Siitä on hyvä lähteä. Kuoria aina kerros pois. Vähitellen. Jotta löytää sen olennaisen. Oleellisimman. Monesti asiat kääritään erilaisiin sivuseikkoihin. Eikä siinä mitään. Ei-niin-hirveän-tärkeä voi olla aivan mahdottoman hupaisa. Toisinaan ne tahtovat kuitenkin vain viedä huomion täysin siitä tärkeästä. Joka kuitenkin on. No, se kaikista tärkein. Jutun juju. Asian ydin. The thing.

Eli se, joka on itseisarvo.

Vai paremminkin itseisarvo minulle.

Onko se yksilösidonnaista?

Ainakin se on asia, jota ei tarvitse perustella muilla arvoilla. Mutta joskus kylläkin kenties muille. Asia, jota sivuseikat vain mahdollisesti värittävät. Mutta joka on ihan itsessään jo enemmän kuin kokemisen arvoinen. Asia, joka helposti hukataan. Vaikka siihen lopulta aina päädytään.

Toisille sivuseikka on kaverit ympärillä – ja alkoholi taas illan ydin. Tai sitten se ydin vain vahingossa katoaa huuruiseen olotilaan ja sivuseikkojen syövereihin. Voi tietenkin olla, että jossakin on heitä, joille itseisarvo on ihmiset. Ihan raakana ilman kostukkeita. Vielä yön pikkutunneillakin.

Eilen fuksiaisissa toisia hetken sivusta* seuratessani mietin, voinko olla mukana porukassa reilusti tasajaloin ja ainoastaan pepsimaxisuin. Voinko minä todella pitää itseisarvona kurssikaverien seuraa? Tietysti voin, mutta uskallanko ja kehtaanko? Olla edes marinoimatta valitsemaani itseisarvoa alkoholilla?

Miten sinä juhlit ja humputtelet?

Tapoja on monia, jotka ovat varmasti kaikki aivan yhtä hyviä; oma tyyli tulee vain löytää. Tiedän, että minä osaan pitää hauskaa ilmankin juomia. ** Suuni kuivuu ainoastaan nauramisesta. Humallun hyvästä olosta ja ihmisten hauskanpidosta. Olen tyytyväinen halatessani kamua ja tanssiessani ysikytluvun hittien tahtiin. En koe kieltäytyväni mistään tai pitäväni jollain tapaa vähemmän kivaa. Mielestäni elämästä kaiken irtiottaminen ei edellytä humalatilaa. Voi tietenkin olla ihmisestäkin kiinni, en tiedä. Lähimmät ystäväni ovat samanmoisia ja se on ehdottomasti yhdistävä tekijä. Mutta toisille se on ongelma. Olen joskus todennut. Juominen fuksiaisissakin oli totta kai ennakko-oletus ja lähtöasetelma. Ymmärrän sen hyvinkin – tunnelmannostattaja parhaasta päästä. Fuksiryhmäämme mahtuu siltikin kaikenlaisia juhlijoita ja se on mielestäni hienoa.

Mietin myös, miksi mä en hei ryyppää ja dokaa. Samalla tavoin ainakaan kuin osa. Koska en sitä kuitenkaan millään tavoin paheksu.  Eilenkin olisi ollut hyvin helppoa. Kontata puskissa perässä. Konttailin  vain nurmella, heh. Onko itseisarvo minulle ihmisten seura, vai onko se kuitenkin suuntautunut itseeni; en vain halua sellaisia määriä myrkkyä sisääni, kärsiä vatsakivuista ja huonosta olosta. Molemmat kun voisin raksittaa oikeiksi. Toisaalta en voi asettaa muiden mielipidettäkään kaiken ytimeksi – juoda, koska muutkin. Pitäisikö?

Vai rohkeasti arvoistani perillä oleva oma itseni.

