Saavutan määränpäättömän, joka on tavoitettavissa.

Askelten on hyvä olla väliin muutakin kuin kuljettamista.

Se laittoivat minut kävelemään yli viisareiden yhden kokonaisen pyörähdyksen.

Aika oli yhtä toissijaista kuin reittikin.

Ajatuksena oli, että kävelen vain niin kauan kunnes saavutan.

Yhtä aikaa rohkeuden, innostumisen, onnellisuuden  ja inspiraation.

Kaikenlaisten positiivisten tunteiden pyörteen.

Sen, joka saa unohtamaan kaiken epäolennaisen ympärillä.

Kutsun sitä pilkahdukseksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla läikähdys.

Ja kun sain sen kouraan rehellisesti houkuttelematta, se pysyi mukana puristamatta.

Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa saavuttaa pilkahdus. Toiset puhuvat itselleen pilkahduksen toistelemalla ehkä juuri rohkeuteen kannustavia lausahduksia. Toiset taas tarvitsevat syvän hiljaisuuden ja aloilleen rauhoittumisen – lisäksi ehkä katon, jota tuijotella tunti kaupalla. Tapoja on monia. Minä itse tulen hulluksi paikoillaan olemalla, vaikka tosin liian rankka fyysinen ponnistelu ei jätä tilaa tilanteen ulkopuolisille ajatuksille. Kävelyyn on hyvä kanavoida tuntemukset; toivon aina ylämäen sattuvan sisuuntumisen paikkeille. Korvat suojaan ulkomaailmalta kuulokkeilla ja silmät syvälle vedetyllä lippalakilla. Itse asiassa ulkoilman tuoksu auttaa minua tavoitteessa. Tavoitteeni on, etten liiemmin tiedosta jalkojani. Silloin pilkahdus on nimittäin korkeintaan korttelin päässä.