Pahus. Ei paheita. Ja minä kun olen siitä ainoastaan pahoillani.

Keskustelin taannoin toisen kanssa ihmisten paheista. Karkkisäkit, ne ovat käsittääkseni monelle häpeän paikka. Törsäys, vaikkapa vaatekasoihin, aika yleistä kuulemma sekin. Joku saattaa valvoa toistuvasti arkena elokuvan parissa aivan liian pitkään ja pitää sitä omana paheenaan. Tai entäs satunnaiset perjantaihömpsyt maanantaina.

Kun keskustelussa alkoi erottaa subjektiivisuutta, hermostuin hivenen. Tiesin nimittäin, mitä se tarkoitti: Rinkeli, mikä sun pahe on?

Ihan melkein nolotti arveleva konditionaali, sillä muuta lausemuotoa en kyennyt käyttämään: jos minulla olisi oikean oikea pahe, se olisi suklaalevystä suoraan haukkaaminen, sängyssä puolilta päivin kolmannen aamupalan syöminen tai hervoton vaatekaapin täyttäminen.

Mutta kun ei ole, mitättömiä lukuunottamatta. En käytä juurikaan alkoholia ja suklaan kohtuukäyttäjä luulen olevani. Enkä voi pitää uskottavana paheenani juustonmakuisia riisikakkuja.

Liikunta ei kuulemma voi olla pahe.

Olen luullut, että sallin itselleni paljonkin, esimerkiksi mieleni mukaan vapaapäiviä vähän kaikesta. Taidan minä tällä luonteellani kuitenkin kontrolloida itseäni suhteellisen paljon – ainakin juuri sen verran, että kaikki pysyy kutakuinkin järkevyyden rajoissa. Mielestäni se on ainoastaan sääli, koska ihmisyyteen kuitenkin kuuluvat myös paheet. Oleellisestikin.

Ei paheettomuus minusta kuivakkaa tee, mutta ihan vain itseni vuoksi voisin muutaman kunnollisen paheen kaiketi hankkia.