Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä  neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.