Se oli aika tavallinen päivä joulun alla. Kuljin kadulla osana sykäyksittäisiä ihmisaaltoja; välillä ihmismassat sysäsivät minut sivuun kiireen tieltä. Minulla kun ei ollut kiire. Mihinkään. Jalkani tiesivät reitin ja tunsivat määränpään. Minkä ansiosta mieleni ei tarvinnut välttämättä kulkea mukana. Halutessaan se saattoi olla irrallaan. Se vaeltelikin omia reittejään. Jossain korkeammalla. Vaikkakaan ei kovin kaukana; ihan arkipäiväisissä asioissa. Että mitä sitä söisi. Ja että koska sitä siivoaisi.
Se tapahtuu aina aika yllättäen. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Ohi se on kuitenkin ihan hetkessä. Hetken puolikkaankin jälkeen, oikeastaan. Jokainen kerta se kuitenkaan kolhaisee omaa maailmaani jollain tapaa. Liikauttaa. Harvemmin ilkeästi survaisee. Ainakaan enää tässä iässä. Useammin se on ehdottomasti poliittinen, neutraali, hätäinen. Joskus tosin hyvinkin intensiivinen ja viipyilevä. Suojelevankin taakse kyllä näen. Luulen näkeväni, vähintäänkin pienen palan.
Ihmisvilinän keskellä silmäpari. Monien muiden tuntemattomien seassa, siltikin ihan yksinään. Suunnattuna minuun. Katseen kohtaaminen. Junanvaunussa pimeällä, ikkunoiden kautta. Heijaste, siltikin todellisempi kuin vain heijastus. Tahaton ja satunnainen, ennestään tuntematon. Sellainen on ehdottomasti mielenkiintoisin.
Ja aina suoraan silmiin tuntematonta katsoessani mieleni tekisi heittäytyä hihansyrjään:
Kerro. Kerro mulle sun tarinasi! Kuuntelen.
Ja hän kertoi.
Olen ahkera. Suoraselkäisyyden kannattaja ja edustaja. Sellainen perikuva rehtiydelle. Toimin ja teen, kyseenalaistankin vain pakon edessä. Olen ja aina olen ollut. Mutta en tiedä, tulenko enää tulevaisuudessa olemaan. Olen nimittäin väsynyt. Vaikka olenkin kai onnellinen, ihan-okei-elämästä. Tuntemusten aiheuttama ristiriita on miltei raastava. Elän tasaista arkea. Ei ole vuosiin eteen ilmestynyt kohokohtia. En muista eilistä, sillä se on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät kuukaudessa. Minulle ehdotettiin masennusta. Ennemminkin minä sätin itseäni; ei elämä voi aina loistokasta olla. Onko tämä vain haluttomuutta tyytyä? Olen pian kolmekymmentä ja enemmän hukassa kuin aikoihin.
Oikeastaan. Hänen silmänsä kertoivat jotain sentapaista. En usko, että hän olisi missään tilanteessa ääneen paljastanut.
Katse kertoo yllättävän paljon. Mutta siltikin aina liian vähän. Se jättää hyvin usein jotakin arvailujen varaan. Tulkinta ei ole välttämättä totuus. Utelias katsehan on miltei hankalin. Se ei itse kerro juurikaan, mitään, vaan pyytää toista puhumaan. Vähän samaan tapaan kuin tietävä katse. Harva kuitenkaan jutustelua aloittaa. Sellaisen katseen kohdatessani melkein toivon kuulevani sanoja äänettömien vilkaisujen sijaan.
Kyllä tiedän sinun näkevän. Ei suuta kai sen vuoksi ole tarvetta avata. Vaikka oikeastaan haluaisin. Olen kyllästynyt tähän kyyristelyyn. Paleltaa ja taakka painaa. Ihan hävettää; lukevatko kaikki minua kuin avointa kirjaa?
Älä pelästy. Eivät suinkaan kaikki. Niin uskoisin.
Elina Heidi Rinkeli 
Kaunis ja oivaltava kirjoitus. ❤
TykkääTykkää
Kiitti, Marma. ❤
TykkääTykkää
Hyvä kirjoitus tämäkin! Ja jotenkin kuulosti aivan multa toi sun tekstis noista silmäpareista. Ikä vain on eri, mutta ihan kuin mun silmiä olisit tuijottanut. Ainakin välillä tuntuu juuri tuolta. Osasit vain sanottaa hyvin sen mitä välillä oon miettinyt. Mutta kaiken kaikkiaan erittäin oivaltava teksti 🙂 Terkuin Mia
TykkääTykkää
Mun mielestä on hienoa, että tunnistat itsessäsi tuollaisia asioita. 🙂 Ja kuule, uskon, että yllättävän moni voi samaistua noihin silmäpareihin. Joten ei kannata sitä pelästyä.
Ehkä ne sun silmäparit on tosiaan joskus tuijotellut mua. 🙂
Ja kiitos, kiitos, Mia! ❤
TykkääTykkää