Just siistiä eilen kaikesta pohdinnastani huolimatta oli. Ikimuistoista! Rankkaa, mutta hirveän hauskaa. Kerran elämässä -touhua. Jessus. Ylpeästi turkoosit haalarit päällä Helsingin keskustassa. Ne todellakin antavat paljon anteeksi, heh. Vielä joku aika sitten en uskaltanut edes haaveilla moisesta. Ja edelleen kun mietin matkaani kakskytyksvuotiaaksi Elinaksi, silmäni ovat kostua. Hei huikeeta. 

Pidän pohtimisesta. Avoimin mielin, monesta eri näkökulmasta. Mikä on sinun omasi?

Hämmennyin. Hetkeksi. Junassa istuessani. Niin juu. Kysymyksen esittäjä. Rinkelin rouskuttaja tietysti. Joku ehkä kutsuisi lukijaksi. Terkkuja Sinulle. Vastaus sujahti huulien välistä. Vähän automaattisesti. Hyyyvin.

Nyt on noin viikko takana. Ja pohdin uudemman kerran tuota kysymystä.

Vastaisin varmasti vieläkin hyyyvin. Mutta lisäisin sivulauseella muutakin. Mä olen muistanut taas itsestäni sellaisia asioita, joiden tajuaminen on tärkeää pyöreän ja kokonaisen Rinkelin kannalta.

Ensiksikin olen havainnoinut taas koura-efektin. Koura on vähän katala. Se iskee useimmiten uusissa tilanteissa, suurien muutosten myllerryksessä. Siis silloin, kun tulisi pitää pää viileänä. Yliopiston aloitus on ollut kouralle otollista aikaa; uuden omaksumista on paljon, kysymyksiä sitäkin enemmän. Haluaisin kahmaista kaiken sen uuden kourallani itselleni; ymmärtää fysiikan asiat ensimmäisellä lukukerralla ja nähdä opintopolkuni selkeästi edessäni heti ensimmäisenä päivänä. Eikä suinkaan riitä, että tunnen piteleväni kaikkia naruja hyppysissäni – minä todella haluan rohmuta kaiken selkeässä muodossa syliini. On toisinaan hankala ymmärtää, etten voi saada kaikkeen vastausta heti, enkä voi hallita kaikkea heti. En ehkä vähän pidemmänkään hetken kuluttua. Vastauksia joutuu elämässä joskus odottamaan. Äkkipikaiset joutuvat usein hivenen kärvistelemään.

Sellainen toinen tärkeä juttu, jonka olen palauttanut kaiken kiiruhtamisen keskellä mieleeni. Minä olen minä. En muuksi muutu. Korkeintaan vain hioudun. Sen vuoksi on syytä kuunnella itseäni. Kun halu ei oikeastaan aina kulje käsi kädessä jaksamisen kanssa. Eikä aina hyvän olonkaan kanssa. Minä nyt satun olemaan ihmispaljoudessa helposti väsähtävä ja ylivirittyvä. Vaikka kuinka haluaisin mennä jokaiseen tapahtumaan ja fuksi-iltamaan, henkinen hyvinvointini ei sitä oikeastaan kannata – sallii toki, jos oikein itsepäiseksi alan. Minun on maltettava ottaa aikaa ollakseni ihan vain itseni kanssa. Miettiä ja rauhoittua. Jotta jaksan taas hymyillä ja katsella maailmaa mukavasta vinkkelistä.

Kourasta ja pienoisesta oman ajan puutteesta huolimatta yliopiston alku on ollut hurjan inspiroivaa. Innostusta kasvattavaa. Aina saatuani hiljennettyä suorittajan sisälläni olen valtavan tohkeissani itseni sivistämisestä. Itseni luomisesta ja toteuttamisesta. Kasvamisesta – hivenen suuremmaksi ja varmemmaksi. Olin aivan ensimmäisellä luennollani maanantaina – organisaatiokäyttäytymisen. Ja jo luennon aikana uskalsin alkaa nähdä itseni tulevaisuudessa. Kuvittelin, kuinka Rinkeli johti omalla tyylillään alaisiaan. Maasta se erityisherkkäkin ponnistaa.

