Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.

Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.

Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.

Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.