Sunnuntaina kahviteltiin. Kahvi maistui ilman keksejäkin.

 

Koska.

 

Sen lisäksi, että olin todella väsynyt.

Hörppimisen lomassa puhuimme minulle ja Santulle uuden asunnon!

 

Olen niin innoissani muutosta, sillä rakastan asunnossa lisäneliöiden lisäksi;

 

 

Valkoisia ikkunanpuitteita.

Keittiön baaritiskiä – omien sanojeni mukaan.

Ikiomaa parveketta, jota meillä ei nykyisessä kolossa ole.

Sijaintia.

 

Vaaleaa, harmahtavaa parkettia.

 

Näkymää keittiöstä olohuoneeseen. Asunnon avaruutta: ikkunoita on kolmeen eri ilmansuuntaan.

 

 

 

Okei. Nostan kädet ylös ja myönnän. Ehkä eniten kuitenkin rakastan astianpesukonetta. Ei enää tiskivedessä lionneita mummokäsiä ja pehmenneitä kynsiä, eikä maitolasin pohjaan juuttuneita könttejä (yök, I know!) tai hervottomia tiskivuoria.

 

Olen tehnyt jo paljon suunitelmia uutta kotia ajatellen. Ensinnäkin, kenkäteline on hankittava. Toiseksi, aion alkaa kokkailemaan erilaisia sapuskoja ihanassa keittiössäni (tähän asti se kun on ollut lievästi rajoittunutta). Kolmanneksi, aion hankkia vanulapuille kauniin purnukan. Ja pähkinöille kivat kannelliset kipot. Neljänneksi, aion alkaa juomaan teetä, tai tarkemmin ottaen kofeiinitonta rooibosta, koska haluan ottaa käyttöön teepusseille tarkoitetun säilytysrasiani.

 

Toisaalta on haikeaa muuttaa meidän ihkaensimmäisestä omasta kodista pois. Muistan vielä, kun kirjoitin reilu vuosi sitten kolosta tänne blogiin. Hyvinhän se on palvellutkin. Ei mitään muuta vikaa kuin pienuus. Ja kuumuus. Niin ja se astianpesukoneettomuus.

 

Ajatella, että kohta minun ei tarvitse enää kököttää hipihiljaa lauantaiaamuna kello kuusi  keittiön jakkaralla. Voin sen sijaan heittäytyä vaikka sohvalle ja katsella aamuyön tsättiä äänettömällä! 😀 Luksusta! Tosin sohvaa ei vielä ole, eikä hermoja telkkarin turhuuksiin. Pikkuhiljaa nekin hankitaan.

 

Terveisiä nimimerkillä Ikean-reissua-odotellen. 

Päivät pitkät piippaillessa sitä ehtii miettimään jos jonkinlaisia asioita. Ihan siihen hetkeen, aikaan ja paikkaan (ja asiakkaisiin) liittyviä juttuja, mutta myös kaikkea aivan muuta. Useamman kerran olen pelästynyt asiakkaan tupsahtaessa eteeni, niin omissa maailmoissa varsinkin rauhallisempina hetkinä useasti olen. Pientä päätäni vaivaavat elämän pienet jutut, kuten legendaarisen ampparimehujään mahdolliset makumuutokset, mutta myös maailmanluokan suuret asiat.

 

Pohdin oikeasti aika paljonkin tätä yhteiskuntaa ja sen toimintaa. Etenkin rehellisyyttä. Voin sanoa jollain tapaa Santun opettaneen minulle kriittisyyttä kaikkea tätä ympärillä olevaamme kohtaan. Enkä tällä nyt tarkoita, että epäilisin koko ajan kaikkessa olevan jotakin mätää, vähintäänkin pienimuotoisia salaliittoja. Vaan yksinkertaisesti ihan tervettä eri vaihtoehtojen pohdintaa. Ei minulla nuorempana tullut mieleen kyseenalaistaa esimerkiksi television uutisia. No, en minä sitä järjestelmällisesti tänäpäivänäkään tee, mutta pidän aina mielessä, että joku niidenkin takana seisoo – toisinaan pelkästään ehkä raha. Silmät on hyvä pitää auki, uskomattomalta tuntuvakin kun on periaatteessa mahdollista. Mietitäänpä nyt vaikka Pohjois-Koreaa: se joskus joku on mielestäni jotakin käsittämätöntä ja todistaa, että yhteiskunta voi viedä ihmisiä kuin pässiä narussa. WTC:stä en edes puhu mitään, koska äiti tätä lukiessaan luultavasti vain haukottelisi (lisää). 😀

 

