Kaikki lähtee siitä, että uskaltaa eräs päivä olla erilainen kuin millaiseksi itsensä on aina mieltänyt. Että löytää itsestään riittävästi vapautta antaa itselleen ne kaikki mahdollisuudet, joihin oikeasti on täysin käypä tarttumaan. Mahdollisuudet, jotka ovat olleet mahdollisia aiemmin ainoastaan jos vain -ajatuksissa eli ne mahdollisuudet, jotka on peitetty liian ahtailla mielikuvilla omasta itsestä. Jos vain olisin, mutta kun en ole tai tule olemaan. 

Jos ihminen pelkää toisten ennakkoluuloja, miksi omat pinttyneet ajatukset itsestä eivät yhtä lailla kauhistuta? Tai ehkä ne hirvittäisivät aivan yhtä paljon, jos niiden rajaavan ja elämää supistavan vaikutuksen oikeasti tiedostaisi.

Prahan reissulla onnistuin ainakin osin todistamaan itselleni omia uskomuksiani vääriksi. Kun tiedättekö, olen aina pitänyt itseäni lähes täysin onnettomana tapauksena spontaanien juttujen suhteen. Tai ainakin senkaltainen on tuottanut aina vaikeita ajatuksia ja suoranaista päänvaivaa sen verran, että itse spontaanisuus on jo heti alkujaan rapistunut olemattomiin. Mutta kyllä minäkin opin ja koko ajan osaan vain lisää, sen sain huomata.

Se eräs aamu oli sellainen, että etsimme arpomalla Google Mapsista pyörävuokraamon osoitteen, löysimme tiemme sinne, kirjoitimme päivävuokrausta varten lappuset, hyppäsimme tuliterämaastopyörien satulaan ja poljimme paperikartan avulla Vltava-joen reunaa neljäkymmentä kilometriä Karljstenin linnan juurelle. Pyöräreitti oli uskomaton –  sen lisäksi vaihteleva, kaunis, jännä ja jopa pelottava kaikine ritiläsiltoineen ja peltopolkuineen. 

Vielä jokin vuosi sitten en olisi välttämättä uskaltanut lähteä hei tuosta noin vain 80 kilometrin pyöräretkelle täysin tuntemattomaan maastoon käytännössä ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta tai kummoista varustautumista (vaikkakaan mitään hätää tai vaaraa ei missään vaiheessa ollut).

Onneksi kuitenkin saimme tartuttua mahdollisuuteen. Retki oli mahtavin elämys pitkään aikaan – ehkäpä jopa ikinä.