Okei. Ei ehkä koskaan mitään johtamista. Tai välttämättä mitään suuren suurta. Kuitenkin se, mitä tarkoitin; tavoittele toisinaan tähtiä. Ihan oikeasti! Maailma on avoin. Kaikelle.

Minulle itselleni on tärkeää opetella rohkeutta nähdä itseni – jossain tuolla – tulevaisuudessa. 

Kiteyttää aika hyvin sen, mitä koin lauantaina. Yhteenkuuluvuutta. Täysvaltaista ymmärrystä. Ja lämpöä. On uskomatonta, kuinka elämään saattaa tupsahtaa – uskon, että tarkoituksella kylläkin – ihmisiä, joiden vieressä ei voi kuin nyökytellä. Niin yksiin ajatukset, mietteet ja arvot menevät. Tai toisaalta. Voi vain olla hiljaa tekemättä mitään – ja silti tuntea olevansa täysin oikeassa paikassa. Sanoille ei aina ole tarvetta, kun on riittävän hyvä olla. Samankaltaisten ihmisten seurassa.

Ihmisten samankaltaisuus. Se on oikeastaan kovin monimutkainen asia paperilla, mutta hyvin helppo käytännössä. Sen tuntee. Samankaltainen voi olla monella eri tasolla – joskus harvoin osuu elämään ihminen, jonka kanssa kohtaa aivan täysin jokainen niistä. Toisaalta samankaltaisuus voi perustua myös jollain tapaa erilaisuuteen; silloin tasot ehkä asettuvat hivenen lomittain. Te täydennätte minua.

Aitous. Yhteenliittävä tekijä, joka merkitsee minulle paljon. Ja olisi voinut olla myös lauantain teema.

Bloggaajien kesäjuhlat. Se ei oikeastaan kuvaa laisinkaan iltaamme. Joka ei sisältänyt yhtään teennäisyyttä tai yritystä olla vähän jotain parempaa. Kumpaakin inhoan hirveästi. Ennemminkin juhlat olivat sielunsiskojen illanistujaiset – muutamalla miehellä terästettynä. Joissa toki syötiin hyvin ja puitteetkin olivat aivan erinomaiset. Ensisijaisesti nautimme kuitenkin toistemme seurasta. Aidosti ja antaumuksella. Ihanaan lopputulokseen olisimme varmasti päässeet missä vain. Ruokalautasellakin olisi varmasti voinut olla mitä vain. Sillä minä ainakin olin täysin tyytyväinen ja kylläinen ihan jo onnestakin.

Vaikka Marikan rakkaudella tekemät karjalanpiirakat kyllä maistuivat. Ainon tyrnikakusta nyt puhumattakaan. Unohtamatta yhteistyöllä syntyneitä fetapullia ja (hyvin harjattuja) perunoita.

Muistan tarkasti.

Sen ainokaisenkin sanan.

Kerran vain lausutun.

Vuosia sitten kuullun.

Edelleen sisällä silpovan.

Kiusaaminen voi olla konkreettinen teko. Yhä useammin kuitenkin myös henkistä. Yksinjättämistä tai toiseen alentavasti suhtautumista. Ehkä niinkin näkymätöntä, että kiusattu itsekin jo ehtii epäillä.

Koska siinähän se määrittelyn vaikeus piilee. Kiusatuksi tuleminen on myös kokemus. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla; toiset eivät ole moksiskaan, toiset muistavat sanat ikuisesti. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, sattuiko vai ei. Ja kuinka pahasti. Vähättelykin satuttaa – melkein yhtä paljon. Ei kukaan voi tuntea väärin. On olemassa herkkiä, muttei liian herkkiä.

