Miten juuri tänä aamuna satuinkaan ajattelemaan moisia? Kai koska joskus joidenkin ihmisten kanssa kaikenlaisista erilaisista yrityksistä huolimatta on hitsin hankalaa. 

Että on jo omien voimavarojenkin vuoksi alettava ottaa oma elo yleisesti yhä enemmän ei-niin-kauhean-tosissaan. Sillä kuinka monta oikeasti kauhean totista lähestymistapaa vaativaa asiaa mahtuu elämään? Paria enempää ei ainakaan.

Että en voi olla jatkuvasti kiinni toisten ihmisten aivoissa. Ajatuksissa ja mielipiteissä. Rehellisenä ihmisenä pitäisi riittää, että itse tietää, kuinka asiat ovat: millaiset omat rajat ovat, mistä omat päätökset syntyvät ja missä kulkee totuus. Toistuvissa painajaisissani yritän selittää ja selittää, etten ollut tai etten tehnyt tai että kuunnelkaa edes – saamatta kuitenkaan kontaktia yhteenkään. Myönnän, että välillä koen valveillakin tarvetta – ainoastaan kuvainnollisesti – jankuttamalla kysymystä ”uskothan” hakea painoarvoa sanoilleni. Miksikö?

On olemassa niin paljon taka-ajatuksia, ennakko-oletuksia, valehtelua, epäilyä, oman edun ajamista, väärinkäsityksiä ja tahallista tajuamista, että sanat ovat menettäneet merkitystään. Tuntuu, että totuuden sijaan ne törmäävät aina ensin ihmisten omiin tulkintoihin. Sanojen sisältämä voima on ehtynyt. 

Mietipä, jos tänäpäivänä keksittäisiin ensikertaa tokaisu ”sana on laki”, tulisiko siitä yleisesti käytetty sanonta. Tai kun tiedemiehet pelkäävät robottien ja tekoälyn ottavan vallan tulevaisuudessa, pitäisikö pelätä ennemminkin sitä, että sanat ovat pian yhtä arvokkaita kuin kympin pennit taskunpohjalla ja että kaikki ihmisten välinen tulee tapahtumaan ainoastaan jokaisen omien, henkilökohtaisten – väliin tuntuu, että täysin mielivaltaisten – tulkintojen mukaisesti.