Joku mennyt päivä esitettiin kysymys. Se oli letkeäksi tarkoitettu tiedustelu, että millaisen yliluonnollisen taidon haluaisin yli kaiken.

Ylikaikesta en tiedä, taisin silloin vastata. Otin kuitenkin ihan asiakseni yliluonnollisen ajattelemisen, sillä kerrankos sitä mahdottomuuksia mietiskelee.

Kysyttiin, miksi sellaisen funtsailu tuntuu sitten haastavalta; eikö ajatuksilla voi leikkiä, kun muutenkin on hienoisesti hupsu.

En tarttunut sen enempää siihen hupsuun. Tottumiskysymys, opittu juttu, vastasin miettimättä. Pienenä esittäessäni aikuisille sentyyppisiä kysymyksiä kuin ”mitä hei sä tekisit loton pääpotilla” pöh ja pah oli yleinen vastaus. Opin olemaan aika realisti.

Jatkettiin kuitenkin inttämistä yliluonnollisen taidon valkkaamisesta.

Kyllä sitten vastasin, että ajatusten lukeminen olisi siistiä enkä voinut olla ohittamatta myöskään hyödyllisyysaspektia.

Arvata saattaa, että seuraava kysymys haki perustelua. Miksi niin hyödyllistä.

Taisin olla jo jättämässä vastaamatta. Kuulin meinaa tuhahdukset hölynpölystä jo päässäni. Sanoin sitten, että olisi vaan.

Hauvankin kanssa hyvät keskustelut.

Eihän vastaus tietenkään riittänyt kysyjälle, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua yhä enemmän ja enemmän inttäjäksi. Että miksi. Sellaista se halusi tietää.

Olisi ihan älyttömän kiva kuulla, nähdäänkö ja ymmärretäänkö ihminen oikein, olisi hirveän helpottavaa osata oikaista raskaita väärinkäsityksiä parilla sanalla ja välttää edes syntymästä ihan nurinkurisia ymmärryksiä. Tietyllä tapaahan yliluonnollisen lahjan omaavalla olisi velvollisuus käyttää taitoaan supersankariuteen, eikö. Sellaisesta kerroin kysyjälle.

Epäillen vielä kysyttiin, että eikö itselle saatu hyötyfunktio yhtään kiinnostaisi.

Vastasin vain, että kyllä tälläkin hetkellä kiinnostaisi äärimmäisen hirveästi, mitä muutaman toverin päässä pyöriskelee. Virnuillen siis sanoin sen.

Se riitti kyselijälle.