Voisin aloittaa tarinan kertomalla, mikä mielestäni on kaunista. Tai sauhuamalla nykymaailman kauneusihanteista. Tai vaikka niistä paineista naisena olla huoliteltu ja nätti. Always. Oikeastaan ei latteasti nätti, vaan upea. Käsittämätön ilmestys. Ja samaan hengenvetoon voisin jatkaa miesten ulkonäköpaineista, yhä yleistyviä, luulisin. Pyykkilautavatsaa ja lihaksia, rusketusta ja valkoisia hampaita – sukupuoleen katsomatta.

Samaan syssyyn, antaa mennä. Olin joka tapauksessa aikeissa kirjoittaa uudesta puhelimestani, tarkemmin sen ominaisuudesta. Kaunistusominaisuudesta kuvaa otettaessa. Valtavat silmät ja virheettömän sileä iho. Siltä se näyttää, jokaisessa otoksessa, kuului kuvattava nassu kenelle hyvänsä. Nyt jokaisella on mahdollisuus olla kaunis. Minullakin vastaheränneenä ja hikisenä salilla. Kuinka siistiä! No ei. Olin nimittäin miettinyt kirjoittavani sen(kin) (piilo)viestistä; ole vähän enemmän jotain. Tällä kertaa vaikka kauniimpi.

Olin ajatellut jatkaa luettelemalla juttuja, joiden avulla voit olla vähän enemmän. Jotain. Pitkähiuksisempi. Räpsyripsisempi. Varmasti jollain vekottimella hetkessä hoikempi. Myös töröhuulisempi. Tietysti myös lihaksikkaampi. Nykypäivänä aina jollain ilveellä oikeastaan ihan mitä vain enempi. Viisaampi? Onnistuu, ainakin paperilla.

Mistä olisin päässyt polttavaan puheenaiheeseen; paakkuisiin räpsyripsiin salilla. BB-housuihin ja siihen sellaiseen PT-lippiksiin, joka asetellaan päähän siten, että alta voi vilkuilla salamyhkäisen seksikkäästi. Olisin varmasti yrittänyt jollain tapaa ilmaista mielipiteeni moisesta, kuten toisetkin tuntuvat tekevän. Muaniinkuärsyttääsellanentepastelusalilla.

Olisin varmasti siirtynyt pohtimaan seuraavaksi Salikissan riimejä. Ja sitä musavideota, joka on tuntunut nostattaneen aikamoisen mylläkän tosielämän salikissojen keskuudessa. Hyikamalamitenalentavaa. Siis se räppäri! Sovinistisika. Vissiin kuulin jonkun sanoneen. Olisin ehkä jaaritellut aiheesta monta riviä. Ilman hymynaamahymiöitä. 😡

Luulen, että ajatuksissani oli myös kertoa yläkerran ukosta, joka kehtasi tipauttaa postiluukusta uhkaavasti kirjoitetun syyterivistön. Koskien meidän hoidossa käyvää hauvaa. Olisin aivan varmasti paasannut monen rivin edestä koko lippusen perättömyydestä, järjettömyydestä, naurettavuudesta ja totaalisesta hermojenmenetyksestä. En olisi luultavastikaan muistanut vetäistä henkeä ennen kuin olisin jatkanut kuvailemalla vastinettani tuolla yläkerrassa kökkivälle ukolle. Olisin kertonut sietäväni yleisesti aika paljon, mutten ikinä aiheetonta syyttelyä. Niin kuin en silloin hiljaisena pikkutyttönäkään ala-asteella, kun toinen laittoi penaaliini saksensa ja yritti lavastaa pienen Rinkelin varkaaksi.

#häirikkö

Jep. Olisin voinut. Olin ehkä jo aikeissa. Meinasin jopa. Mutta sitten kuitenkin.

En jaksa olla nipo. Senkin ajan voisin hymyillä. Tai tuntea edes jotain järkevää sisälläni. Ihan sama, vaikka puhelimessa on joku hassu sovellus. Antaa olla, se on oikeastaan aika hupaisa. Joskus on kiva näyttää alieniltakin. Niin ja minä pidän erilaisista ihmisistä – ihan kaikenlaisista töröhuulistakin. Jos toisen missio on kerätä mahdollisimman paljon katseita, se on ihan ok. Se ei ole minulta pois. Sen vuoksi yritän olla käyttämättä lauseenaloitusta mua ärsyttää. Koska ei oikeasti ärsytä. Minä vain vierastan sellaista käyttäytymistä. Enkä oikeastaan jaksa ottaa omaan nokkaani jostain riimittelystä. Ymmärrän huumorin, vaikken itse sentyyppisestä ehkä niin huvitukaan. Ja onhan koko Salikissa aika hyvä veto – huomiota artisti saa ainakin. Entäs se yläkerran höppänä. Antaa olla. En tipauttanut älä höpötä -vastinettani postiluukusta. Kirjoitin kyllä. Jos elämän sisältö on turhasta valitus ja vihaisen mielen levitys, niin okei. Ihan vain yksinkertaisesti okei.

