Uusi vuosi, joten uudet kujeet. Näinköhän?

Koko viime vuoden, varsinkin loppupuoliskon, kirjoittelin sormet sauhuten itseni löytämisestä ja sen tuomasta huippufiiliksestä. Ehkä toisinaan vähän liikaakin – ei itseni, vaan teidän lukijoiden näkökulmasta. Heh. Mutta olin innoissani. Ihan hurjasti. Onhan se aika ihanaa saada lähestulkoon vanha Elina takaisin. Sitä paitsi olen lähtenyt tähän koko bloggailutouhuun alunalkaenkin vain yksi periaate mielessäni: kirjoitan pääasiassa itselleni. En tavoittele huippusuosittua sivustoa ja tuhatpäistä lukijakuntaa – vaikkakin olen otettu jokaikisestä uudesta seuraajasta. Periaatteeni alle linkittyy asioita: kirjoitan juuri niistä aiheista kuin itse haluan, minä vedän itse rajanviivan lähestyttäessä liian henkilökohtaisia asioita, minä määrään kirjoitustahdin. Luulisin, että listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Lopuksi kuitenkin törmättäisiin yhteen ja samaan päätepisteeseen: teihin lukijoihin. Viime vuoden aikana huomasin, kuinka paljon mielekkäämpää on kirjoitella, kun joku ihan oikeasti lukee rustailujani. Olen lähestulkoon liikuttunut, kun joku kertoo samaistuneensa tekstiini. Tekisi mieli rutistaa häntä. Ja tietenkin väistämättä minut valtaa tunne, että haluan tarjota teille lukijoille mielekästä luettavaa. Tässä kohtaa huomaan kuitenkin keikkuvani asettamani pääperiaatteen rajamailla: blogi ei ole enää vain itseäni varten.

Tuntuu, kuin minun olisi aika löytää itseni myös bloggaajana. Olen viime päivät ajatellut paljon näitä asioita – luultavasti juurikin täysin blogittoman loman jälkimaininkien vuoksi. Vai sittenkin ansioista?

Viime syksynä ja alkutalvesta kirjoittelin paljon pohdiskelevia tekstejä. Sain niistä kiitosta kommenttejen ja uusien lukijoiden muodossa. Olin iloinen ja onnellinen, otettu. Kuitenkin tunsin, kuinka paineet alkoivat kasaantumaan hartioilleni. Suorastaan jysähtivät. Niin tietenkin ihan itse luomani. Ei se kissa karvoistaan nähtävästi pääse koskaan eroon (vaikka poskien ja masumakkaroiden kokoa voikin venkslata). Kepeät aiheet ja tavalliset arkipostaukset jäivät taka-alalle pikkuhiljaa. Tunsin, että minun on annettava teille hepsankeikkakirjoitusten sijasta  koko ajan vain syvällisempää ja oivaltavampaa. Älkää käsittäkö väärin, nautin jokaikisen tekstin kirjoittamisesta: tuntui kuin olisin joka kerta vajonnut sanoinkuvailemattomaan, euforiseen tilaan. Itse asiassa näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, kuin koko viime syksy ja alkutalvi olisivat kuluneet tuossa samaisessa tilassa – osaksi järkyttävän kiireen vuoksi yksityisessä elämässäni. Kuitenkin voin kertoa, että juuri tällaisten pohdiskelevien tekstien kirjoittaminen on rankkaa. Todella rankkaa. Suorastaan uuvuttavaa. Olin usein aamuyhdeksältä melkein valmis painelemaan jälleen sänkyyn nukkumaan, kun olin vuodattanut heti aamutuimaan sisältäni kaikki senhetkiset ajatukseni. 

Kaiken tämän vuoksi kynnys kirjautua bloggeriin ja painaa uusi teksti -nappulaa on lomani jälkeen kohonnut ennennäkemättömän korkealle. Uskon, että monet muutkin bloggajat ovat kokeneet samantapaisia tuntemuksia jossain vaiheessa mahtavaa bloggailu-uraansa, heh. Itse kuitenkin olin ajautumassa jo loppulliseen pisteeseen: olin melkein valmis laittamaan pillit pussiin. Sittemmin aloin miettimään, voisiko suhdettani (ja suhtautumistani) blogiin pelastaa mikään. Kenties elvyttää jollain tapaa. Tiedättekö, onhan niitä olemassa aviopareillekin kaikenmaailman terapioita. Blogiterapiaa? Hahaa! Siinä se. Minun on (tässäkin asiassa!) vain löydettävä oma polkuni kulkea. Ja toivottava, että joku toinenkin haluaa liittyä kanssani matkalle – jota minä siis johdan (pieni itsekkyys on välttämätöntä, sen olen ainakin oivaltanut).

On niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa ja niin erityyppisiä tekstejä, joita haluaisin rustata. Aina ei jaksa vuodattaa kirjaimellisesti koko sisustaan, toisinaan mieleni tekee vain lörpötellä mukavasti menneestä arkipäivästä. Toisaalta on päiviä, jolloin seilaan syvällä omissa mietteissäni ja tuolloin tunnen suorastaan pakottavaa tarvetta kirjoittaa mietteet ulos. Aion lisäksi kirjoittaa juuri silloin, kuin minusta siltä tuntuu. Jätän totaalisesti blogistressin. Uskon sen helpottavan ja tuovan vain pelkkää hyvää – itselleni ja lukijoille. 🙂

                   #1Höpsöt, hassut asiat niin arjessa kuin juhlassa. #2 Pohdiskelevat, syvällisemmät aiheet

#3 Terveys ja ruoka.

#4 Tyttöjen jutut, vaatteet, shoppailu.  #5 Liikunta.

  #6 Tulevaisuus, tavoitteet.

Hengissä selvitty! Vaikkakin läheltä liippasi. Menomatkalla nimittäin. Ainakin omasta mielestäni. Kova vastatuuli ja voimakas turbulenssi, lentopelkoinen Elina ja yllättävä välilasku Portugaliin. It isn’t the best combination. Toisaalta tarkemmin ajateltuna oli ehkä ihan okei, että kävimme täyttämässä tankkeja ennen polttoaineen totaalista loppumista – tuhansien kilometrien korkeudessa.

 

Ja ennen kaikkea täydellisen rentoutunut Elina. Voin ihan rehellisesti kertoa, etten ajatellut viikon aikana mitään arkielämään liittyvää: en töitä, rahatilannetta, opiskelujuttuja, ulkonäköäkään. En edes – älkää vain loukkaantuko – uhrannut ajatustakaan tälle blogille. Vältin kaikkea stressiin mahdollisesti johtavaa. Vain olin ja nautin. Lepäsin ja rentouduin.

 

Näin jälkeenpäin ihan oikeasti hiukan karmaisee. Nimittäin tajuta, kuinka totaalisen puhki olin ennen lomalle lähtöä. En silloin itse edes ymmärtänyt, kuinka loppuunajettu, jäykkä ja stressaantunut olin.

 

Nyt on hyvä olo. Hyvä aloittaa uusi vuosi ja hyvästellä vanha. Hyvä alkaa ajattelemaan asioita jälleen hiukan eri aspektista.

 

Toivotin juuri työkaverilleni hyvät joulut ja totesin meidän tapaavan sitten ensi vuonna. Hurjaa. Aika on kulunut ihan hirvittävää vauhtia. En voi käsittää, että uusi vuosi kolkuttelee jo ovella. Se tosin päästetään sisään vasta joulupukin jälkeen. Hoidetaan joulu ensin alta pois. 

Toisaalta vuosi on lyhyt, mutta kuitenki pitkä aika. Olen kokenut tämän vuoden aikana todella paljon asioita ja uusia juttuja on putkahdellut elämääni. Viime keväiset ylioppilasjuhlat tuntuvat parin vuoden takaisilta, puhumattakaan Sherlokista ja penkkareista. Tästä vinkkelistä katsottuna vuosi tuntuu lähes yhtä pitkältä kuin pikkutyttönä jouluaatto ennen pukin tuloa. Eli ikuisuudelta. Tukka putkella säntäily paikasta toiseen ja miljoonat hoidettavat asiat ovat toisaalta saaneet vuoden tuntumaan vain neljännekseltä. Voisin ehkä tiivistää sanomalla vuoden olleen pitkä, raskas, mutta antoisa ja rikas henkisesti, mutta lyhyt, sähäkkä ja kiireen täyttämä konkreettisella tasolla. Tällä hetkellä sekä fyysisesti että henkisesti olen aivan puhki, kuitti, rättiväsynyt. Parempaan saumaan ei voisi lomamatka tulla. Todellakin tuntuu, että jopa tällainen ikiliikkuja ja touhottaja olisi nyt valmis vain makoilemaan hiekkarannalla piñacoladaa siemaillen.

