En mä haavoilla, ennemminkin raapamilla.

Ei ole kovinkaan helppoa yhtäkkisesti tajuta, että koetut asiat todella ovat nyrhineet minusta pois jotakin sellaista, jolla on tekemistä ihmisiin luottamisen kanssa. Ujohkosta ensivaikutelmasta huolimatta olen pitänyt itseäni uusien ihmisten keskellä kuitenkin aina suhteellisen avoimena; en ole varsinaisesti kokenut haastavaksi jakaa omasta elämästäni asioita puolitutuillekaan sellaisen tilanteen eteen sattuessa. Ainakaan samalla tavoin haastavaksi kuin nykyään. Ehkä osin surullistakin huomata, kuinka kaikki aiempi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen tahtomattanikin – erityisesti määrätynlaisessa ympäristössä suhtaudun nykyisin varauksellisemmin ihmisiin. Ja hei, ei siihen vaadita syviä haavoja, raapamat riittävät.

Ei muistoissa arpia, korkeintaan alitajuisia.

Olisi ehkä turhan teatraalista kertoa luottamukseni koko ihmiskuntaan menneen, vaikka joinakin hetkinä omassa pikkuruisessa ja tilapäisesti surullisessa maailmassani se ehkä siltä on saattanut tuntuakin. Ja vaikka arpia en ole suostunut mielessäni kantamaan, alitajuisesti koettu kuitenkin saa minut edelleen hetkittäin varpailleni. Ei pelokkaaksi, ainoastaan epäluuloiseksi. Uusi kohtaaminen on aina uusi kohtaaminen, mutta puhdas pöytä ja valkoinen paperi ovat siltikin äärettömän mutkikkaita juttuja.

Kuitenkin syntyneitä ruhjeita, mieleen jättäneitä jälkiä.

Pieniä raapamia, mutta raavittuja siltikin. On iso sääli, että sellaiset turhuudet ovat jättäneet tunteen siitä, että on punnittava tarkoin, kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla ja kuinka paljon itsestään uskaltaa jakaa. Sääli lähinnä kai sen vuoksi, että hyvien tyyppien kanssa olisi muutoin vieläkin helpompi tulla juttuun.

Kai kaikenlaiset eteen sattuneet ihmiset ja ihmisten muodostamat yhteisöt omalla tavallaan kasvattavat minua itseäni. Kaksi samanmittaista ajanjaksoa voivat sisältää niin vaihtelevan määrän lunastettavaa elämänkokemusta. Eikö?