Neljän ja puolen päivän päästä olen 24-vuotias. Herättäähän se ajatuksia.

Mikä matka.

Mä en todellakaan halua sanoa sitä huokaillen. Siis siitäkään huolimatta, että välillä se on ollut ihan just sitä: hitonmoista tarpomista. Katsos kuitenkin, ei rytkyttäminen ole sinänsä kuin hetkellisesti hidastanut. Kaikki realistisuus taas todellakin puuttuisi, jos mä huudahtaisin sen ulos amerikkalaisen onnellisen lopun tyyliin: what a journey! Tiedätkös, onnellisuus ja helpotus ovat vain osatekijöitä, vaikkakin kieltämättä tärkeitä sellaisia. Mutta en mä kovin neutraalistikaan tahdo sitä suustani päästää ja siten luikauttaa väärää kuvaa. Koska aina toisinaan musta tuntuu vahvasti siltä, ettei mun elämässä mitään kuvaa osuvasti neutraalisuus – en ole tutustunut puolivälielämään.

Joskus multakin on kysytty, mikä mun tavoite on elämässä. Mä en ole aina tiennyt, mitä vastata. Koulutus, onnellisuus, terveys, perhe, lapset, mielekkyys. Omalla kohdallani tärkeitä ja totta kaikki, vaikka en niin yksinkertaisesti kai kysymykseen vastaisikaan. Aina mä olen myös miettinyt, että tahtoisin kovasti säilyttää uteliaisuuden ja lapsenomaisen lähestymistavan moniin asioihin – ymmärtäköön kukin kuten haluaa.

Itse asiassa jopa toivon, että joku tulisi ja esittäisi minulle tuon kysymyksen tänään. Nykyisin mä nimittäin tiedän mitä vastata: tavoitteeni elämässä on säilyttää läpi elon se, mitä opin ollessani vakavasti sairas. Se sellainen on jotakin mielen syvärakenteisiin liittyvää, jota voi soveltaa elämän ihan, ihan jokaisella osa-alueella. Haastetta tosin tuo se, että ihmismieli  on äärimmäisen unohtavainen.

Eräällä ystävälläni on taito todeta vaikeitakin asioita äänensävyllä, jossa totuudenmukaisesti kuuluu elämän haasteellinen puoli, sen raskauskin, mutta joka jättää jokaikinen kerta kuitenkin päällimmäisenä toiveikkaan ja lämpimän jäljen mieleen.

Mikä matka.

Kuulostaa täydelliseltä.