ajatuksia · elämä · minun päiväni · oma elämä · syntymäpäivät

Ne kaikki onnentoivotukset, jotka eivät olleet itsestäänselviä.

Asia, josta minä todella pidän itsessäni; en ajattele sen olevan itsestäänselvyys, että joku pitää minusta. Tai lukee näitä kirjoituksia. Tai kertoo omia ajatuksiaan minulle. Tai kutsuu kahville. Tai tulee juttelemaan. Tai onnittelee minua. Tai muistaa ylipäätään. Kuten torstaina syntymäpäivänäni. Oli kertakaikkisen ihana lukea onnitteluja, joita sateli – miltei ryöppysi ripottelun sijaan – eri kanavista ja monesta paikasta. Useampaan kertaan jopa samoilta ihmisiltä. Hihi. Kyllä vain hymyilytti ja mieltä lämmitti kaikki onnentoivotukset. Joku kirjoitti että Rinkeliprinsessa. Toinen kaunokainen. Kolmas taas ihana Elina. Ja ihan jokainen onnentoivotus tuli tavallaan yllätyksenä; en odottanut. Monesta asiasta elämässä katoaa hentoinen hohto, jos itsestäänselvyys on vallitsevaa. Sellainen aito vastaanottavaisuus ja kokeminen. Itsestäänselvänäpitäminen himmentää, latistaa ja joissain tapauksissa myös aliarvioi. Mielestäni maailma näyttää huomattavan paljon kauniimmalta, kun ei oleta koko ajan kaiken olevan muuttumatonta, automaattista ja kestävää.
Moni ehkä ajattelee, että nykypäivänä on miltei liian helppo kahdessa sekunnissa heittää onnittelu Facebookin kautta. Kaikki eivät noteeraa niitä ehkä lainkaan tai pitävät vähän arvottomampina. Ajattelen itse kuitenkin, että aivan yhtä helppoa olisi säästää se kaksi sekuntia ja olla onnittelematta. Haluan uskoa, että jotain kirjoittaessaan ihminen oikeasti ajattelee sitä, mitä sitten ikinä kirjoittaakaan. Harvoin, jos koskaan, kirjoittaminen tapahtuu ihan täysin tiedostamattomasti, harvemmin ainakin kuin ajattelematon huikkaus olan yli. 
 Synttäriaamuna oli hyvä katsoa kelloa synttärilahjasta.

Synttäripizzaa. Ensin oli tarkoitus tehdä gluteeniton pohja, mutta koska huomasin ksantaanikumin vaikuttavan toisen korvaan vähän liian erikoiselta, päädyttiin ihan tavalliseen. Vaikka minä synttärisankarina olisin saanut päättää. Ihan kaiken.

 Jälkkäriksi glögia ja pipareita homejuustolla.
 
 Eiköhän näillä synttärieväillä jaksa taas seuraavan vuoden.
Olin koko torstain hirveän iloinen. Siitäkin huolimatta, että aloitin aamun fysiikan tentillä ja jatkoin päivällä limasienten ja lymfosyyttien opiskelulla. Tentissä lämpövirtoja laskiessani lävitseni kulki jatkuvasti lämmin tunne. Varmasti niin suuri wattimäärä, ettei sitä lämpövirtaa taidoillani olisi laskettu. Joskus harvoin lamppu voi poksahtaa. Liian suuresta jännitteestä. Minullekin on toisinaan käydä niin. Poks. Kun tunteet aiheuttavat liian suuren jännitteen sisälleni. Tunteet menevät vähän kuin yli. En pysty käsittelemään niitä ja ne muuttuvat fyysisiksi. Alkaa vähän oksettaa ja sydän tykyttää ihan omia aikojaan. Hassuinta on, että useimmiten syy on ihan hirveän iloisissa asioissa. Innostuessani. No, innostuakin voi kai tässä tapauksessa liikaa. Torstaina ja eilen olin niin onnellinen, etten tiennyt, minne olisin sen kaiken onnen laittanut. Joten se purkautui pieninä fyysisinä oireina. Ennen kuin sain kanavoitua ilon ulos nauruna.
Mutta kai se vain viestittää, että oikeasti tuntee. Kokee asiat voimakkaasti muutenkin kuin vain järjellä ja rationaalisimmalla tavalla. Ensisijaisesti aistimalla. Että kulkee tunteiden viitoittamalla tiellä suurimman osan matkasta.
elämä · ennen ja nyt · oma elämä · syntymäpäivät

Vuoden rinkelimäisin päivä.

