Sama se kai on,
kuka käsipuolessa roikkuu.
Jos itsensä kanssa on
puolittaisella tiellä.

Ojentamatta omaa
et voi kulkea
käsikkäin.
Onneako välität
antamalla hänelle
vihaamasi käden.

Tuskin.
Rohkene ensin kulkea
käsi omassa kädessä.
Purista sitten
otteellasi
rakkautta hänelle.

Rakkaus ei odota, katso ajankohtaa tai paikkaa. Siten en ole kai koskaan uskonut, etteikö rikkinäinen voisi rakastaa tai rakastua – yhtä voimakkaalla intensiteetillä ja aitoudella kuin ehjäkin. Vaikka joskus sitä onkin ehkä toivonut, että olisipa toisin. Olisi säästänyt itseä, ennen kaikkea toista. Jos rakkaus toteuttaisi sääntöjä, ensimmäinen niistä saattaisi olla juuri tällainen: opettele ensin kävelemään käsikynkkää itsesi kanssa, tarjoa sitten vasta kätesi toiselle. Ihan vain sen vuoksi, että se on molemmille helpompi tie.

Mutta toisaalta. Jos sitä opettelisi ensin rakastamaan itseä ja sitten vasta jakamaan tunteesta toiselle, en itsekään rakastaisi yhtään ketään vielä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan. En ole hullaantunut, saati rakastunut, itseeni edelleenkään, mutta voin jo elää suhteellisen sopuisasti samassa kehossa. Toisen kädestä pitäminen on näyttänyt esimerkkiä siitä, kuinka nätisti kuljetaan käsikkäin. Joskus olen kokeillut ottaa itseäni riuhtomatta kädestä kiinni – tiedätkö, se on tuntunut oudolla tavalla tutulta.

”Älä kerro mulle, kuinka ehjiä ihmisiä tehdään. Tai ohjeista, kuinka rakkaus toimii. Jokainen tekee kuitenkin aina oman poikkeuksensa.”