Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.

Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti  minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin  sitten vaihdetaankaan.

Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.

Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.   

jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.