Läskiksi sanominen loukkaa ja siitä saa loukkaantua. Ei huumorin häiventäkään. Entäs. Lihapulla. Saako siitä tulla paha mieli? Voiko se tuntua pahemmalta kuin läski? Jos se tuleekin oman ystävän suusta? Entä. Mykkä. Sössöttäjä. Vähentääkö loukkaavuutta se, että ne on sanottu monia, monia vuosia sitten? Jos ne edelleen muistaa sanatarkasti?

Omasta mielestäni kenties pahinta on toisen läpi katsominen. Täydellisesti omaan arvoonsa jättäminen. Sitä kun helposti alkaa miettimään omaa olemassaoloaan, epäilemään omaa arvoaan ja paikkaansa maailmassa.

Ei kiusaaminen ole tarkkarajaista. Eikä sitä tarvitse kovin hyvin pystyä määrittelemäänkään mielestäni. Riittää, että tulee paha mieli. Ja sen saa sanoa ääneen. Riittää, että toinen ymmärtää tekonsa ja pyytää ehkä anteeksi.

#kutsumua #Elinaksi

sössöttäjä    lihapulla     mykkä

Äärirajoille. Vuoren huipulle. Kielekkeen reunalle. Mutta ei koskaan yli. Ole tarkoituskaan. Varpaillaan varovasti. Aivan äärimmäisyyden edessä. Kuitenkin omien rajojen sisällä.

Oletko koskaan kokeillut?

Suosittelen. Itselleni ainakin. Vähissä määrin.

Koska.

Äärirajalla on epämukavaa. Eli juurikin tarkoituksenmukaista. Tuntuu hitusen nihkeältä. Kuin nahkatakki ihoa vasten ukkosella. Pahemmassa tapauksessa kuin hiertävä tennari Suomenlinnassa. Joskus ehkä vielä hirveämpää. Naama rutussa, otsa rypyssä. Hikikarpalot ohimolla. Henkisestä paineesta tai fyysisestä ponnistuksesta. Äärirajoille kulkee monia eri reittejä. Joista jokainen on enemmän kuin haastava. Oikeasti vaikea. Omille reunuksille ei tupsahda vahingossa. Se on enemmän tai hivenen vähemmän suunnitelmallista – aina aktiivista pyrkimistä.

Äärirajalla on pääosin kyse henkisestä taistelusta. Kestääkö kantti kuinka. Pään sisällä. Luovuttaako. Kuinka pian. Koska jossain vaiheessa se on tehtävä. Omassa äärimmäisyydessä ei ole tarkoitus elää tai olla. Se olisi liian kuormittavaa. Siellä vain käväistään. Toisinaan. Muistuttamassa mukavuusalueen ulkopuolella olevista tunteista ja tuntemuksista – omista, ehkä yllättävistäkin, voimavaroista.

Kielekkeen reunalla varpaillaan. Tuntee elämän rosoisemmat reunat. Silloin on eri tavalla kiinni elämässä. Kokonaisella kouralla. Ronskilla otteella. Mikä on jollain tapaa hyvin terapeuttista. Koen itse ainakin siten.

Sen vuoksi säännöllisin väliajoin omilla rajoillani varmaan vierailenkin. Teen vaikeita asioita. Tiristän viimeisetkin pisarat itsestäni. Tai. Suoranaisesti elän hetken hyvin epämukavassa olotilassa. Opettelen sietämään pienen hetken. Jonka jälkeen palaan aina hyvään oloon. Hyvä olo, joka tuntuu sitten paremmalta ololta.

Ja siihen parempaan oloon liittyy sellaiset sanat kuin voimaantunut, vahva ja vapaa. Komparatiivissa ehkä jopa.