Joo, ootas. Mä täytän 22 vuotta. Ehkä.
Aikuistuessa monienkaan asioiden perässä ei enää pysy yhtä helposti kuin nuorempana. Etenkään vuosien. Sitä vain ajattelee olevansa päälle kakskymppinen. Vuosi sinne, vuosi tänne. Ikään kuin pienempänä jokaisella karttuneella vuodella olisi ollut suurempi merkitys – tavallaan kai olikin. Oli eskari-ikä, kutosen päättärit -ikä, yläkoulun eka päivä -ikä, rippi-ikä ja viistoista kesäisenä olisi pitänyt kai olla aika hirmuinen teini. Mä en ollut koskaan. Seitsemäntoistavuotiaana ajateltiin, että vuosi vielä. Täysi-ikäisyyteen. Täysin aikuinenhan en koe olevani edelleenkään. Kahdeksantoista vuotta oli kai se rajapyykki, kun aloin unohdella, minkä ikäinen olen. Kaksikymppisenä olin ainakin jo seonnut laskuissa.
No, nyt olen ihan just kakskytkaksi vuotta. En oikein tiedä, mihin sen liittäisin tai mitä luvusta ajattelisin. En voi sanoa olevani yliopistoikäinen – ikähaitari on niin suuri. Olen ehkä jonkinlainen nuoriaikuinen. Niin kuin nuori, joka saa tyhmyyksiä vielä anteeksi, mutta kuitenkin samalla myös aikuinen, jonka pitäisi osoittaa kypsää käytöstä. Paitsi että olen ollut kuusivuotiaasta asti vastuullinen lapsi. Oikeastaan olen vieläkin joltain osin ihan lapsi. Vastuullinen, kyllä kai sekin yhä. Ja vaikka en pysykään aina välttämättä laskuissa mukana, kuinka kauan olen täällä tallustellut, koettujen vuosien merkitys ei ole vähentynyt mihinkään; olen kiitollinen jokaisesta elämäni vuodesta, niistä vähän vaikeammista kuin superkivoistakin.

