ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Miksi näitä puurokulhoja on kaksi, kysyi pikkukarhu.

Kuudessa vuodessa ehtii rakastua ainakin kuusikymmentä kertaa: siihen, miten toinen purskahtaa nauruun, pysyy tyynenä vaikeissa tilanteissa ja vilkaisee ruskeilla silmillä väkijoukossa. Vuosien aikana jossakin kohtaa kaikki nuo piirteet sulautuvat yhteen yhdeksi möykyhköksi. Yhtäkkiä sitä tajuaa edessä seisovan aivan oikeasti rakas ihminen.
Kuudessa vuodessa kummankaan luonteenpiirteiden ääripäät eivät välttämättä millään tavoin tasoitu, mutta ne opitaan jakamaan siten, että oleminen ei ole jatkuvaa tasapainottelua.
Kuudessa vuodessa jo ymmärtää sen, etteivät ulkoiset seikat kanna kuin korkeintaan seitsemänsataakolmekymmentä päivää – loppuihin päiviin tarvitaan jotakin pintakuorta syvempää. Vuosien aikana kun tajuaa, ettei toinen ole lukuunottamatta yhtä kertaa (”ethän nypi vain liikaa kulmakarvoja”) ollut huolissaan ulkonäöstä tai arvostellut sitä, voi olla onnellinen siitä, että itsessä on ihmisenä toiselle sitä jotakin spesiaalia. 
Kuudessa vuodessa ehtii nähdä kaikenlaista siitä, millainen toinen on ja siitä, millaisia yhdessä ollaan. Tapahtuu virheitä, tyhmiä juttuja, tappeluita ja mykkäkouluja. Sellaisia asioita, jotka kaduttavat tai vuodenkin jälkeen suututtavat. Kahdentuhannensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana sitä kuitenkin myös ymmärtää, että nekin ovat jaettavia yhteisiä juttuja yhtälailla kuin vaikkapa onnelliset muistotkin.
Kuudessa vuodessa ei kuitenkaan tapahdu ihmeitä. Vuosien jälkeenkin on lupa yhä kyseenalaistaa, pohtia ja arpoa määrättyjä asioita. Saa myös yhä uudelleen ihastua toiseen. Kuusi vuotta ei automaattisesti ole vedenjakaja, kannattaako jatkaa yksin vai yhdessä. Se ei ole missään nimessä sinetti sille, että kaikki yhteinen on ikuista ja itsestäänselvää. Siltikin vuosien määrä kuvastaa osaltaan varmuutta siitä, että yhdessä on parempi kuin yksin.   

6 thoughts on “Miksi näitä puurokulhoja on kaksi, kysyi pikkukarhu.

  1. Ihana! <3 Nyt kyllä puet ihanasti sanoiks mun ajatuksia! Saman verran yhteistä taivalta ja toivottavasti pitkän pitkä matka vielä yhdesäs edessäkin. :)

    ”Vuosien aikana kun tajuaa, ettei toinen ole lukuunottamatta yhtä kertaa (”ethän nypi vain liikaa kulmakarvoja”) ollut huolissaan ulkonäöstä tai arvostellut sitä, voi olla onnellinen siitä, että itsessä on ihmisenä toiselle sitä jotakin spesiaalia.” ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s