Pohdin näitä asioita siksi, että olen pitkään kannustanut itseäni hyvään oloon; mikä tuottaa minulle mielihyvää, mikä tuntuu kivalta ja luonnolliselta. Pyri siihen. Oikeammin siihenkin. Sillä oivalsin, että hyvinvointini perustuu lisäksi muuhunkin; satunnaisesti äärirajalla käväisemiseen. Itseni haastamiseen, ongelmien ratkomiseen ja vaikeisiin asioihin ryhtymiseen. Tietenkin itseni voittamiseen. Kyse saattaa olla pelkästä mielihyvästä tai ehkä koko repertuaariini tutustumisesta. Molemmista? Siitä, että tarvittaessa osaan jo ennalta kertoa omat, uloimmat rajani.

Tällaisia pieniä äärimmäisyysannoksia naukkailen esimerkiksi kuntosalilla. Se minua urheilussa osin kai viehättääkin. Ja vähissä määrin se on enemmän kuin okei. Minä tarvitsen sitä. Mutta on monia muitakin tapoja tutustua äärirajoihin – konkreettisia tai täysin henkisiä.

Tiedättekö. Kuulostaa ehkä aivan pöljältä. Oma henkinen äärimmäisyyksien äärimmäisyyteni on asia, jonka kuulin odottavan minua lähitulevaisuudessa; esitelmän pitäminen. Englanniksi. Yksin. Usealle ihmiselle. Enkä todellakaan osaa liittää – vielä ainakaan – siihen millään tapaa sanaa voimaannuttava. Heh.

Siltikin.

Kannattaa toisinaan koettaa. Koskettaa eri tavalla elämää. Äärirajoilla.

Kiitollinen. Tulee ensimmäisenä mieleen tällä hetkellä. Olen suunnattoman kiitollinen kaikista ihmisistä ympärilläni. Ehdin elää vuosia, jolloin olin kovin yksinäinen. Kerron sen yhden jutun taas, vain koska tiedän joidenkin miettivän, onko yksinäisyys toivottoman pysyvää; minulla ei silloin ollut yhtäkään ystävää. Ei kai kaveriakaan. Muutama tuttu. Ehkä. Toisille se on okei. Eivät he kaipaakaan. Viihtyvät vallan mainiosti hieman yksinäisinä. Tai no. Omassa seurassaan.

Mutta kun. Minulla oli aina ennen ollut ystäviä. Pienestä Rinkelistä asti. Koska pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä. Pidän ystäville höpöttämisestä ja limulasillisen ehdottamista. Pidän välittömyydestä oikean ystävän seurassa. Pidän siitä, että saan kuunnella ystävää. Pidän lohduttamisesta. Pidän ystävän kanssa nauramisesta. Ihan hillittömästi. Pidän kaverille moikkaamisesta ja kuulumisten vaihtamisesta. Pidän kalenterin selaamisesta ja yhteisen ajan löytämisestä. Pidän todella ystävän kanssa puhumisesta ja silmiin katsomisesta.

Ja ihmiselle, joka pitää kaikista senkaltaisista asioista, on suunnattoman suuri suru ja taakka istua yksin neljän seinän sisällä. Sellaiselle ihmisille, joka joskus on tuntenut tulleensa hylätyksi tai ainakin tärkeän ystävän toimesta onnettomaksi, on hirvittävän suuri ponnistus yrittää solmia uusia ystävyyssuhteita. Puuttuvan itseluottamuksen ja arvottomuuden tunteen vuoksi.

Onneksi ei häpeän takia. Enää.

Yhäkin joka kerta tajutessani, että tämä ihminen kenties haluaa tutustua minuun, olen hämmentynyt. Häkeltynyt. Minä olen kiitollinen. Ja se on sellainen tunne, jonka yksinäiset vuodet minulle opettivat.

