ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s