Ajattelin, että käytän tiukkaa pipoa ainoastaan lenkillä. Koska se on pinkki ja aika hyvä pimeillä kaduilla. Toisinaan tekisi mieli napata vähän liian kireiltä ihmisiltä heidän omansa pois. Tai vaihtoehtoisesti löysätä kaulassa kiristävää krakaa. Kyllä se elämä kulkee ilman ainaisia huolenryppyjäkin. Niin, sitä tässä yritän vain selittää. Itsellenikin.

Siltikin.

Pidän ehkä vähän enemmän siitä puhelimen hymysiepparista. 🙂

Tiistai 28.1.2014

Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin ihan jokaisella solullani tästä hetkestä elämässäni.

En haikaile mennyttä. En edes harmittele tapahtunutta. En elä enää tulevaisuudelle. En koko aikaa odota seuraavaa.

Oli vapauttavaa sanoa ääneen mun elämä on oikeastaan aika kivaa ihan juuri nyt tällaisena. Sinä hetkenä ymmärsin, ettei mikään vaihe elämässäni ole oikeastaan ollut turhaa, mennyt hukkaan tai syy harmitteluun. Nykyinen on rakentunut ihan kaikesta kokemastani – niiden ihanien, oivaltavien hetkien lisäksi myös kaikesta hirvittävän raskaasta. Olen ylpeä rakentamastani elämästä, jonka kasaaminen on ollut uuvuttavaa, pelottavaakin. Nyt kuitenkin huomaan, että myös palkitsevaa. On ihmeellistä, kuinka yksinkertaisten asioiden sanominen ääneen voi olla silmiä avaavaa. Kun ensimmäistä kertaa en vain hymissyt vaivaantuneena kehuille, vaan sanoin reippaasti kiitos, itse asiassa minäkin pidän helmikorvakoruistani hirveästi, tajusin jotakin aika oleellista. Sellaista, jonka jokaisen tulisi oppia. Minun ei omassa elämässäni tarvitse tyytyä sivurooliin, oikeastaan minun ei edes tarvitse tavoitella pääroolia, ei näytelläkään. Sillä minä olen oman elämäni kirkkaiten tuikkiva tähti. Ja se, miksi säkenöin niin ihanasti, on aivan yhtä lailla minun itseni kuin ympärilläni omaa elämäänsä tuikkivien tähtösten ansiota.

Ihan hetki sitten. Istuin mangokanaa masussa. Kahvikuppi kädessä. Sohvan nurkassa. Kemian kirja sylissä. Auringon säteet kasvoilla. Raukea olo treenistä. Tunsin märän lipaisun poskella. Sanoinkuvaamattoman onnen sisällä. 

Onni koostui kaikesta. Myös siitä kemian kirjasta. Hetki tuntui niin oikealta. Myös ne puskuriliuoslaskut sivuilla. 

Tuntuu ihan oikealta olla juuri tällainen. Olla Elina. Oikealta treenata kovaa. Olla vahva ja voimakas. Oikealta syödä juuri näin. Olla välittämättä muista. Oikealta kahlata läpi juuri näitä kirjoja. Olla oikeasti kiinnostunut. Oikealta näyttää Elina toisillekin. Olla siis liikaa miettimättä. Oikealta rakastaa juuri tätä tavallista. Olla tavoittelematta jotain suurta.

Tänähetkenä. 

Olen aika kova tyttö analysoimaan. Muita ihmisiä, mutta ennen kaikkea itseäni. Osaan kuvailla itseäni hyvin – höpö, hyväsitkoinen, minäite ja nytheti, kipinäherkkä, aika kiltti, herkkis, naururikas, reipasroihuinen – ja kertoa myös tarkalleen, miksi joku päivä olen vähemmän höpö tai aivan liian minäite. Tiedän, että useat pitävät minua vähäpuheisena, vaikka oikeasti olenkin pikkuisen hölösuinen. Nykyisin tunnen itseni hyvin, aikalailla syvimmän sopukankin. Turhan tärkeää analysointia? Ei mielestäni. Haluan osata selittää itselleni, että tosiasiassa keskellä lattiaa lojuva sukkakasa potuttaa, koska maitopurkki lipesi hetkeä aikaisemmin tahmatassuistani lattialle. Tai ymmärtää, miksi Bio Luvilista tulee aina mieleen vappu.