Nyt miettiessäni omaa elämääni en ole aina uskoa sitä todeksi. Elämäni ei olisi näin kiva ilman kaikkia uskomattomia ihmisiä ympärilläni. On tajutonta, miten itseni kaltaisia kerääntyy eri tahoilta kuin huomaamatta lähelleni; aikoinaan lukiosta, kuluneena vuonna töistä ja täältä blogimaailmastakin. Toivottavasti tulevaisuudessa yliopistoltakin. Ja aina vain kyselen, kuinka ihmeessä? Olen pohtinut paljon, olenko todella tarpeeksi hyvä ansaitakseni nämä kaikki ihmiset ystävikseni ja kavereikseni. Ja toisaalta välillä on iskeä paniikki siitä, etten pysty pitämään kaikkia tarpeeksi lähellä. Antamaan heille ansaitsemaansa arvostusta.

Haluaisin vain sanoa. Sinä olet tärkeä. Sinä olet tärkeä. Sinäkin olet tärkeä. Kuten myös sinä ja sinä. Jokaiselle. Ystävälle, kaverille ja tutulle. Henkilöille, joilta olen joskus saanut iloa ja muutaman kivan sanan. 

Koska itsestäänselvänä pitäminen on maailman rumin asia.

Taistellessani mitättömyyden tunteen kanssa ja yrittäessäni sen vuoksi väkisin lähteä kaverin kanssa ulos äiti antoi aina yhden neuvon; ole vain oma itsesi. Luonnollisesti se oli silloin haastavaa. Kun en minä itse edes tiennyt, kuka olen! Enkä oikein osannut ottaa koko vinkkiä kuuleviin korviini – äiti oli liian lähellä neuvoakseen. Vaikka oli ihan koko ajan täysin oikeassa. Minun tuli vain ensin löytää itseni kaiken moskan keskeltä.

Inhoan kehujen kalastelua. Senkin vuoksi, että minun on vaikea uskoa niiden todenperäisyyttä. Teennäisyys on inhaa. Muistan kuitenkin kaiken minulle sanotun. Jotkin asiat erityisen hyvin. Spontaanit ja aidot. Tykkään sun seurastasi, kun olet niin aito oma itsesi. Yksi mieltälämmittävimmistä kohteliaisuuksista.

Minä todellakin riitän ihan vain näin. Omana itsenäni. Ystävillenikin.

Syksy on asennekysymys.

Ihan kiva.

Ihan tyhmä.

Paras ystäväni muuttaa pois.

Minä aloitan huomenna yliopiston.

Jännittää. 

Kiva elämä?

Yksi. Kiitos.

Tuleeko tässä maailmassa joku ilmaiseksi?

Harva asia.

Valmiiksi pureskeltu – ei kai se kuitenkaan parhaimmalta maistu?

Suoraan tarjottimella. Maha aina täynnä.

Entä itse kasattu – ja jopa ansaittu?

Sellaisesta elämän pannaripinosta saa eniten makuja irti. 

Elämä annetaan. Mutta sitä on itse elettävä.

Mahdollisuuksia on. Ne on vain itse käytettävä.
Muutoksiakin. Joille on toisinaan itse rohkeasti antauduttava.

Ongelmat. Ainoastaan yksitellen itse selvitettävä.

Hyvä olo tulee. Kun antaa itselleen luvan.

Rinkeli ja Petra

Eilen illalla minulla oli vaikeuksia nukahtaa. Olin niin innoissani. Ja onnellinen. Tuntuu kuin olisin utelias oravanpoikanen omassa kotimetsässä, jota ei ole vielä – lähellekään – koluttu läpi. Tein yhden illan aikana kaksi aivan uutta asiaa; kävin iltapuntilla ja treenasin ystävän kanssa. Hei, sika siistiä! Vedin kolme aika puhdasta leukaa – varmaan vain silkasta ilosta! Olen aina luullut, että olen ehdoton aamutreenaaja. Ja yksin puurtaja. Kunnes tartuin mahdollisuuksiin ja annoin uusille kokemuksille tilaa. Mitä vielä! Löysin itsestäni uusia puolia. Mikä on sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Vapauttavaa! Ja sitten. Se tärkein. Mikä mimmi vieressäni hymyileekään!