Eräänä iltana luin iltapalaa syödessäni tuttuun tapaan taas mainoksia: oli koomarkettia, ässää ja cittaria. Tarjouksessa Coca Cola Vaniljaa, kahdeksan eineshampparia kahdella eurolla, roiskeläppiä kasa muutamalla kolikolla, vaalea pullaleipä melkeinpä puoleen hintaan, pari pakettia pekonia päälle. Mietin asiakkaitani ja sitä, kuinka moni oikeasti juoksee tarjousten perässä ihan selkeästi. Illalla tuntuu, että olen jo koko päivän tuijotellut samaisia tarjouslappusia, osaan ne ulkoa. Todellisuudessa ei vain tunnu, vaan niinhän periaatteessa olenkin: hyvin moni asiakas lastaa hihnalle tismalleen samat mainoksen tuotteet.

 

Ymmärrän, että monelle se on lähes pakon sanelemaa: monta suuta ruokittavana ja pennosten on riitettävä koko kuukaudeksi. Onhan se edullista, jos välipalaksi kelpaavan hampparin hinnaksi jää vain joitakin kymmeniä senttejä. Eri ryhmään kuuluvat tietenkin he, jotka tietoisesti haluavat ostaa sen roiskeläpän itse tuotteen vuoksi. Oikeasti voisi puhua melkein tarjousten uhreista. Ja he melkein säälittävät minua. Miettikääpä, kuka loppupeleissä periaatteessa oikein laatii heidän ruokavalionsa? No, ne jehut jossain ylhäällä lähellä tavaratalon johtoa, ne ukot ja akat, jotka miettivät (niin ammattinsa puolesta) vain rahaa, mahdollisimman suurta voittoa ja isoja asiakasmääriä. Ei heidän mielessään varmastikaan käy tarjoussopimuksia diilatessaan monipuoliset ja terveellisesti koostetut ruokavaliot, vaan jokin aivan muu. Mutta ajatella, millainen ”vastuu” heillä on (vaikka eivät he nyt oikeasti missään vastuussa ole)! Päättävät niin monen suomalaisen päivittäisen ruokavalion. Aika karmivaa, jos oikein ajattelee.

 

Mikä ohjaa sinun valintojasi ruokakaupassa asioidessasi?

 

Olenkin tässä lähiaikoina miettinyt päätöksentekoa. Kuka oikeasti määrää omaa päätöksentekoani? Olen tunnetusti ollut aina hirvittävän huono tekemään päätöksiä. Ja hirvittävän huono vastustamaan ulkopuolista painetta. Sanoin eilen Santulle, että minäkin haluaisin sijoittaa joihinkin pieniin osakkeisiin, että josko Santtu voisi vähän auttaa. Mitähän hän vastasi: ettei voi päättää puolestani ja olla vastuussa rahojeni kohtalosta (sillä nähtävästi tietää, etten ole (vielä) täysin perillä sijotusjutuista). 😀 Äh, voi juku. Joskus se ulkopuolelta tuleva päätöksenteko voisi olla ihan toivottavaa, varsinkin sen tullessa tutulta ja luotettavalta taholta. On asioita, joissa voi luottaa toiseen, ei aina tarvitse tehdä päätöksiä aivan itse.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  http://areena.yle.fi/tv/1931970?start=10m35s

 

Niin.

Olen päättänyt lähteä tavoittelemaan unelmaani. Olen kerran jo luovuttanut – syynä vain minä itse. Minä ja epävarmuuteni itseäni kohtaan romuttivat suunnitelmani. En ikinä rohjennut edes kunnolla aloittaa. Vaan annoin mitättömälle ja kykenemättömälle ololle periksi. Haaveilulla vain satutat itseäsi, yrittämisellä vielä enemmän, petyt kuitenkin. Siellä se on jossain pään sopukassa koko ajan kuiskinut, toisinaan vähän kolkutellutkin, mutta olen kätevästi hiljentänyt sen vain toteamalla yksinkertaisesti itselleni olevani aivan liian tyhmä pystyäkseni siihen. Silti en ole saanut rauhaa.

 

Everything happens for a reason.

 

Alkukesästä pääsykokeiden jälkeen tiesin heti, etten tule pääsemään sisään. Kirjeen saavuttua en ollut yllättynyt, vaikka se itkut kirvoittikin. Hyppäsin pyörän selkään, juuri polkaistessani ensimmäisen kerran vauhtia ja hypätessäni satulaan voin melkein vannoa jonkun kuiskanneen korvaani: everything happens for a reason. Se oli lamauttavaa, yllättävää, todellista ja niin kaukana pettyneen noenmäolissinnehalunnutkaan- ajattelusta. Se vain putkahti aivan yhtäkkiä tajuntaani, en johdatellut ajatuksiani yhtikäs, en pohdiskellut oikeastaan mitään tuona hetkenä. Juuri sen vuoksi oloni rauhoittuikin huomattavasti ja jatkoin töihin paremmin mielin.