Olen pitänyt tähän mennessä kaikkia juttuja itsessäni suhteellisen pysyvinä. Miellän itseni aina ja ikuisesti keltaiseksi, koska Annikan kanssa valittiin yhdessä – hei tietysti – keltaiset hajunallet koko värivalikoimasta. Silloin joskus siis. Itse asiassa en edelleenkään ymmärrä, miten äiti pystyi vastata menomatkalla lempivärikseen sininen ja tulomatkalla punainen. Kai lemppariväri nyt aika pysyvä juttu on? En ole edes ajatellut, että minun tulisi yrittää muuttaa itsessäni äkkipikaisuuttani johonkin suuntaan. Koska minä nyt vain olen sellainen. Samalla myös toivon, että se lapsenomainen innostuja on ihan tositositositosi tiukasti minussa.

Havahduin jokunen päivä sitten siihen, etten ehkä olekaan niin pysyvä pakkaus. Kesken treenien sarjatauolla alkoi potuttamaan urakalla. Treenitehottomuus. Ensin luulin, että syy on JVG, sitten ajattelin sen olevan ennemminkin jäykät lonkankoukistajat, sen jälkeen päädyin kiukuttelemaan tossuilleni, tossujen jälkeen koko salille. Oikeastaan siellä käyville ihmisille. Tai vielä oikeammin käymättömille. Kunnes tajusin perimmäisen syyn. Yksinäisyys. Minä, joka aina olen rakastanut autioita saleja ja yksin ähellettyjä treenejä, kaipasin seuraa aamuiselle urheilusuoritukselle. 

Hämmennyin hivenen. Reilun kuukauden ehdin käydä salilla niin, että joka kerta treeniseuranani oli ainoastaan radio. Ei enää edes Aamupoikia. Vanha Elina olisi ollut siitä vain iloinen, siistii. Vieläkin se on ihan kiva. Samalla olen yllätyksekseni kuitenkin tajunnut kaipaavani jotakin. Muutamaa kanssatreenaajaa. Lisäboostia tuomaan. Ehkä paria sananvaihtoa. Hymyä. Hymähdystä. Moikkausta. Ihan vain jonkun toisenkin läsnäoloa aamulla kahdeksan aikaan jalkatreeniä aloitellessani. Siitäkin huolimatta, että haluan keskityä vain ja ainoastaan itse treeniin, en sosiaalisuuteen tai hyvältä näyttämiseen.

Yksinkin saan puserrettua aika kohtuullisesti viimeisetkin voimanrippeet treenin aikana. Oikeasti, vaikea myöntää, koska olen aina pitänyt itseäni erakkotreenaajana, mutta se puristus käy mukavammin, jollen ole aivan yksin. Tajusin myös, etten nykyiseltä saliltani läheskään aina lähde hymy huulilla tai pieni, erityinen muisto taskussani. Olo on usein kutakuinkin tulipahan tehtyä. Sen sijaan vaihdan yhäkin kuulumisia töissä kassalleni sattuessa vanhoja treenipappoja kaupungin salilta. Silloin hymyilen. Ja muistelen. 

 En edelleenkään pystyisi menemään suurelle, ihmisiä vilisevälle salille. En pidä katseista. Sen verran arka olen yhäkin. Mutta ehkä olen kuitenkin muuttunut ihan hiukan. En enää pakene ihmisiä, en enää häpeile itseäni niin valtavasti. En enää sulje ympäröivää maailmaa ulkopuolelleni ja piiskaa itseäni yksin sisällä, vaan sallin itseni motivoitua yleisesti myös toisista ihmisistä. Se on aika kivaa huomata.