Muistelen usein lapsuuden syntymäpäiviä. Ne ovat muistoja, joita pystyn helposti elämään päässäni edelleen uudelleen ja uudelleen. Mikä johtuu varmasti hyvin voimakkaista silloin koetuista tunteista. Muistelen erityisesti kavereille järjestämiäni syntymäpäiväkutsuja. Päällimmäisenä mieleeni ei todellakaan ole jäänyt lahjaröykkiöt, vaan päivän käsinkosketeltava tunnelma ja pursuava innostus.
Muistatteko vielä synttärien herkkupöydät?
Oli aina  aivan erityistä valmistella tarjottavia; kaataa sipsejä kulhoon, paukuttaa popparit ja tietenkin leipoa täytekakku. Muistan olleeni kova tyttö suunnittelemaan. Kerran väkersin jokaiselle vieraalle oman siilin. Siis. Lihapulla-viinirypäle-juusto-coctailtikkuja appelsiininpuolikkaisiin tökättynä. Ja joka vuosi kuumotti hirveästi, mahtaako kaapista löytyä riittävä määrä kynttilöitä kakkuun. Minä toivoin aina jotakin puhaltaessani niitä sammuksiin; yleensä pitkää ikää äidille. Ai niin! Valkoinen pöytäliina vaihdettiin aina vain sukulaiskutsuille, kaverisynttäreillä pöydälle levitettiin kertakäyttöinen Barbie-pöytäliina ja samaan sarjaan kuuluvat pahvilautaset.
Muistatteko sen jännityksen?
Hirveän jännittävältä tuntui illan hämärtyessä odotella ensimmäistä vierasta. Kurkkia ikkunasta ja tuntea perhoset vatsanpohjassa. Hermoilin aina hivenen, mahtaako kukaan saapua kutsuilleni. Kun välkällä heitettyyn joo mä tuun -vastaukseen ei ihan aina voinut luottaa. Itseaskarreltujen kutsukorttien VP ei sekään aina oikein toiminut. Onneksi yllätysvieraat olivat aina tervetulleita. Syntymäpäiviin liittyy hirmuisesti hyvin lämpimiä muistoja. Yksi vuosi muistan olleeni kamalan iloinen, kun äiti oli ostanut sankarille synttäriasuksi violetin housu-hameyhdistelmän, joka kai oli silloin vähän kuin muotia pikkutyttöjen keskuudessa. Pystyn vieläkin tuntemaan sen olon, kun katselin silitettyä asua lepäämässä tuolin selkänojalla. Kipristeli masua niin vietävästi.
Muistatteko aasinhännän ja onginnan?
Ja monen muun erityisen synttäriohjelman. Syntymäpäiväkutsujen loppupuoli meni usein aikamoisessa hurmiossa. Ehkä jonkinasteisessa sokerihumalassakin. Ihan varmasti jokaisella pienellä vieraalla oli helakanpunaiset posket, kikatus kuului naapuriin asti. Aika usein syntymäpäivillä oli tapana jakaa vieraille yllätyspussit tai muu pieni muistaminen. Pidin siitä kovasti, nimenomaan niiden antamisesta. Oli aina ihan huikeata marssia Tiimariin ja kasata koriin lyikkäreitä, eläinkumeja ja pehmotarroja. Sitten tietysti kysyttiin aina äidiltä onks nää liikaa. Ja laskettiin pennejä ja senttejä ja vieraita.
Muistatteko syntymäpäivän aamun?
Syntymäpäivää edeltävänä yönä en useinkaan nukkunut kovin hyvin. Jänskäsin niin kovasti aamua. Syntymäpäivän aamu on perinteisesti alkanut meillä aina aamiaisella vuoteessa. Viisivuotissyntymäpäivänä toivoin tosi isoa koirapehmolelua. Ja ai että. Kun se paljastui paketista, muistan olleeni aivan tajuttoman iloinen ja puristelleeni sen nahkaista kuonoa onnellisena. Pienelle se oli suuri. Koira ja juttu. Jokunen vuosi sitten törmäsin samaiseen pehmokoiraan varastossa. Vanhuus oli vissiin kutistanut sitä vähän. Ainakin muistan sen paljon suurempana.
Nukuin levottomasti viime yön. Syy on selvä. Tänään on syntymäpäiväni. Harmittelin aina pienenä syntymäpäiväni päivämäärää; 27.11. Että pitääkin olla niin julmetun rumat numerot minun juhlapäivänäni. Näin vanhemmiten olen alkanut pitämään niistä – kaikesta parittomuudesta ja rumuudesta huolimatta. Päivämäärä tuntuu tutulta ja onnelliselta. Rinkelimäiseltä. Sen ympärille kietoutuu niin paljon menneiden vuosien lämpöä.
Minulle syntymäpäivä on aina ollut suhteellisen iso asia. Se yksi päivä vuodesta, kun minä olen varmasti tärkeä. Ja minut huomataan. Syntymäpäivissä on oltava jotakin todella erityistä, sillä silloin myös minä itse pidän itseäni tärkeänä. Sallin itseni olla valokeilassa. Seuraavana päivänä ja seuraavina kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä olen taas – vähemmän tärkeä. En koe helpoksi ajatella minä kyllä ansaitsen. Mutta syntymäpäivinäni olen aina tuntenut ansaitsevani oman onnellisen päiväni, jolloin juuri minua juhlitaan.
Rinkeli 22 vuotta ja onnellisempi kuin aikoihin.