Silmät ja korvat auki. Elämä on tässä ja nyt.

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen opiskelijaelämästä? Jep. Huuda vaan hep, jos joudut syksystä alkaen pienen kuumotuksen vallassa laskemaan viisisenttisiäsi tonnikalapurkkia ja nuudeleita ostaessasi.

Hee…p. Tai no. En syö nuudeleita. Koska kuulin aikoinani jostain, etteivät ne sula kunnolla mahassa, vaan voivat lillua siellä monta viikkoa. (heh) Niin ja. Yritän olla syömättä tonnikalaa, koska lukemani mukaan se on kaikella tapaa kamalan paha teko. (heh) Ai joo. Ja en käytä myöskään käteistä juuri yhtään, vaan maksan aina kortilla.

Eli Rinkelin kolme ensimmäistä säästövinkkiä.

1. Älä syö. Niin nuudeleita. Selvää säästöä, kun eivät ne kuitenkaan ole mitään kunnollista mahantäytettä. Ainoastaan hyvää.

2. Älä ole paha ihminen ja syö tonnikalaa – sehän on oikeasti aika kallistakin.

3. Maksa kortilla, sillä silloin tililtä veloitetaan vain ostosten summa. Käteisellä maksaessa takaisin saadut pikkuhilut katoavat aina jonnekin. Ainakin minulla. Pitkällä aikavälillä niistä kerääntyy kohtuullinen potti – jonka olen hukannut.

Okei. On Rinkelillä jemmassa muutama järkeväkin säästövinkki. Erityisen hyödyllinen lisäksi.

4. Tiedättekö ne Leaderin BareBar-raakapatukat? Nam. Nam. Nam. Tykkään niistä hirveästi. Olisi kiva mussuttaa niitä kampuksella(kin). Mutta en pidä niiden hinnasta. Enkä varsinkaan opiskelijan tuloilla. Onneksi keksin (vahingossa) loistavan säästön; teen niitä itse! Tässä taannoin raakakakkuinnostuksissani nimittäin pyöräytin kokonaisen piirakkavuoallisen BareBar-omena-kanelia. Siltä se ainakin maistui. Täysin! Ohje on uudesta raakakakkukirjasta, jonka sain serkultani (säästövinkki 5; hanki kustannusosakeyhtiössä työskentelevä serkku). Ja ajatella, kuinka ekologistakin se olisi syödä itsetehtyä raakapatukkaa Viikin vihreällä kampuksella.

6. Matkakulut. Ne riiviöt. On bussikorttia ja junalippua ja ainaisia taisteluja olemattomista alennuksista. Entä jos ottaakin omat jalat alleen? Niin no. Maratonille tähdätään vasta ensi kesänä – innostuksen lopahtamisvarauksella. Mutta alleen voi ottaa myös pyörän. Ystäväni lupautui jo lähtemään mukaani katsomaan reittiä. Järvenpää-Viikki. Mitä siitä nyt tulee? Joku 32 kilometriä. Yhteen suuntaan. Ei paha. (heh…)

Pidän suhteellisen yksinkertaisesta elämästä. Sekin on hyvä säästövinkki. Että opettelee rakastamaan pieniä asioita. Usein ne ovat ilmaisiakin. Vähintäänkin edullisia.

Tai sitten voi lukaista läpi demipistefin säästövinkkiketjun, jossa kehoitetaan ottamaan sukulaisten ”armolahjat” (=kaikki haarukoista silitysrautoihin) vastaan ja ostamaan alushousut aina isommissa pakkauksissa, ei missään nimessä yksittäisinä. Unohtamatta tietenkään sitä, että ennen muuttoa jo kannattaa ostaa (siis ostatuttaa vanhemmilla) kauhea määrä makaronia varastoon – se nimittäin säilyy!