Mutta mitä vuoteeni on mahtunut?

Saavutin yhden etapin elämässäni saatuani valkolakin päähäni. Toisen etapin lennettyäni kotipesästä omaan kolooni. Ja kolmannen siirryttyäni seuraavalle kymmenluvulle, kaksikymppisten kerhoon.

Ehdin tämän vuoden aikana olla kahdessa eri työpaikassa ennen kuin aloitin työt kahvilalla. Olen jollain tavoin karaistunut: työelämä on näyttänyt varjopuolensa ja raakuutensa. Olen oppinut aikuisten maailman pelisääntöjä. Toisaalta olen tuntenut ylpeyttä elättäessäni ihan itse itseäni ja onnea pystyessäni ostamaan ansaitsemilla rahoillani toiselle jotakin mukavaa. Ehkä joitain juttuja myös itselleni, heh. 

Olen kasvanut henkisesti valtavasti. Tuplaweellä. Vaikka täytyy myöntää, etten vieläkään tunne itseäni aikuiseksi. Ainakaan kovin vakavaksi ja kypsäksi. Ehkä vähän sellaiseksi tuuliviiriksi ja lapsenmieliseksi, kuitenkin vastuunsa tuntevaksi. Olen joutunut ottamaan (ja myös saanut ottaa) vastuuta ihan omasta elämästäni, olen oppinut pitelemään ohjaksia käsissäni silloinkin kun väsyttää ja itkettää, olen vihdoin ymmärtänyt olevani oman elämäni herra. 

Olen tutustunut itseeni paremmin, löytänyt puuttuvia palasia, saanut osia vanhasta Elinasta takaisin ja myös havainnut aivan uusia puolia itsessäni. Olen tervehtymisen polullani harpponut huimia loikkia eteenpäin ja lähes loppuun asti. Olen nauranut enemmän kuin kolmeen viime vuoteen yhteensä ja ollut onnellinen luvattoman useasti. Välillä tuntenut jopa levollisuutta ja täydellistä vapautta. 

Olen liikkunut paljon ja syönyt paljon. Ähkinyt punttisalilla, juossut hiki hatussa lenkillä ja nauttinut urheilun tuomasta hyvästä olosta. Olen herkutellut suklaalla, jäätelöllä ja jälkkäreillä, nauttinut jokaisesta tonnikalahaarukallisesta ja rahkalusikallisesta. Olen vihdoin uskaltanut kuunnella itseäni. Nukkunut, kun nukuttaa. Syönyt, kun syöpötyttää. Heh.

Olen löytänyt jälleen intohimon kirjoittamiseen. Olen jäsennellyt ajatuksiani ja käsitellyt tuntemuksiani kirjoittamalla. Käynyt läpi kokemaani sanojen avulla. Olen kaivertanut pienen ja pysyvämmän kolon itselleni blogien joukossa ja luonut Rinkelistä yhä enemmän oman näköiseni. Olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin juurikin blogimaailmassa. Toivottavasti joskus myös oikeassakin.

Ennen kaikkea tunnen nyt ylpeyttä. Tätä tekstiä kirjoittaessani tajuan saavuttaneeni asioita. En ehkä sitä opiskelupaikkaa, mutta monia muita asioita.

Tänään on jouluaatto. Kuiskasin sen Santun korvaan heti herättyäni. Harmi vain, että Lumiukko pyörii tänäaamuna vain tietokoneen ruudulla. Ellei… Santtu puhui syksyllä jostain piuhasta, jonka voi yhdistää tietokoneesta televisioon. Täydellistä! Tosin Joulupukin kuumanlinjan suoraan lähetykseen soittaminen jää kuitenkin ensi aattoon. 

 Kai Santtukin tunsi jouluaaton maagisuuden, sillä minun ponkaistessani ylös klo 6.25 myös hän kampesi itsensä aamupalalle. Vieläpä ihan vapaaehtoisesti ja ilman erillisiä kehotuksia. Heh. Ryhdymme puuron keittoon vasta lounaalla, sillä puuroriisejä ei löytynyt kaapista näin aikaisin aamusta. Varmasti puoleen päivään mennessä niitäkin on ilmestynyt kuivahyllylle. Joulurauhan julistuksen sivuutamme tänä jouluna. Meillä kun on yleisesti ottaen aika rauhallista ihan ilman julistuksia. Mitä nyt joskus poksuu ja paukkuu, siis muutenkin kuin vain uuden vuoden yönä.