Ja niin me teimme. Ei viikon valmistautumisaikaa, suuria suunnitelmia tai stressiä onnistumisesta. Olin aika iloinen. Sillä jos jotain minun tulisi edelleen elämässä harjoitella, niin ex-temporeilua. Tarkoitan, hetken mielijohteesta, sen enempää suunniteltua touhuamista. Vaikka innostun helposti ja saatan hetkessä alkaa kirjoittaa kirjaa tai valmistaa viiden ruokalajin illallista, sovin tapaamisista ja ystävien kanssa kahvitteluista mieluiten reilusti etukäteen. Tiedän silloin, mitä tuleman pitää. Mikä ei aina ole ihan huippujuttu – se voi muuttua rasitteeksikin. Erityisen kivaa iltaa odottaessani en esimerkiksi nuku välttämättä kuin hyvin lyhyitä yöunia mahanpohjan kutkutuksen vuoksi, mikä johtaa hirvittävään väsymykseen itse päivänä – ja ainakin puolittaisin ilon pakenemiseen samalla.

Sitä paitsi, olen jo kauan aikaa sitten huomannut, että ei-niin-tarkasti-suunnitellut jutut ovat itse asiassa usein niitä kaikkein parhaimpia. Kun ei ole paineita illan onnistumisesta tai mielessä selkeää kaavaa, kuinka kaiken tulisi kulkea. Ja ainoa asia, joka oikeasti vaaditaan, on pieni heittäytyminen. No. Okei! Niin, ja se ihana ystävä.

Lauantaina vietin turhia suunnittelematta aivan loistavan ja onnistuneen sushi-illan entisen työkaverini, nykyisen ystäväni kanssa. En ole tehnyt ennen itse sushia, käynyt vain naapurissa sijaitsevassa ravintolassa syömässä. Ja hitsi, miten kivaa se rullailu ja koko puuha olikaan – syömistä nyt unohtamatta! Onneksi oli hyvä perehdyttäjä, meidän makit olivat hienoja, nigiritkin aika uskottavia. Heh.

Täytteinä oli porkkanaa, avokadoa, lohta, kurkkua, maissia ja surimipuikkoja. Ainoastaan maissit olivat hitusen haastavia.

1. Tee, älä vain ole.

2. Toisin sanoen elä toiminnan, älä olemisen, kautta.

3. Näe, koe, tunne, ajattele, haasta, haista, onnistu, maista, oivalla, unelmoi, toteuta, kosketa, eli elä.

4. Kun kuitenkin on pakko yrittää olla jonkinlainen, pyri olemaan kiltti, mukava, huomaavainen, innokas, auttavainen kuitenkaan unohtamatta omanarvontuntoa, oikeuksia, tunneskaalan toista päätä tai onnellisuutta. Älä koskaan pienempi, isompi, pidempi tai lyhyeempi.

5. Ole mahdollisimman kaunis. Sisältä.

6. Suhtaudu vaikeuksiin vaikeuksina. Älä elämänloppuna.

7. Pidä kaikessa mukana aina elämänmyönteisyys.

8. Koskaan ei tarvitse luopua pikku-Rinkelistä – säilytä siis virnistys löytäessäsi minipaprikoita.

9. Kohtaa rohkeasti. Erilaisia ihmisiä, (elämän)tilanteita, tunteita, asioita, yllätyksiä. Itsesi.

10. Heittäydy, luota, anna elämän viedä.

En halua olla aikuinen

ainoastaan vahva

näinpäin

ja

noinpäin

vahva joka suunnasta

sanomalla

kiitos minä pidän myös paidastani

kyllä, minä voin auttaa nostamaan

En halua olla aikuinen

ainoastaan horjumaton

tuetta

ja

epäröimättä

vapaa kaikella tapaa

olemalla riippumaton
pilkuista ja pisteistä

sinun katseesi viestistä

En halua olla aikuinen

ainoastaan varma

itsestäni

ja

elämästäni

varma etten ole täysi nolla

toisinaan sivuuttamalla asioita

minä olenkin vain minä

kuitenkin yhtä arvokas kuin sinä

En halua olla aikuinen

ainoastaan itsenäinen

auttamalla

ja

vastaanottamalla

rohkea päättämään

riittävästi pää pystyssä kulkemaan

oikeasti pystyn tähän

tarkoitan aliarvioi en

En halua olla aikuinen

ainoastaan rinkeli vaniljainen

Äh. Rakastan elämässä innostumista. Sitä kun syttyy jollekin asialle ihan täpönä. Intohimo on oikeasti elämän suola – ei vain tyhmä ja kliseinen sanonta. Kun silmäni tuikkivat, posket helottavat ja keskittymiskyky on tipotiessään, olo on kuin tutkimusmatkailijalla: että tällaistakin elämällä on minulle tarjota! Pidän itsessäni siitä, että innostun herkästi. Pieni sytyke ja olen jo liekeissä. Silloin en kuule, en näe, enkä ehkä edes halua toisinaan noteerata mitään muuta kuin intohimoni kohteen. En tunne nälkää, harvoin hirvittävää väsymystäkään. En kykene istumaan paikoillani. Kun haluaisin vain hyppiä ja pomppia! Jälkeenpäin mietittynä tajuan aina käyneeni täysin ylikierroksilla. Mutta se on ihan ok. Koska olen ollut niin onnellinen.

