Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa.
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen.
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”
[kontekstina hautajaiset]
Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika.
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
Elina Heidi Rinkeli 
Ehkäpä se just kuultuna onkin niin paljon säväyttävämpää kuin luettuna. Tuntuu, että avasitpa tänä päivänä blogin, aikakauslehden, Facebookin tai minkä tahansa, niin jostain tulee vähintään joku meemikuva missä muistutetaan nauttimaan elämästä ja olemaan murehtimatta turhia. Mutta kun sen kuulee _yhdeksänkymmentävuotiaalta_, niin varmasti saa asia ihan eri sävyn 🙂 Ja kiitos Elina kun välitit viestiä, muistutit, vaikka nytkin tämän blogista luin niin paljon koskettavammaltahan se kuulostaa kuin jostain inspiraatiokuvasta luettuna 😉 ❤
TykkääTykkää
Varmasti. Sellaisesta ”hetkessä elämisestä” on tullut melkein klisee nykypäivänä. En sitten tiedä, onko hyvä vai huono juttu.
Mutta kyllä se tosiaan tuntui niin erilaiselta, kun oikeasti pitkän elämän elänyt kertoi pelkällä kokemuksella. Oli hyvin säväyttävä hetki.
<3
TykkääTykkää