Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

Pari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.