Eilen minun tarvepalkeistani comfort olisi ollut kokonaan vihreä. Varmaan myös content, jos sellaista edes oli. Olo oli mukava. Levollinen. Tyytyväinen. Mietin kovasti mistä moinen mahtoi johtua. Olin nimittäin juuri yrittänyt lukea fysikaalisen kemian ikivanhaa opusta ymmärtämättä kuitenkaan siitä paljoakaan. En muista, menikö Simssin ukkojen palkit punaiselle, jos ne epäonnistuivat tekemässään. Minä saatan kyllä hivenen hermostua, oma palkkini painuu punaisen puolelle, jos en osaa jotakin. Sen vuoksi suhtauduin hivenen epäillen hymyyni.

Arvelen, että olotilani saattoi johtua tietysti myös isosta kasasta riisiä. Jättimäisestä, punnitsemattomasta ja valkoisesta. Hiilaripöllyissä elämä tuppaa tuntumaan autuaalta ja pehmoiselta. Vähän samalta kuin suklaan sulaessa suussa: elämä nyt ei vaan voi olla kuin makeaa.

Mistä tyytyväisyys syntyy? Miltä se tuntuu? Kuinka se näkyy? Muuten kuin vihreinä palkkeina ja isoina riisikasoina.

Tyytyväisyys on tunnetta, että elämän voi levollisin mielin antaa kulkea omalla painollaan. Ei ole syytä yrittää muuttaa mitään – missään. Itsessä tai omassa maailmassa ylipäätään. Se on myös onnea toisen puolesta kateuden sijaan, toisaalta myös auttamisenhalua toista kohtaan; tulet sinäkin olemaan vielä tyytyväinen ihan varmasti. Tyytyväisyys on elämänhallinnan tunnetta, vaikka kaikki ei olekaan täysin hallinnassa – tietenkään. Sehän olisi aivan absurdia. Tyytyväisyys on todellisuutta. Haaveet eivät välttämättä tee tyytyväiseksi, mutta pelkkä yrittäminen voi aivan hyvin. Se on luottamusta olematta kuitenkaan sinisilmäistä heittäytymistä. Tyytyväisyys on syvällä sisällä solmittu sopimus rauhasta.

Tyytyväisyys syntyy kokemuksista. Se on vertailun tulos. Vähemmän tyytyväinen ihminen ei ehkä tyytymättömyyttä kokiessaan osaa olla iloinen senhetkisestä tilastaan; hei sulla on nyt vertailupohja, johon pinota palikoita. Jos on elämän alusta asti ollut aina vain tyytyväinen, voiko oikeasti tietää, mitä on olla tyytyväinen? 

Tyytyväisyys on kai myös periksiantamista, sillä se ei ole synonyymi täydellisyydelle. Tullakseen tyytyväiseksi on opittava hyväksymään epätäydellisyys. Itsessä, muissa ja yleensäkin elämässä. Siten epäonnistuminen ei ole este tyytyväisyydelle. Ei välttämättä haaste tai hidastekaan.

Uskon, että ihminen voi päättää alkavansa tyytyväiseksi. Nyt ja just näillä eväillä. Oikeastaan ehkä tyytyväisyydessä on juuri siitä kysymys. Tunteen kokemista voi treenata, sen kanssa voi yhdessä harkata. Kuinka pienestä sitä osaisikaan olla tyytyväinen? Tyytyväisyys ei kuitenkaan missään nimessä ole tyytymistä. Kehnompaan. Ennemminkin se on vapautus itselle olla jatkuvasti tavoittelematta jotakin mahtavampaa. 

Tyytyväisyys on parhaimmillaan elämäntapa.