”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa.
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa?
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä.
Elina Heidi Rinkeli 