Anna sanon yhden mieleenpainettavan asian: oma-aloitteisuus. 

Olen aika pitkän pätkän elämässäni ajatellut, etten ole kummoinenkaan. Totuin mieltämään itseni kulahtaneeksi beesiksi tai takanurkan seinäruusuksi, jolle se porukan hiljainen kuuntelija -rooli vähän kuin itsestään aina lipsahtaa. En ole koskaan pitänyt sitä sinänsä äärettömänä pettymyksenä itselleni, mutta kyllä olisin siltikin monesti halunnut olla sellainen, jonka juttusille moni haluaa tulla. Toisin sanoen edes pikkuruisesti kiinnostava, kohtuullisesti energiaa ympärille ritisevä ja aikamoisen moniulotteinen persoona toisten ihmisten silmissä. Mikä tavallaan on nurinkurista. Nimittäin ihan itsekseni tai kaikkein lähimpien ihmisten seurassa ollessani miellän olevani kaikkea muuta kuin harmahtava ja hillitty – ennemminkin jotakin sateenkaaren värikirjon suuntaan.

Vieraampien ihmisten läsnäolo kuitenkin saa jostakin kumman syystä minut sullomaan lukitun oven taakse ihan hirvittävästi hienoja puolia itsestäni.

Eilen henkilö, joka tuntee minut päästä varpaisiin ja syvälle sydämeen saakka, sanoi, että olisin oikeasti varmasti todella hyvä yleisölle puhuja. Olin juuri lopettanut tunnerikkaan turinointini päivän tapahtumista. Vaikka olen monesti toistellut, etten osaa ilmaista itseäni kuin kirjoitetuin sanoin, en kiistänyt hänen väitettään. Olen nimittäin lähiaikoina pohtinut niitä kaikkia puolia itsessäni, jotka eivät ole päässeet oikeuksiinsa kuin korkeintaan hiljaisessa yksinäisyydessäni. Yksi niistä saattaisi hyvinkin olla näin mahtipontisesti ilmaistuna juuri tunteen ja intohimon vallassa puhuminen.

Uskon, että ilman järjettömiä jännitteitä itseni kanssa olisin varmasti mutkattomamman oloinen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Olen aina ollut hivenen ylivarovainen itseni tunkemisen kanssa: koen välillä jopa haastavaksi sujahtaa luontevasti juttusille tuttavaporukkaan. Aikuisten maailmassa kyllä on kaikenlaisia älyttömyyksiä, mutta harvemmin kai enää lasten leikkikentälle kuuluvaa sä-et-kuulu-meidän-rinkiin-tokaisuja. Vuosien saatossa olen huomannut, ettei monikaan uusi, vasta syntymässä oleva ihmissuhde muuta kuin kärsi ylivarovaisesta lähestymistavasta – useampi saattaa tulkita virheellisesti sen jopa välinpitämättömyydeksi.

Kun jotakin on joskus sullonut jonnekin todella tiukkaan, tarvitaan ehkä jonkin verran aikaa niiden uloskampeamiseen. Tiedätkö, oma-aloitteisuus on siinä aika kätevä työkalu. Menee, tekee ja juttelee pitäen visusti mielessä kysymyksen ”mikä ihan oikeasti muka olisi pahinta, mitä sellaisesta voisi seurata”.