 Onneksi sentään jouluaatto on suotu minullekin vapaaksi. Ei töitä ja pullien paistoa. Kahvila se kuitenkin pitää ovensa auki  aattonakin. Santulla alkoi eilen loma. Vähän viime tingassa. Juhlistimme loman alkua syömällä yhdessä illallisen. Omalta lautaseltani löytyi Saarioisen spagettilihavuoan jämät ja keitetty kananmuna, Santtu oli hankkinut itselleen roiskeläpän ja joi joltain tupareista jäänyttä Lonkeroa. No, ei se mikään romanttinen kynttiläillallinen ollut. Vaikka olihan meillä äidiltä lahjoituksena tulleen ikkunalaudalla nököttävän joulukynttelikön piuha seinässä. Tärkeintä lienee ollut kuitenkin sopuisa ilmapiiri (edellispäivän paukahdusten jäljiltä) ja yhdessä olo. Kuten jouluna nyt yleensäkin. Ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa..

Toivottavasti se muistikirjaansa rakseja ruksittava kotitonttu ottaa huomioon koko vuoden kiltit teot, eikä anna liian suurta painoarvoa muutaman päivän takaisille itkuille ja äänen korotuksille. Puuron jälkeen nimittäin pukin oli huhujen mukaan tarkoitus nakata meille pieni lahjasäkki. Toki tapaamme hänet sitten illemmalla paremmin, kun koko taloyhtiön voimin kokoonnumme kerhohuoneelle glögimaistajaisiin. Itsellänikin olisi vielä näin tontun apurina muutama juttu tekemättä. Saa nähdä, kuinka jouluisia paketteja ilmastointiteipillä saa aikaiseksi. Kovin harmoniseen paketotointitulokseen edes oikea tonttu tuskin sillä pääsee. En usko.  

 

Jos joku nyt edes on aivan kuin jouluaattona kuuluu olla, niin se on lumitilanne. Tosin viime jouluun verrattuna sekin on aivan toisin. Onneksi tilanne on valoisampi tänä aattona edelliseen verrattuna, vaikka eilen kirosinkin moskan sutiessani autopaikallamme ja painaessani nastaa lautaan aivan turhaan kellon tikittäessä uhkaavasti töiden alkamisaikaa. No, ovat ne nietokset ihan kivoja –  heti, kun olen päässyt liikkeelle pihaltamme, ikkunat skrapattua, penkkilämmityksen päälle ja sormiin taas tunnon. 

Minun aatoaamuni jatkuu nyt salitreenin merkeissä. Tänä vuonna kuntosalikin on nimittäin nähtävästi auki jouluaattona. Kerrankin ajateltu muitakin kuin vain suursyömäreitä. Vaikka aion minä sitäkin olla. Suursyömäri nimittäin. Heti, kun olen käynyt nostelemassa rautaa. Tutisevilla käsillä on katsos hyvä ripotella kanelia puuron päälle ja vaivata iltapäivällä limpputaikinaa. 

Meidän aattoiltamme päättyy joulukävelyyn pimenevässä illassa. Toivon mukaan lumihiutaleita leijalee hiljaa alas maahan ja sulaa innosta punaisille poskilleni. Silloin olemme nimittäin ihan vain jalkaisin liikenteessä, joten kiinnijäämisen pelkoa ei ole ja lunta saa minun puolestani tupruttaa. Heh.

Tänään me siis vietämme Santun kanssa omaa aattoamme, vaikka oikeaan 24. päivään on vielä hiukan aikaa. Silloin minä kuitenkin makoilen jo toivottavasti hiekkarannalla.

Rauhallista ja aikaista joulua teille kaikille!

Eilen ymmärsin yhden tärkeän asian. 

Jonka ymmärtäminen aiemmin olisi ehkä kannattanut. Tai ainakin olisin tehnyt omasta elämästäni hiukan helpompaa. Mielekkäämpää. Muidenkin kannalta. Mutta kenties tämä oivalluksen ydin olikin mahdollista saavuttaa vasta kärsimyksen kautta.

Kaikkea ei aina ole lähestyttävä alta,

minulla on ihan oikeasti valta

päättää polku elämäni, 

mutkainen tai suora,

risteyksessä reittini

ottakoon tahtoni suunta.

