Elokuvissa on aina kiva käydä. Opiskelijalle varsinkin se on luksusta arjen keskellä; vähän samaan tapaan kuin kyyti suoraan kotoa kampukselle – mikä ei ole vielä tosin kertaakaan tapahtunut. Torstain arki-ilta oli miellyttävän leppoisa, kun olin muutamien kurssikaverieni kanssa Finnkinossa katsomassa Vadelmavenepakolaisen. Ennakko-odotukset ovat monesti oikeasti ihan hyvän leffan pilaajia – sitä kun helposti odottaa vähän liikaa todella uskomattomaltakin. Oli äärimmäisen rentouttavaa vain mennä porukan mukana ja katsoa, mitä silmien eteen pläjähtää. Ei odotuksia – tai edes kovin suurta väliä koko elokuvasta.
Onnistunein elokuvakokemus syntyy ehkä silloin, kun katsoja pystyy samaistumaan jollain tapaa. Elokuvan henkilöön, tilanteeseen, esitystapaan tai tunnelmaan. En minä koskaan ole suuren suuri Ruotsi-fani ollut, mutta ruotsinkieltä olen kyllä halunnut osata. Olen halunnut olla kaksikielinen serkkujeni tapaan. Riittävästi siis samaistumispintaa, jotta koin Vadelmavenepakolaisen ehkä astetta syvemmin kuin vain pintapuolisesti kivana leffana.
Samaistuminen. Se luo yhteenkuuluvuutta. Se osoittaa parhaimmassa tapauksessa eksyneelle paikan. Se auttaa ymmärtämään, itseä ja toista. Se luo näkymättömän, mutta vahvan yhteyden kahden ihmisen välille. Se saattaa keventää toisen taakkaa. Se saa kiinnostuksen heräämään. Se luo ystävyyssuhteita. Se tapahtuu sanattomasti. Se on valtavan hieno tunne, jota kuitenkin on käsiteltävä hyvin hellävaraisesti. Samaistumisessa on usein kyse syvällä, melkein tiedostamattomassa, olevista tunteista ja kokemuksista.
Samaistuminen on vähän kuin laittaisi piuhan kulkemaan minun päästäni sinun päähäsi.
Pienenä samaistuin moniin kirjojen henkilöihin. Seitsemän tassua ja Penny. Se Penny oli muistaakseni aika auttavainen ja eläinrakas. Rinkeli oli aika kiltti ja Rinkelillä oli gerbiileitä. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt monien tärkeiden ystävyyssuhteideni perustuvan jonkinasteiseen samaistumiseen – vaikka ne toki sisältävät, vaativatkin, paljon muutakin. Samaistuessani toisen luonteenpiirteeseen tai tapaan ajatella haluaisin usein myös tutustua ja ystävystyä hänen kanssaan. Se toimii kuin magneetti.
Samaistuminen liittää ihmisiä yhteen. Ajattelen, että sellaiseksi se on pääosin ehkä tarkoitettukin. Kahden toisiinsa vielä tutustumattoman ihmisen väliseksi. Siihen liittyy vahvasti löytämisen ilo – en olekaan yksin itseni, ajatukseni ja kokemukseni kanssa. Harvoin sitä ajattelee todella samaistuvansa hyvin läheiseen ihmiseen – samankaltaisuuden vain ikään kuin jakaa. Olen äidin kanssa kasvanut yhteen ja vaikka olemme äärimmäisen samanlaisia ihmisiä pohjimmiltamme, en siltikään koskaan ajattele samaistuvani hänen ajatuksiinsa. Jaan ajatuksen ja olen samaa mieltä, tunnen itsessäni hänen olonsa ja näen pintaa syvemmälle – olen jo askeleen pidemmällä samaistumisesta. Meidän välillämme ei ole samaistumiseen tarvittavaa välimatkaa, rakostakaan.
Mikä synnyttää rakkautta, intohimoa ja vapautta? Ovatko ne liian henkilökohtaisia tunteita samaistumiseen?
Toisinaan haluaisin toisen samaistuvan kokemaani.
Tänään viikoittaista pitkää lenkkiä juostessani mietin, jos vain pystyisin edes yhdelle liikkumista kammoksuvalle kertomaan olotilani lenkin aikana. Liittämään piuhan tunnekeskuksesta toiseen. Tai kyllin hyvin kuvauksella kysymään, pystytkö samaistumaan. Oloni oli niin. Epätodellinen ja uskomaton.
Ei kulkenut. Ei rullannut. Sillä se oli enemmänkin liitämistä eteenpäin. Maanpinnan yläpuolella. Sillä jalkoja en tuntenut, tömähtelyä ei tuntunut, eikä rahinaakaan korviini kuulunut. Kymmenennen kilometrin kohdalla oli joitakin vielä jäljellä. Ei se edennyt virtauskokemuksella, ei energiapaukulla. Sillä oloa kuvasi vain seesteinen rauha ja edessä heiluva tuntematon jalkapari – vaikka minulle ne kuuluivat, niin jalka kuin rauha. Sääli oli vain loppu, edessä häämöttävä maali, kotipihan halkeaman ylitys. Muutoin olisin liitänyt – varmasti Atlantin toiselle puolelle asti.
Suuria samaistumisen hetkiä olen kokenut lukiessani toisten minulle kirjoittamia rivejä. Täällä blogissa ja sähköpostin kautta, esimerkiksi. Ja luulen myös antaneeni joskus pientä samaistumispintaa rustailuillani; on aina uskomatonta kuulla toisen ajattelevan samoin kuin minä itse. Mielestäni samaistuminen on hieno asia senkin vuoksi, että ensin sen kohde on pystyttävä kuvaamaan ja nostamaan toisenkin todellisuuteen; jollain tavoin itseä ilmaisemalla. Kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla – elokuvankin kautta. Taide on hyvä työkalu. Tosin, joskus itseään ilmaisee tiedostamattaankin; surumielisillä silmillä, kalvakalla iholla tai puheen takaa pilkottavalla herkkyydellä. Minä tiedän, minä näen.
Samaistuminen on kuin näkymätöntä punosta, sellainen ranskanletti, joka vähä vähältä kerää sopivia suortuvia mukaan kokonaisuuteen.
Elina Heidi Rinkeli 
Voi miten olet taitava kirjoittaja, osin jotenkin jopa runollinen 🙂 Ihailen ihmisiä, joilla on kirjoittamisen taito ja jotka osaavat kuvailla elämää sellaisena kuin se avautuu, mutta samalla tuoda siihen kuvaukseen ripauksen taianomaisuutta. Minä ainakin pystyin samaistumaan kuvaukseesi juoksukokemuksesta muistojeni kautta ja voi miten ihana ajatus tuo, että vois jakaa tunnetiloja piuhan kautta 🙂
TykkääTykkää
Oi, kiitos paljon, Tiinuska. :') Hirmuisen ihania sanoja sinä minulle kirjoitit. Huomaan välillä itsekin, että toisinaan menee vähän runolliseksi – vahingossa – kun tykkään niin asetella toisiinsa sopivia sanoja peräkkäin, heh.
Piuha olisi oiva kapine – tai sitten se ehkä kuitenkin yksinkertaistaisi liikaa tunnemaailmaa. 🙂
TykkääTykkää