Minut aamu on ottanut aina avosylin vastaan. Mikä saattaa johtua positiivisesta suhtautumisestani siihen;  olen aina odottanut aamua kuin joku toinen yön kuuta nousevaa. En itsekään näyttäisi parhaita puoliani hänelle, joka minua kammoksuu. Viime yönä valvoin kahdesta viisitoista yli kolmeen. Uudelleen nukahtaminen tuntui vaikealta pääasiassa kai huolien vuoksi, mutta sekoittui siihen malttamattomuuttakin. Yöllä minuutit tuntuvat aina tunneilta, silmien aukipitäminen laittomalta, vastoinkäymiset valtavilta ja ihan tavallisetkin ajatukset täysin tuntemattomilta. Yleensä olen pelännyt funtsia öisin asioita, koska väsymys tuppaa vääristämään niitä vänkyröiksi.

Tiedätkös sen, kun äidin reseptin pannukakku maistuu yksin syötynä lähinnä puoliksi raa’alta einesletulta?

Ihan erilaiselta. Osuvammin ihan väärältä. Tilanne vaikuttaa paljolti, sillä se kaivaa esiin poikkeavia puolia. Kyse ei ole aina mitä syö, vaan missä syö. Siten en keksi syytä, miksi sama ei pätisi ajatteluunkin; vaikka ei tekisikään ratkaisevia päätöksiä yöllä kuuta tuijotellessa, on kai siltikin aika hyödyllistä uskaltautua pohtimaan juttuja erilaisissa tilanteissa. Perspektiivi pimeässä on kieltämättä usein lohduttomampi ja vähemmän realistinen, mutta voi se silti laajentaa omaa näkökulmaa.

Otollisin aika funtsailuun on aamun ensitunnit, olen ollut aina sitä mieltä. Itse asiassa olen jopa käskenyt itseäni odottamaan ajatuksien kanssa aamun – kai olen kammoksunut iltojen hankalampia pohdintoja. Kuitenkin ehkä juuri sen vuoksi sorrunkin aina toisinaan pyörittelemään elämää päässäni päämäärättömästi edes ja taakse? Ehkä se on syy välillä valtoimenaan velloviin ajatuksiin?

Joten vannoutunut aamuihminen. Uskaltaudu aina välillä säästämään suuria pohdintoja läpikäytäväksi yöaikaan. Vaikka se tuntuisikin lähinnä uhkarohkealta.