Aina toisinaan sitä kuulee kärkästä puhetta kulissien pystyttämisestä ihmiselämässä. Myönnän – ihan mielelläni – minullakin olleen ajoittain joitain ajatuksia sellaisesta omalla taipaleellani. Joskus sellainen lavasteiden kasaamisen tarve saattaa edelleen ottaa hetkellisesti vallan, vaikka en näyttämön keskellä koskaan erityisemmin ole tahtonutkaan nököttää. Esilläolemisen kaipaamattomuudesta huolimatta  tarve ilmenee minussa heiveröisenä harkintana pystyttää isoja juttuja, linnoja ja lipputankoja, joissa liehuu kultaiset viirit. Yleistä painetta esitellä oman elämän riittävyyttä? Voi olla, ennemmin siltikin epäilen. Ehkä tarve on ollut kuin kiertotie haaveiluun sellaisina hetkinä, kun en ole kummemmin uskaltanut unelmoida. Kyllä, nätisti ajateltuna moinen on mahdollista. Kuitenkin arvelen tarpeen osin olleen tuon pikkuruisen tekosia, joka minussa edelleen jossakin syvällä oleilee – tunnetko kontrollifriikin?

Havainnollisinta on kuvata tarvetta riittävän konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla, kuten asunnon sisustamisen avulla, vaikka se ei suinkaan ole ainoa ilmenemismuoto. Pikkuruinen friikki haluaa valkoisia ja minimalistisia lavasteita. Mahdollisimman selkeitä linjoja ja mahdotonta puhtautta. Sen ajatus ei ole kaukana steriilistä tai sisustuslehden kuvista. Ylväästäkään. Tunne on toissijainen sisustuselementti, esittelykelpoisuus aikalailla ykkösprioriteetti.

Mutta sitten tämä toinen puoli, jota oikeasti tahtoisin itsessäni kannustaa. Ei se ole sillä tavoin todellinen boheemi tai hippijutun tapainen. Vaan sellainen vain, joka esimerkiksi ripustaa valoverkon kattoon, jotta tähtitaivasta voisi tuijotella sisälläkin. Ja sellainen, jolle lampun merkin sijaan merkitsee valon väri: kirkas sinertävä luo maagisen tunnelman, lämpimämpi kellertävä taas tupamaisen tilan. Tunne on kaikki kaikessa, kulissien sijaan tämä toinen puoli haluaa rakentaa ainoastaan kotoisaa tunnelmaa.

Hassua. Suurimman osan ajasta en ole kumpaakaan. Mutta stressin painaessa mielessä tahtoisin kaiken kotona valkoiseksi ja minimalistiseksi. Lisäksi voisin olla koko ajan siivoamassa, jopa tavalliset koriste-esineet ärsyttävät liiallisuudellaan. Kuitenkin sellaista paripäiväistä stressiaaltoa seuraa aina kapina, joka mielellään levittäisi värikkäitä pahviviirejä pitkin olohuonetta ja muuttaisi kaiken pussilakanoista lähtien maanläheisemmäksi – kunhan on levollista olla.

Hassua siis erityisesti sen vuoksi, että ennen pitkää kaikki laantuu. Tavallaan ihan tavallisen tasaiseksi. Ja silloin kiitän itseäni, etten ole koskaan ruvennut sen suurempiin käytännöntoimiin minkään asian suhteen. Sillä luulen sellaisen ailahtelevuuden olevan vain tapa ilmentää hetkellistä sisäisen eheyden koettelua.

Ei liene vaikeaa löytää analogiaa tällaisen ja muidenkin elämän osa-alueiden välillä?