Mutta se äh. Kun äh, minä en osaa olla järjettömän innostunut kuin yhdestä asiasta kerrallaan. Naisena pystyn kyllä keskittymään useampaan asiaan tai projektiin – mutta en silloin kykene antamaan koko repertuaariani. En kykene jakamaan intohimoani. Olen yhden jutun likka. Omistaudun kerrallaan vain yhdelle asialle – tai ihmiselle.

Ja se on niin hirvittävän hankalaa. Elämä tuntuu toisinaan seilaamiselta yhdestä keskipisteestä toiseen. Väistämättä jokin osa elämässäni kärsii aina innostuksestani, omistautumisestani. Innostus täyttää pienen pääni jättämättä tilaa millekään muulle. Kun olen kirjoittamisen lumoissa, en huomio riittävästi läheisiä ihmisiä. Kun tapaan uuden ystävän, haluaisin olla hänen kanssaan joka hetki mistään muusta välittämättä. Kun tajuan, mitä haluaisin tulevaisuudessa opiskella, jokainen jonkun muun kuin pääsykoekirjan kanssa vietetty minuutti tuottaa huonoa omaatuntoa. Se, että fokusoidun täysin yhteen asiaan kerrallaan, synnyttää hankaluuksia. Ihmisen kun tulee pystyä pitämään elämässään niin monia naruja kädessä yhtä aikaa ja vetelemään niistä säännöllisin väliajoin – yhtäaikaisestikin.

Kun ihastun johonkin asiaan, vietän yöllä tunteja haaveillen. Nukkumaan mennessä keksin tarinaa, joka kietoutuu innostukseni ympärille. Kassalla istuessani ja hyvää loppupäivää toivottaessani mietin vain ja ainoastaan sitä yhtä asiaa. Kertoillessani päiväni tapahtumista pyörii päässäni intohimoni kohde. Hellin tunnetta. Se tuntuu niin mukavalta. Siitä huolimatta kärsin omantunnontuskista, sillä tiedän samaa aikaa laiminlyöväni jotakin toista osa-aluetta elämässäni.

En tiedä, kuinka jaan itseni ystävien, treenien, pääsykokeiden, blogin ja perheen kesken tulevana keväänä. En halua antaa jokaiselle vain yhtä sormea, vaan ihan kokonaisen Elinan. Haluaisin niin rakastaa kaikkea ja panostaa kaikkeen aivan yhtä paljon. Mutta kuten sanottu, innostukseni ei suostu jakautumaan. Yhtä itsepäinen kuin kantajansa. Se pysyy sitkeästi yhtenä möykkynä sisälläni, josta se kimpoaa vuoroin kohteisiinsa.

Toisaalta en jaksa murehtia. En vain jaksa, jaksa, jaksa. Kello oli tänään 5.21 kun heräsin ensimmäisen kerran. Puoli kuuteen asti yritin väkisin vaipua takaisin uneen – kunnes luovutin. Olen niin innostunut, ihan kaikesta ympärilläni, etten jaksa yrittää väkisin mitään. 🙂

Kysyisikö joku, mitä minulle kuuluu?

Okei, no kerron kuitenkin. Nyt.

Olen kikattanut aika paljon. Kertonut salaisuuksia. Myös kuunnellut tarkkaavaisesti toisen sellaisia. Olen lainannut ystävän huulikiiltoa – joka muuten sai huulet puff kasvamaan. Suunnitellut Snickers-drinkki-iltaa. Vannonut ikuista ystävyyttä. Tullut yllytetyksi. Ja itse asiassa vain nauranut sille. Oppinut juomaan tequilan oikein. Käynyt shoppailemassa vaatteita pitkästä aikaa. Selvittänyt, mitä yolo merkitsee. Niin ja ottanut myös selvää sekä #selfiestä että #belfiestä. Tuntenut pikkuruisia perhosia vatsanpohjassa. Kilistellyt skumppaa. Kertonut ja kuunnellut vähän lisää salattuja juttuja. Ollut luotettu. Tuntenut hetken itseni kauniiksi. Toisina hetkinä myös itsevarmemmaksi. Lähetellyt ihan höpsöjä tekstiviestejä ja saanut myös sellaisia. Keskellä yötäkin. Olen käyttänyt huulipunaa ja hymyillyt leveästi. Lakkailut kynsiä glitterillä. Valinnut uudet pokat. Katsonut toista silmiin. Halaillut ihan hirveästi. Tuntenut sielujen sympatiaa. Viljellyt sydämiä ja pusunaamoja kirjoituksissani. Googlannut myös swagin. Vatvonut ihmissuhdejuttuja. En kuitenkaan yksin. Valvonut myöhään ja keinahdellut musiikin tahtiin. Toisin sanoen olen ollut kuin mikäkin uusioteini.