 

Seuraavana päivänä pyörittelin päässäni huvikseni ajatusleikkiä. Kuvittelin itselleni hyväksyvän kirjeen kouraan ja pohdin, millainen tunne mahtaisi olla, jos suunnittelisin syksyä ja koulun aloittamista. Yllätyksekseni mieleeni nousi vain yksi ainoa kysymys: tähänkö minä nyt sitten jään? Tiesin, että olisin ollut iloinen koulupaikasta, mutta epäilin, että olisin ollut onnellinen. Haaveeni ja ennen kaikkea yrittämättä jättäminen olisivat olleet tyytyväisyyden tiellä.

 

 

Äiti on sanonut aina, että älä tee samoja virheitä kuin hän itse. Opettele kulkemaan pää pystyssä ennen kuin täytät neljäkymmentäviisi. Äläkä anna miesten pompotella. Mutta ennen kaikkea älä anna uskonpuutteen itseesi estää sinua tavoittelemasta haluamaasi. Koska sinä pystyt. Äiti pääsi aikoinaan oikeustieteelliseen sisälle ja nykyään töyskentelee ministeriössä, valmistelee lakeja presidentille ja omistaa työnsä puolesta kunniamerkin. Siitä huolimatta silloin nuorempana muutaman vuoden opiskelun jälkeen hän pohti, oliko kuitenkin valinnut väärän alan – ei kuitenkaan tohtinut lähteä yrittämään vaihtamista. Ja en tiedä, on ehkä nykyäänkin vielä miettinyt, mitä jos silloin olisi uskaltanut.

 

Eniten minua itseäni pelottaa, että jäisin katumaan, etten koskaan edes yrittänyt.  Luovutin ennen kuin edes aloitin. Ja kun minä olen kaiken lisäksi kaikkea muuta kuin luovuttaja! Kyllä se toinen välivuosikin pelottaa, nostattaa iholle oudon tunteen, että raavin itseäni hermostuksissani, vaikkei edes kutita. Kyllä minä itse pystyn vajaan vuoden hyväksymään, se menee kuitenkin hyvin nopeasti: käynhän töissä koko ajan ja ennen kaikkea luen, pänttään ja valmistaudun. Seuraava vuosi on jo haaveeni tavoittelua, mikä täytyy pitää mielessä talven pimeimpinä ja synkimpinäkin aikoina. Vaikka itse pystynkin käsittelemään toisen välivuoteni ja tiedän, mitä se tulee oikeasti pitämään sisällään (ei ainakaan sitä tyypillistä välivuoteen yhdistettävää sluibailua), ongelma lienee kuitenkin jossain muussa. Toisten ihmisten mielipiteissä. Väistämättä mietin, kuka mahtaakaan halveksia minua ja miettiä hiljaa mielessään, kuinka ennen niin hyvin koulussa pärjännyt tyttö ei edelleenkään ole missään oppilaitoksessa sisällä. Tiedän, ihan tosi, tosi tyhmää ihan jo senkin vuoksi, ettei kovin moni tiedä taustatekijöistä murto-osaakaan.

 

Faktahan on, etten ole kertaakaan yrittänyt vielä edes sellaiseen kouluun, jonne olisi oikeasti pitänyt lukea ja pystynyt siten itse vaikuttamaan sisäänpäässyn. Toisinaan tuntui ja tuntuu, että jonkun nopeasti arvioidun ryhmätilanteen perusteella pisteyttäminen on kuin arpapeliä. Väistämättä tulee olo, että riippuu vähän mistä tykkää. Toinen fakta on toisaalta se, etten ennen tätä olisi ollut valmis pänttäys- ja luku-urakkaan missään nimessä – erinäisistä syistä johtuen.

 

Onneksi minulla on maailman paras äiti, maailman paras veikka ja maailman paras Santtu. Sillä myönnän tarvitsevani tosi paljon ulkopuolelta tulevaa tsemppiä ja tukea pystyäkseni voittamaan itseni ja epävarmuuteni, uskaltaakseni luottaa omiin kykyihini.

