Mietin tässä taannoin, mitä kaikkea sanomatta jättämällä voi missata elämässä. Vaatii vain ehkä yhden sanan alkuun ja uusi suhde syntyy. Tarvitaan ehkä ainoastaan pikainen huikkaus ja eteen astuu ihka oikea mahdollisuus. Riittää ujo, pieni yritys ja paljon tapahtuu. Jos vähänkään etukäteen miettii sanojaan, harvemmin sitä tarvitsee suun avaamista katua. Ja vaikka ei miettisi pikkuruistakaan hetkeä, kannattaa kai siltikin aukaista. Enemmänkin elämässä harmittaa kaikki tekemättä jättäminen: minä ainakin pystyn suremaan myös niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joista en ole periaatteessa edes tietoinen. Jo mahdollisuuden mahdollisuuksiin pitäisi olla syy avata suu. Ettei vain jäisi välistä jotakin älyttömän mahtavaa. 

Olen aivan varma, että sanomatta jättäminen samalla jättää pimentoon hirveän monia hienoja persoonia. Tukahdetut sanat tekevät ihmisestä helposti kohteen, jota on hyvin hankala tavoitella. Sellaisen, jota toinen ei vain tule tavoitelleeksi: harvoin tyhjää haparoidaan turhaan – jotakin yritetään aina koskettaa. 

Kyllä minä joskus ajattelen itsekin, kuinka ihanaa olisi puolitutulle vain hetken mielijohteesta näyttää, että tällainen Elina on. Avaamalla suu avata toiselle omaa itseä. Että jos vaikka tykkäisikin. Rohjeta antaa toiselle kosketuspintaa ja ehkä vastavuoroisesti saada itsekin mahdollisuus tavoitella. Olisi kerrassaan ihanaa elää keveästi ulos tulevien sanojen keskellä.

Että olet varmasti todella hauskaa seuraa. Että silmäsi ihan lumoavat. Että tulisimme hyvin varmasti juttuun. Että olet ällistyttävän omaperäinen. Että mekkosi on oikein sievä. Että olet itsekin erittäin nätti. Että olen nähnyt sinut täällä useasti. Että kenkäsi ovat supersiistit. Että virnistät mukavasti.

Palkitsevinta olisi hymyillen yhteen ääneen todeta, etten lainkaan tiennyt sinun tuollainen olevan.