”Välillä kun mä yritän kirjoittaa, mun päässä tuntuu olevan ihan liikaa tavaraa. Vaikka mun suu suodattaa aika hyvin sitä, mitä päästää ääneen ulos, niin mun ajatuksista ei voi kyllä sanoa samaa.”

Ensiksikin. Kolmen viikon tiivis symbioosi mikrobien kanssa tuli päätökseen. Oma lopputulemani on seuraava: ymmärrän nyt, mikä bakteerien kanssa kaveeraamisessa kiehtoo. Mikroskoopin okulaareista aukeaa ihan oma maailma. Sellainen, joka kohtuullisen helposti voisi viedä minutkin mukanaan, jos niin antaisin tapahtua. Olin ylpeä ensimmäisestä itse eristämästäni ja kasvattamastani bakteerista. Huolet unohtuivat aina neljäksi tunniksi kerrallaan, kun vedin valkoisen labratakin päälle.

Toiseksi. Samaisen kolmen viikon aikana olen pohtinut paljon myös intohimoa. Miten paljon aito sellainen täyttää ihmistä! Jos reilun kymmenen vuoden jälkeen jaksaa kertoa yhäkin innostuneena asioista, joita on jauhanut varmasti yli sallittavuuden rajan, ei voi kuin ajatella ”kunpa itsekin joku päivä pystyisin samankaltaiseen omistautumiseen”.

Kolmanneksi. Olen joutunut myös raskaiden asioiden kanssa nenäkkäin eikä ohi paineleminen ole onnistunut edes öisin ajatuksen tasolla. Eniten tilanteessa on hämmentänyt se, että ainaisen huolestumisen sijaan olen ollut vain yksinkertaisen surullinen. 

Neljänneksi. Ystävyyssuhteet ja niiden tila ovat olleet välillä vahvastikin ajatuksissani. Olen mieltänyt aina, että syvyys kahden ihmisen välillä syntyy pääasiassa vain herkkien asioiden jakamisesta, sellaisista niin kuuluisista syvällisistä keskusteluista. Että tarvitaan äärettömästi jaettuja tunteita ja ääripääolotiloja. Sen vuoksi on ollut mahtavaa huomata, kuinka ystävyyssuhde on tiivistynyt yhdessä asioita tekemällä ja arkisesta höpöttämällä.  

Viidenneksi. Olen jokaisella lenkkikerralla pysähtynyt nappaamaan kuvan puna-keltaisista vaahteranlehdistä. En usko, että niitä voi olla puhelimen muistikortilla liikaa. Tuntuu hurjalta, että huomenna on jo lokakuu, vaikka en ole vieläkään saanut aikaiseksi kaivaa laatikosta kaulahuivia.

Kuudenneksi. Istuin eräs ilta viluissani kalliolla katselemassa veden liplatusta. Luonnon äärellä pääsee ihmisyyden äärelle aivan eri tavalla kuin neljän seinän sisällä kovasti pohtimalla. Sitä jollain tapaa tajuaa aina aivan uudella tavalla elämän yksinkertaisen idean ja siten myös helppouden. Tällaiselle, jonka mielestä elo tuntuu ehkä liiankin usein monimutkaiselta ja haastavalta, luonnossa oleilu on kuin lämmin halaus tai pari lohdutuksen sanaa.