Hei tässä on Elinan paikka. Tule Elina istumaan tähän ja valtaa oma pulpettisi.
Niinä aikoina oma paikka osoitettiin vielä sormella. Ihan jokaisella oli istumapaikkansa, vähän kuin oma vartioitava metri kertaa metri luokasta. Arpaa kukaan harvemmin kyseenalaisti, sitäkin harvemmin opettajan päätösvaltaa; istuit vaikka erkin vieressä, jos niin sanottiin. Useinhan minut rauhallisena taidettiin istuttaa eläväisemmän viereen. Eikä se sinänsä ahdistanut, koska päätös oli päätös – muissa kuin omissa käsissäni. Olin minä silloinkin hiljainen toisten seurassa, mutta en muista kuitenkaan niiltä ajoilta samankaltaista epävarmuutta kuin myöhemmiltä kouluajoilta. Näin aikuisena olen pohtinut, että oma paikka kai oli tuolloin kuin turvapaikka. Sen omistamiseen ei tarvinnut oikeutuksia tai etsintöjä.
Jossakin kohtaa oman paikan osoittaminen kuitenkin loppui. Sitä sai valita luokasta paikan mistä vain – oli tietysti kirjoittamattomia sääntöjä liittyen määrättyihin paikkoihin, mutta muuten oma paikka oli oma vain aina tunnin kerrallaan. Ja sellaista se on ollut siitä asti: oma paikka on etsittävä itse. Monesti se on jopa tehtävä itse. Meni pitkän aikaa tajuta, että määrätynlainen epävarmuus itsessäni liittyy juuri omasta paikasta epäröimiseen. En nimittäin ole aina ollut rohkea valtaamaan itselleni paikkaa – oli kyse sitten tilasta, tapahtumasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Enkä sitä ole kai kovasti vieläkään, mutta ymmärtänyt olen sen tärkeyden.
Kukaan ei tässä elämässä tule enää osoittamaan eturivin paikkaa, vaan sinne halutessaan on hakeuduttava riville yksi itse.
Myönnän, että jännitän edelleen oman paikan etsimistä uusista yhteisöistä tai tilanteista. Sillä on käynyt sellaistakin, että yrityksistäni huolimatta olen ikään kuin ajautunut ylös piippuhyllylle. Silloin paikkajaossa on touhunnut tosin moni muukin samaa aikaa, eikä oman paikan valtaaminen ole siten ollut täysin riippumatonta toisista.
Parhaimpien ystävien suhteen olen onnellisessa asemassa, sillä oma paikka on ollut aina itsestäänselvyys.
Oman paikan löytäminen on helppo tehdä toiselle hankalaksi – toisaalta myös helpoksi. Ei sitä oikeastaan edes ajattele etsimisenä tai valtaamisena silloin, kun yleinen ilmapiiri tukee vielä vapaiden paikkojen istuttamista tai pidempiaikaista asuttamista. Olen minä kohdannut ihmisiä, jotka käytöksellään laittavat toisen taistelemaan paikan jokaisesta sentistä, jotta siitä tulisi oma. Enkä ole sellaisia ihmisiä ymmärtänyt koskaan. He kun pitävät oman paikkansa lisäksi omina varasijoinaan loppuja. Ehkä alakouluikäisenä sitä olisi kutsuttu arvostelevasti omimiseksi. Lähinnä se kai on ajattelematonta tai vaihtoehtoisesti tarkasti ajateltua ilkeyttä.
Kyllähän minä tiedän, miksi tällaiset asiat nousevat mieleeni juuri nyt toukokuun alussa. Aloitan pian työt uudessa paikassa. Sen lisäksi, että ajatus uudesta työyhteisöstä tuntuu kiehtovalta ja innostavalta, on se samalla myös ison jänskäämisen paikka. Lähinnä kai, että millainen oma paikka tulee olemaan.
Jälleen hyvä kirjoitus! Sä se vaan edelleen osaat kirjoittaa niin osuvasti ja kiehtovasti. Itseltäni ei kyllä näin sujuvaa tekstiä syntyisi. Ja olen kyllä samoilla ajatuksilla kanssasi tässä asiassa. Ala-asteella se oma pulpettipaikka oli niin turvallinen, yläasteella vaikka paikka luokassa vaihtuikin oli luokka sama. Se oma ihana luokka, jossa ainakin itse sain olla oma itseni ja löysin paikkani. Mutta voi lukio sentäs. Siellä sitten tosiaan joutuikin etsimään paikkansa kun jokaisella tunnilla vaihtui kaverit. Muistan kuinka aina jännitin uuden kurssin alkua kun ei tiennyt mistä sen oman paikan löytäisi. Onneksi taas ammattikorkeakoulussa oli ihana turvallinen oma luokka, josta oli helppo löytää oma paikkansa. Oikeastaan tämä luokka on tuonut elämääni niin paljon mahtavia muistoja. Olen ollut onnekas, koska olen aina löytänyt helposti oman paikkani niin koulu kuin työelämässäkin. Toivottavasti elokuussa löydän yhtä hyvin paikkani uudessa työpaikassa. Aina nämä uudet tilanteet jännittää! Tsemppiä töiden alkuun 🙂 Ps. Oli jälleen hyvin ajatuksia herättävä postaus
TykkääTykkää