 

Eräs Santun ystävä luki lukiossa lyhyeen matematiikan ja kirjoittin siitä ceen. Fysiikan opinnot kai olivat aika vähäiset. Hänellä oli kuitenkin haave ja intohimo takataskussa. Vuoden aikana tämä ystävä opiskeli itsenäisesti kotona aina sivaripäivien jälkeen koko pitkän matematiikan ja fysiikan oppimäärän. Ja tiedättekö, tänä keväänä hän pääsi sisälle yliopistoon opiskelemaan matematiikan opettajaksi. Hatunnoston arvoinen suoritus ja samalla niin mahtava esimerkki siitä, kuinka melkein mihin vain pystyy, jos oikeasti vain haluaa.

A dream doesn’t become reality through magic; it takes sweat, determination and hard work.
-Colin Powel

 

-Abdul Kalam

 

All human beings are also dream beings. Dreaming ties all mankind together.
-Jack Kerouac

Parantuminen on ollut

 

raakaa työtä

 

uudelleen oppimista

 

omaan itseensä jälleen tutustumista

 

ja ajatusten tiedostamista

 

tuen vastaanottamista

 

ulos kasvamista

 

mutta myös

 

väsymistä

 

sekä kyllästymistä

eniten kuitenkin rohkeuden löytämistä

Muistilista siitä, mihin mä olen pystynyt.

Maisemanvaihdos. Arjesta irtautuminen. Rutiinien rikkominen. Hetkeksi kaiken tutun taaksen jättäminen. Niillä on aina ollut minuun jonkinlainen eheyttävä vaikutus. Kuin uudestisyntynyt, tai ennemminkin ehkä uusin, tuorein ajatuksin kotiin palannut. Sellainen olo minulla oli jo pienenä tyttönä hiihtolomilla Teneriffalta takaisin tullessani.

Se, että en saa toteuttaa aamurutiinejani täysin samalla tavoin lomamatkalla kuin kotona, syödä samalla pienellä lusikalla mikropuuroannosta Koiramäki -kulhostani (:D) tai mönkiä sänkyyn välittömästi sähköpostin tarkastamisen jälkeen. Se, se on minulle oikeasti aika mullistavaa: vähän kuin painaisi minussa sijaitsevaa refresh-nappulaa, mutta samalla myös valmistautuisi vastaanottamaan sisälläni syttyvän mellakan kaiken tutun ja totutun vastustamisesta. Maisemanvaihdos ja kotiinpaluu ovat aina osoittaneet minulle, kuinka hitsin kangistunut olen oikeasti ollutkaan: en vetreä ja superpallona sinne ja tänne sinkoileva nuori aikuinen, ennemminkin yhteen asentoon jämähtänyt mummeli. Rutiinit ovat tiettyyn pisteeseen asti tosi kivoja (kuten aiemmin olen kertonutkin), mutta niiden lamauttavaa vaikutusta on todella vaikea torjua – tai edes tiedostaa kuin vasta pakkoirtautumisen edessä. 

Meidän loma Turkissa oli vähintäänkin minua päivittävä kokemus (okei, myös päivettävä).
Oikein tuntui, että refresh-nappulaa klikkailtiin jatkuvasti ja päivitetty Elina avautui paljon useammin kuin vain aamuisin. Sen lisäksi, että toin tuliaisena itselleni sen uuden laukun, yhden huivin, muutaman käsikorun ja matkamuiston meille kotiin, tarttui Turkin lämmöstä jotakin paljon arvokkaampaakin – olihan se MK-laukku kuitenkin pelkkä feikki, heh.

Nimittäin. Ymmärsin aurinkotuolissa lötkötellessäni ja täydellistä lepoviikkoa viettäessäni, ettei minun tarvitse aina ja jatkuvasti joka tilanteessa astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Voin pysytellä sillä. Se on sallittavaa, jopa suotavaa, oikeastaan miltei pakollista jaksamisen kannalta. Eikä sillä ole minkäänlaista yhteyttä laiskuuteen. Aina ei tarvitse koetella itseä, puskea väkisin eteenpäin, ylös ja kohti parempaa.

Olen halveksinut helpoimman kautta menemistä, periksi antamista ja totaalista luovuttamista. Sitä, että en haasta ja retuuta itseäni tai laita itseäni kapuamaan sitä ylämäkeä. Tajusin kuitenkin, ettei koko elämän tarvitse suinkaan olla sitä oman mukavuusalueen ulkopuolella seikkailua, vaikka itseni haastamisesta nautinkin. Se, että vaikkapa salilla pusken verisuonet pullottaen tankoa ylös ja todellakin retuutan itseäni kaukana leppoisasta olosta, ei tarkoita, ettenkö seuraavana aamuna voisi mielitekoani kuunnellen jäädä lötköttelemään sänkyyn ja lukemaan kirjaa lenkille lähtemisen sijaan. Kun teen, teen tosissani. Pätee myös rentoutumiseen ja mielitekojen kuunteluun.

