Itseni kanssa olen joutunut käymään läpi sitä ehkä kaikkein eniten. Mutta olen minä ollut kuuntelevana korvana useammalle kaverille ja tutullekin, kun he ovat ääneen pohtineet vähän samaa asiaa omasta näkökulmastaan. Itse asiassa kyseinen dilemma taitaa olla ihmiselle aika lailla ainainen kysymysmerkki – yhtä oikeaa vastausta tuskin kukaan tietää. Minä ajattelen, että se lakkaa olemasta mieltä vaivaava ongelma vasta silloin, kun hyväksyy. Itsensä ja oman elämänsä.

Kysehän on siis seuraavasta.

Että jos kaikenlaisen täydellisyyden ja sen tavoittelun unohtaa (sillä täydellisen elämän tai täydellisen minän olemassaoloon harvempi tuskin nykypäivänä enää haluaa uskoa), milloin tyytymättömyys muuttuu tyytyväisyydeksi. Mitä on riittävä tyytyväisyys omaan elämään ja minään? Onko se sitä, ettei koe tarvetta enää tavoitella parempaa? Entä jos sellaista tilannetta ei koskaan tule? Mutta jos ei siltikään usko autuaaseen täydellisyyteen? Milloin on kyse tyytymisestä tietynasteiseen tyytyväisyyteen? Onko sellainen tyytyminen huono asia? Millä tavoin itsensä voi antaa olla tyytyväinen – vaikka sitten vähän vähempään? Onko tyytyväinen olotila sitten kuitenkin jonkinlaista omaa täydellisyyttä?

Minä en usko, että tyytyväisyys kasvaa ihmeemmin teoilla saati asioilla, vaan ennemminkin tyytyväisyyden tunteminen syntyy ajatuksissa. Siten, että hyväksyy itsensä ja elämänsä. Hyväksyminen on kuin piste sille luettelolle, jossa kerrotaan mitkä kaikki asiat voisivat olla paremmin. Itse ajattelen ainakin omalla kohdallani, että tyytyväisyyden sisällä teoilla voi kyllä vaikuttaa esimerkiksi elämän mielekkyyteen, mutta tyytyväisyyden tuntemisen pohja on kuitenkin rakennettava toisella tapaa. 

Milloin on riittävän tyytyväinen?

Tyhmä kysymys. Mutta tulipahan tässä taannoin mieleen, että varmasti ainakin silloin, kun omaa mahdollista jäljellä olevaa tyytymättömyyttä ei tarvitse purkaa (enää) toisiin, vaan tunteen pystyy pitämään ihan vain itsellään. Ja ehkä myös työstämään sitä.