Okei, ehkä hieman jo liiallista pateettisuudella leikittelyä, mutta niin mahtipontisilta kuin sanat kärsimys ja oivalluksen ydin kuulostavatkaan, puhumattakaan niistä samassa virkkeessä, olen varma, että olen löytänyt jälleen yhden palan onnellisuudesta. Tällä kertaa vain hiukan suuremman, merkittävämmän. Sen vuoksi fanfaaritkin ehkä sallittaisiin ylevän alkutekstini tueksi.

Kaikkein hassuinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että oivallukseni kaikessa komeudessaan on hyvin, hyvin yksinkertainen. Ei mitään kovin monimutkaista, vaikka tähän pisteeseen pääseminen vaatikin (minulta ainakin) uuvuttavan taivalluksen harmittavan kuoppaista tietä pitkin. Retkutus kuitenkin kannatti, sillä tuon palkinnon, toisin sanoen vihdoin käsittämäni ajatuksen, voi tiivistää yhteen ainoaan sanaan. Joko arvaat? Pronomini. Ihan ykkönen. Ja yksikköä tietenkin. 

Siinä se. 

Olen vihdoin löytänyt ohjeet, kuinka rakentaa ikään kuin kaiken ulkopuolisen suodatin ympärilleni. Otan toiset huomioon, kuuntelen ja ymmärrän. Luonnollisesti. Olen vuorovaikutuksessa toisten kanssa jatkuvasti. Mieleni poimii mahdollisia vaikuttajia jatkuvasti ympäriltäni: ystävien puheista, puolituttujen mielipiteistä, lehdistä, mediasta ylipäätään. Se kuuluu elämään ja olen osa tätä elämää. On kuitenkin aivan eri asia annanko kaiken kuulemani ja lukemani päästä läpi niin syvälle, että ne todella vaikuttavat tekoihini, mielipiteisiini ja ylipäätään ajatteluuni. Tällöinhän teot, saatika niiden tavoitteet, eivät olisi lähtöisin minun tahdostani, mielipiteet eivät olisi minun muodostamiani, eikä ajattelu puhtaasti omaani. Tällöin toimisin (ja monta vuotta toiminkin) toisten räsynukkena. Surkuhupaisintahan tässä tapauksessa räsynukkena olossa on kuitenkin se, että minä itse vetelen naruista, eivät suinkaan toiset. Niinhän sen tosin pitäisikin olla, mutta vaikuttimena tulisi olla oma tahtoni ja omat mielipiteeni, eivätkä suinkaan ulkopuolisten ajatukset.

Me olemme jokainen oman elämämme herroja. Ajattelepa hetki kliseetä ihan todella. Eikö ole aika mahtavaa? Miksi ihmeessä olen rakennellut monta vuotta itselleni rajoittavia esteitä ja aitoja, kun elämä voisi olla lähes tulkoon rajatonta? Meidän perhe vietti eilen jouluaattoa, koska me päätimme niin. Oli aika uskomatonta, kuinka olo oli oikeasti kuin jouluaattona (lukuunottamatta ettei Lumiukko tullut telkkarista). Söin karjalanpiirakan, toisen ja kolmannenkin, koska tahdoin. Kuulostaa ulkopuolisen korvaan mitättömältä, mutta minulle merkitys oli suuri: en rajannut vain yhteen ja konrolloinnut halujani. Otin lisää luumukiisseliä, sillä se maitui paremmalta kuin suklaa ja halusin nautiskella vielä hiukan enemmän. Lötköttelin koko loppupäivän sängyssä katsellen Kimmoa ja nauraen maha kippurassa, koska se tuntui juuri siihen hetkeen sopivalta. Menin nukkumaan jo ennen puolta yhdeksää, koska väsymys iski ja olo oli uninen. Iltapalan jälkeen, pestyäni jo hampaatkin, nakersin pimeässä sängyssä maatessani vielä proteiinipatukan, sillä nälkä iski uudemman kerran.

Hei, ihan oikeasti. Funtsaile ja kelaa hetki tätä: mitäpä jos jokainen päivä voisi olla yhtä ihana? Tarkoitan juurikin siinä mielessä, että minä teen juuri niin kuin itse haluan, juuri miltä minusta itsestäni tuntuu sopivimmalta. Ei se tarkoita, että pitäisi ryhtyä nenänvartta pitkin muita katselevaksi ylimieliköksi. Mutta minullehan juuri tämä minun elämäni on tarkoitettu.