Bing. Koko ajan ei tarvitse olla tekemässä jotakin. Kaiken ei tarvitse aina olla tarkoin suunniteltua – ja toteutettua. Spontaanisuus on hieno taito. Hetken mielijohde oikein hyvä asia. Turkkilaisen taksikuskin minulle tarjoaman suklaapatukan syöminen alas vuorelta körötellessämme auton diskovalojen vilkkuessa oli unohtumaton kokemus. Vain ja ainoastaan hetkessä elämisen ansiosta. Sillä hetkellä tunsin olevani enemmän Elina kuin pitkään aikaan.

Kelatkaa, kuinka coolia elämä olisikaan, jos oikeasti osaisi heittäytyä elämän vietäväksi ja ottaa vastaan kaikki sen tarjoama, pystyisi heittämään tarvittaessa järjenäänen nurkkaan nanosekunnissa?

 Elämä pitää itse kokea;

Päivittynyt ja päivettynyt Elina kiittää ja kuittaa. 🙂

 

There’s no need to say more.

At the moment.

 

😀

 Tällä hetkellä olen kirjaimellisesti ihan pilvessä.

 

Meidän villa, Snow Drop, sijaitsee korkealla vuorella, Bektas-nimisellä alueella. Alhaalla paahtaa näin aamulla yhdeksän aikaan jo aurinko, mutta tänään me täällä ylhäällä olemme todellakin aivan pilvessä, osittain jopa pilvien yläpuolella. Joimme juuri aamukahvit terassilla ja seurasimme, kuinka pilviharsot leijailivat aivan nenämme edessä. Jännä tunne! Nyt ilma alkaa jo selkenemään ja alhaalla heräilevä kaupunki näkymään pilviharsojen lomasta.

 

Pian suuntaan aamu-uinnille uima-altaallemme, sillä vuorta ympäröivistä pilvistä huolimatta lämpöä riittää täällä yläilmoissakin. Ensimmäisenä päivänä lepäilin puolisen tuntia auringossa ja onnistuin saamaan jo siinä ajassa ensimmäiset rusketusrajat. Puolilta päivin ilma on niin kuuma, tottumattomalle lähes tukala, että rannalla makoilukin tuntuu aikamoiselta urheilusuoritukselta. 😀 Kuumuuden lisäksi ilman kosteus on valtava – tai siltä se ainakin tuntuu näin suomalaisesta.

 

Olo on siis ollut aikamoisen vetelä, mutta se kai sallittakoon lomalaiselle? Olen suosiolla pitänyt kevennettyä viikkoa. Olen kerran käynyt testaamassa paikallisen kuntosalin – oli muuten enemmän kuin kelvollinen – ja muutamana aamuna patikoinut mutkittelevaa tietä ylös. Nousu on sen verran jyrkkä, että pelkkä kävellen kapuaminen käy treenistä. Paikalliset ovat kai välillä ihmetelleet touhuani: eilen roskakuski näytti minulle hitaasti peukkua ikkunasta hänen autonsa vedellessä viimeisiään jyrkässä nousussa, heh.

 

Kaiken kaikkiaan Turkki on maana yllättänyt minut positiivisesti. Lähdin matkaan vähän epäillen ja häpeillen myönnän, että ennakkoluuloisestikin. Ihmiset, paikalliset, ovat kuitenkin olleet yleisesti ottaen todella ystävällisiä ja avuliaita, kaikki on toiminut hyvin ja suuremmilta yllätyksiltä olemme välttyneet. En yhtään ihmettele, että Turkki matkakohteena on nostanut suosiotaan.

 

Hintataso täällä(kin) on kyllä noussut ja varsinkin turistialueilla kauppiaat osaavat kyllä pyytää tavaroista aikamoisia hintoja. Onneksi on Santtu mukana, joka osaa tinkimisen jalon taidon. 😀 Eilen saimme tingittyä minulle feikki-MK-laukun hinnasta pois yli puolet, hahaa! Toisaalta en ole kyllä kokenut täällä mitään järjetöntä shoppailuhysteriaa, vaan mieluummin ratsastanut kamelilla (kuten eilen).

 

Tämä ja huominen aikaa vielä nauttia lämmöstä ja lomasta  – tosin vissiin siellä Suomessakin on ollut hellettä? 🙂

Luvattoman huono laatu ja hyvin hiljainen ääni – en edes pyytele anteeksi. Me ollaan täällä naurettu tälle säälittävälle videotervehdykselle. 😀 Pääasia tässä oli ehkä kuitenkin se, että olen elävien kirjoissa.

 

Niskajumppaa.