Maailman meno saa aika usein minut hämmentymään. Toisella pallon puoliskolla tapahtuva (hurjuus) saa yleensä ennemminkin hämmentyneeksi kuin vihaiseksi. Ehkä siksi, että harvoin voi ketään yksiselitteisesti osoittaa sormella. Toisinaan hämmennyn myös joidenkin ihmisten seurassa. En minä silloinkaan ärsyynny – hämmennyn vain. Sellaista tapahtuu tilanteissa, jossa en odotuksistani huolimatta osaakaan lukea henkilöä ja hänen käytöstään. Hämmentymään minut saa moni muukin asia, kuten esimerkiksi tenttikirjassa toistuvasti esiintyvät luultavasti, kai ja ehkä. Oikeastaan kaikki sellaiset elämässä esiintyvät asiat, ne voivat olla yhtä hyvin hetkiä tai tunteita, jotka lipuvat todellisuuteen kysymättä yhtään keneltäkään lupaa. Ymmärtämättömyys, tietämättömyys tai kontrolloimattomuus ovat elämässäni suurimpia hämmennyksen lähteitä.

En ole varmasti koskaan pelännyt ajatuksiani. Harvoin ne saavat minut hämmennyksiinkään. Siitäkään huolimatta, että ne ovat vikkeliä, hurjan vaihtelevia, yleensä totaalisen päättömiä ja lukumääriltään älyttömiä. Syvälle päähän porautuvat ajatukseni voivat olla synkkiäkin, mutta en siltikään ole koskaan joutunut kauhistelemaan niitä. Sillä minä ymmärrän. Ymmärrän, että ajatuksilla voi leikkiä, niillä voi hullutella ja että villeimmätkin käyvät vain omalla tavallaan läpi todellisuutta. Ymmärrän, mistä ne syntyvät ja mahdollisesti myös miksi ne nousevat mieleen. Ajatukseni harvoin haahuilevat ääriviivattomina. Niiden kanssa on kaikesta päättömästäkin huolimatta helppo tehdä yhteistyötä.

Koko elämäni ajan ajatuksien hallintaa suurempi haaste minulle onkin ollut omien tunteideni ymmärtäminen. Tunteeni tuntuvat samaa aikaa hurjan kokonaisvaltaisilta ja käsittämättömän abstrakteilta; tunnen kuin tunne olisi jotakin käsinkosketeltavaa ja konkreettista, mutta yrittäessäni tarttua kiinni ymmärtämällä koko sotku muuttuu kaukaisen abstraktiksi. Ei tokikaan aina, mutta haastavimmillaan kyllä. Tunteeni saavatkin minut hyvin usein hämmennyksen partaalle. Toisinaan tuntuu, että ne elävät minussa omaa elämäänsä välittämättä ymmärryksen halustani tai edes pikkuruisesta kontrollin vaateestani. 

On kai olemassa sanonta ”mitäs sitä ihminen tunteilleen voi”. Että ehkä joku toinenkin on tällä pallolla todennut tunteiden tutkimattomat tiet, niiden käsittämättömän itsenäisyyden. Itsenäisyys siis tunteille suotakoon? Sillä täyttä itsemääräämisoikeutta se ei automaattisesti kuitenkaan kai tarkoita.

Onneksi. Välillä myös harmiksi.