Voi sitä tietenkin katsastaa myös Pirkan vinkit laihalle kukkarolle; ostettaessa hedelmiä itsepalvelumyymälässä, on montakin hyvää säästövinkkiä. Tässä yksi parhaista; jos tarkoituksesi on ostaa vaikkapa neljä isoa omenaa, laita niitä kolme pussiin ja pidä neljättä kädessäsi. Punnitse pussi, liimaa siihen hintalappu ja laita sitten myös neljäs omena pussiin. Näin säästät jopa neljäsosan kauppalaskussasi. Joo. Tuli muuten tutuksi kassan takana istuessani. (heh)

Muistaakohan kukaan. Tai siis. Leikkiköhän kukaan. Pihaleikkiä, jossa vallattiin omaa maata piirtämällä hiekkaan itsensä ympärille kaaria; tää on nyt mun maata.

Jep. Minun ikioma alueeni. Jolle ei toiset voi astua. Koska se on tarkoitettu vain minulle.

Hassua. Tajusin leikkiväni sitä edelleen. Vähän ja yksinäni. Vaikka vain mielessäni. Siltikin samalla periaatteella. Näkymätön maahan piirretty alue ympärilläni. Selkeimmillään se on liikkuessani ihmisten keskellä, häilyväisimmillään ollessani rauhassa kotona, jolloin sitä ei niinkään tarvita. Se ei kuitenkaan ole minkäänmoinen suojamuuri, eikä sen tarkoitus ole blokata ihmisiä läheltäni pois. Se on sen sijaan vain kuvitteellinen oma alueeni, jonka sisällä voin olla levollisin mielin itseni kanssa. Jotain se kyllä sulkee ulkopuolelleen – epäolennaisen. Kuten ajatukset vertailusta ja ulkonäköpaineista. Se myös esimerkiksi auttaa, etten niin kovasti jännittäisi tai menisi sanoissa sekaisin vieraille puhuessani, sillä pysytellessäni omalla alueellani tunnen oloni mukavaksi, miltei raukeaksi – elämän huumaama. Tuntiessani oman alueen ympärilläni tunnen myös omat ääriviivani, sen, mitä olen ja millainen olen – ja että voin olla juuri sellainen tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun onnistun piirtämään oman alueeni ja myös pysyttelemään sillä, monet konkreettisetkin asiat helpottavat, vaikkapa mahakivut ulkona syödessäni. Pystyn keskittymään olennaiseen, toisin sanoen maistamaan ruoan, kuuntelemaan lounasseuraani ja myös ihan oikeasti nauttimaan tilanteesta.

Ja kun rajat itselleni ovat selvät, kykenen lisäksi rakentamaan sisälle jäävää tilaa. Sitä olen tehnyt jo aika kauan. Se on pääosin ajatustyötä. Pohdintaa, millainen ihminen olen ja millaiseen suuntaan ehkä haluaisin itseäni kehittää. Se sisältää myös mietiskelyt siitä, millainen en halua olla ja millainen en ole. Eikä se ole vain pelkkää funtsailua. Vaan ihan konkreettisia tekoja; ensin minun on pitänyt keskittyä hymyilemiseen ja suupielien kohottamiseen, jotta minusta on tullut taas hymyilevä ihminen.

On se aika ihmeellistä. Kun ensin etsii kauniita asioita ympärillä, niitä alkaa joku päivä vain  yksinkertaisesti näkemään. Toinen toisensa perään. Kaikkialla. En usko, että se on mitään pakenemista todellisuudesta tai elämän kulmien pyöristämistä. Enemminkin elämän ydinajatukseen (vihdoin) keskittymistä. Ja aidon minän löytämistä.

Oman alueen sisällä on hyvä olla. Kotoisaa. Minun alueeni sisällä soi mantrana sana vaikkapa. Se muistuttaa valinnanvapaudesta ja mahdollisuuksista, mutta myös myönteisestä suhtautumisesta ja siitä, että mahdollisuus useille asioille on annettava. Ei ole hyötyä, että ne ovat vain olemassa.