Vaikka kuinka omaa elämää rakastaakin. Niin siltikin. Tulee hetkiä, kun on päästävä tuokioksi pois. Tuijottelemaan vieraasta ikkunasta ulos. Katuja, joilla tuntemattomat ihmiset kiiruhtavat. Olematta itse osallinen. Sitä arki-iltaa, joka silmien edessä etenee.

Nimenomaan se, että saa tarkkailla olematta kuitenkaan osallinen, on elämän voimaannuttavista asioista ehkä yksi parhaimmista.

Koska jokainen ihana, oma elämä sisältää väistämättä taakan. Lastin, jota kannetaan itse pystytettyjen seinien sisällä. Painon, joka pusertaa kohti maata jokaisella tuttuja teitä tallaavalla askeleella. Kuorman, jonka kuskaamista edellytetään ainoastaan omaan elämään kuuluvina päivinä.

Ja kun riittävän kauan pyörii samaa ympyrää. Vaihtamatta ajatuksia. Tuoreempiin. Alkaa pyörryttää. Silmissä sumeta. Eikä täysin tarkasti erota enää sitä, mikä on onni. Ja mikä on arki. Ja mitkä niiden yhteiset ääriviivat ovat.

Tiistai ei tunnu enää viikon toiselta päivältä. Vain tiistailta. Arjen toveri ei enää hohtavalta. Vain arjen toverilta. Omat ajatukset eivät enää jännittäviltä. Vain ajatuksilta.

Kuin vatkaisi kermavaahdon voiksi; liian pitkään, liian samaa, liikaa voimaa. Ja tulos kertoo, kuinka liiallisella pääsee vain aloittamaan koko pienen projektin alusta.

Silloin vieras ikkuna on pakoreitti ulos. Pökerryttävistä ajatuksista. Siihen, että oma pieni projekti. Ikioma elämä. Tuntuu jälleen siltä, että sitä ei tahdo katsella vain sivusta. Vaan olla osa kiiruhtamista. Kotikaduilla. Edetä ihmisten mukana.

Että kaiken tutun. Ja saman vanhan. Keskellä voi jälleen vaivatta vetää sisään ja päästää ulos. Hengittää.