aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Ollaanko vielä kamuja?

Oletko sä mun kaveri vielä?
Pienenä se oli helppoa. Niin helppoa tai kai paremminkin vielä helppoa. Kysäistä ja varmistaa, mikäli epävarmuus kalvoi. Että ollaanhan tässä edelleen kavereita väliin jääneiden leikkienkin jälkeen. Nyökkäys tarkoitti, että asia täysin kunnossa – jatketaan tästä eteenpäin keskustelua barbeilla. Tulkinnanvaraa ei jätetty, sillä se ei edes kuulunut kummankaan sanavarastoon. Sitä paitsi huijaamisesta kuuli kyllä viimeistään seuraavana päivänä ekal välkäl
Silloin pienenä riitti, että tarttui toista taas kädestä kiinni aivan kuin ennenkin. Ja niin vuosi viime näkemästä katosi välistä silmänräpäyksessä. Kaveruus jatkui, jos se koskaan oli tauolla ollutkaan. Siitä hetkestä mentiin vain eteenpäin, vertailtiin ponien häntiin muodostuneita takkuja, vuoden aikana kerättyjä pehmotarroja. Oikeastaan aika viisasta: miksi jauhaa erossa vietetystä ajasta ja etsiä syitä.
Olemmeko me vielä niin kuin… no, tiedät varmaan.
Näin vanhempana tuntuu, että täytyy tehdä vaativaa salapoliisityötä. Jotta saisi selkoa ihmissuhteista – vieläpä hei omista. Ei se ole enää niin yksinkertaista kysyä olethan sä edelleen mun kaveri. Vaikka kai pitäisi olla. Yhtä helppoa kuin tarttua pienenä toisen kädestä kiinni ja ottaa leikkeihin. Mukaan on tullut lisäksi kaikki tulkinnanvarainen, yhtä suurta aikuisten arvuuttelupeliä: kai ja vain kaikista pidempiaikaisten ystävien Whatsapp-sydämen aitouteen voi luottaa. Kornia.
Muistan äidin aikoja sitten vastanneen minun ihmettelyihini, että eivät kuules aikuiset noin vain suutu ja huuda toisilleen, pienestä ja päin naamaa ainakaan. Että aikuisena tutuille ja kavereille osataan yleensä olla kohteliaita ja korrekteja, osataan käyttää huoletonta kädenheilautusta. Muistan hivenen ihmetelleeni, eivätkö aikuiset sitten jaksa suuttua koskaan kavereilleen ja mistä tuttavan suuttumuksen oikein tunnistaa.
Siinäpä se. Salapoliisityötä
Toisinaan pelkään tietyllä tasolla hylätyksi ja väärinymmärretyksi tulemista. Vaikka luotan perheeni ja lähimpien ystävieni pysyvyyteen elämässäni, näen kaverisuhteet jollain tapaa hatarana alueena nimenomaan epävarmuuden vuoksi. Kirjoitettujen kivojen sanojen tai leveän hymyn takana voi olla ajatuksia. Sellaisia, jotka ehkä haluaisin oikaista tai kuulla. 
Yhdessä syöty ilo maistuu.
Mielestäni olisi ihana – ja samalla helpottava – ajatus aloittaa uuteen ihmiseen tutustuminen sanoilla eihän analysoida vaan puhutaan ihan suoraan. Saattaisin lisätä vielä mä en halua sinulle kuin hyvää. Sillä olen huomannut, ettei se ole välttämättä (enää) ennakko-oletus.


Mietin näitä asioita yrittäessäni edes jollain tavoin neuvoa ystävääni hänen kaverisuhteissaan.

3 thoughts on “Ollaanko vielä kamuja?

  1. Niinpä, tosi jännä miettiä ja pohtia, että missä oikein mennään. Haluaahan joku oikeasti olla vielä ystäväni, eikä vain aikuisten kohteliaasti ole ystävällinen. (Vaan meneeköhän tuo jo yli-analysoinniksi, heh)
    Kerran olen kysynytkin eräältä ystävältäni, että mitä hän ajattelee ystävyydestämme. Tuntui vähän omituiselta kysyä sellaista, mutta sen jälkeen oloni on ollut luottavaisempi ja helpompi.

    Tykkää

  2. Heh, niinpä. 🙂 Ehkä sitä vaan aikuisena miettii liikaa, että voiko ketään päästää niin lähelle, että voi myös tuollaista kysyä… Näin myös tälle ystävälleni sanoin. Kun nyt olemme tulleet jakaneeksi elämästämme yhtä ja toista, niin uskallan kysyä…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s