On hetkiä, jolloin ihminen tarvitsee kliseitä elämään. Tiedätkös. Vaikka tavallisesti olisikin juuri se, joka ei aseta ruokailuryhmää pohjapiirroksessa sille selkeästi suunnitellulle paikalle tai joka ei kuvaile itseään työhakemuksessa ahkeraksi, helposti muiden kanssa toimeen tulevaksi ja nopeaksi oppijaksi. Niin siis siltikin kuluneista, muka-henkevistä lausahduksista voimaantumisen tunteen hakeminen voi sellaisina hetkinä tuntua hapelta keuhkoissa. Ehkä jopa tekohengitykseltä.

Kuules. Hetket ovat niitä sellaisia, kun pienenä ihmisenä toivoi jonkun nostavan lattialta rääkymästä, vaikka ei ollut pienintäkään aikomusta nousta ylös sen jonkun avustamana, vaan yksin itse. Tai kun halusi jonkun syöttävän viiliä, vaikka päätös suun tiukasti kiinni pitämisestä niin kauan, kun lusikka ei ole omassa kädessä, oli selkeä iltapalan alusta asti.

Luulenpas sellaista. Että tarkoitus on laittaa pökköä pesään tismalleen siihen saakka, kun itse on taas valmis omin neuvoin roihahtamaan. Että itse merkitys on tuen tarjoaminen eikä apu lainkaan. Että elämään sinänsä kuulumattomat kliseet ovat kuin naulakkoja, joissa voi lounaan ajan roikottaa itseä. Pitstoppeja, joissa voi kokoilla hetken ajatuksia.

Tänään osaan jo pitää kliseisiä voimalauseita muunakin kuin huijaamisena; kaikkia ajatuksia ei tarvitse ajatella alusta asti itse. On loppujen lopuksi ihan okei klikkailla sydämiä aivan liian kulutetuille sitaateille – ja vieläpä tuntea jonkinlaista syvyyttä niissä.

Jokos. Olet vakuuttunut kliseiden elintärkeydestä.