Mutta se on ihan ok. Koska olen ollut ihan hirveän onnellinen.
❤ :*

Tiedän. Tiedän. Tiedän. Ei pitäisi mennä väsyneenä elokuviin. Ainakaan niin väsähtäneenä. Itkuksihan se meni. Sellaisissakin kohdissa, joissa olisi kai pitänyt naurahtaa. Pidättelin itkua elokuvan alusta loppuun saakka. Koska säälitti niin hirveästi. Ja siitäkin huolimatta, että leffan loputtua se sai tylyn tuomion seuralaisiltani. Olin hivenen yllättynyt. Koska mielestäni se oli, niin noh, koskettava.

 

Sama se, kuinka monta tähteä elokuva saisi, päähäni jäi kuitenkin pyörimään lausahdus. Quote, josta oikeasti pidän hirvittävästi. Muistattehan intohimoni. Sitä voi tutkailla monesta eri kulmasta, siten se sisältää mielestäni hirmuisen paljon kaikkea.

 

Beautiful things don’t ask for attention.

 

Ensinnäkin, se tarkoittaa ihan sitä, mitä siinä lukee. Oikeasti kauniilla asialla ei ole tarvetta kerjätä huomiota. Se voi tosiaan johtua siitä, että esimerkiksi kaunis ihminen tietää itse olevansa kaunis, hyvännäköinen ulkoisesti. Tiedätkös, ei ole tarvetta. Mutta myös siitä, että täydellisen kauniiseen ihmiseen – kattaen myös hänen sisimpänsä – ei koskaan sisälly huomionhakuisuus, teeskentely ja esittäminen. Kauneus on mielestäni aina myös tietynlaista puhtoisuutta.

 

Ei välttämättä aina, mutta kaunis ihminen voi tuntea hyvin oman arvonsa. Hän voi olla terveen itsevarma. Mielestäni sellainen on kaunista. Kaunis ihminen ei kuitenkaan koskaan, koskaan ylitä sitä häilyväistä rajaa, joka tekee hänestä edes hivenen nokkavan ja ajatuksissaan muita paremman. Katsokaa nyt, jokainen, olen upea. Sillä silloin sisäistä kauneutta ei ole – huomiota sen sijaan voi kyllä silti hakea.

 

Kauneus ei ole kauniille minkäänmoinen mittari. Nimenomaan ulkoisesta kauneudesta puhuttaessa.

 

Beautiful things. Ihmiset, mutta myös ympärillämme ihan kaikki, eloton ja elollinen. Kauniit asiat eivät hakeudu luoksesi, todellakaan tyrkytä itseään kaikille. Ne on sen sijaan itse löydettävä – omasta elämästä. Siinä koko juju ehkä onkin. Herkkyys ympäröivää kohtaan, se auttaa kauniin ja usein kovin pienen huomaamisessa.

 

Mikä tekee jostakin kauniin asian? Osin ainakin henkilökohtaisuus. Löytämäsi kaunis asia ei välttämättä näyttäydy toisille silmäpareille yhtä täydellisenä. Usein kaunis asia nivoutuu yhteen kokemasi, muistojesi sekä tunnemaailmasi kanssa. Luulen ainakin niin. Kauniin jostakin tekee myös se, ettei se jokin ole koko ajan esillä – edes sinulle. Muutenhan siihen turtuisi. Mutta myös sen vuoksi, että kauneus on lähtöisin mielestäsi. Sen takia se on lisäksi häilyväistä.

 

Oikeastaan, onko kauneus edes asian (pysyvä) ominaisuus? Vai pikemminkin mielen tuote? Kauneus on katsojan silmissä. Totta tosiaan. Ei kenestäkään ole määrittelemään, mikä on kaunista. Tai on, jos puhuu ainoastaan omasta puolestaan.

 

Beautiful things don’t ask for attention. Mielestäni lausahduksessa on jotain hirveän kaunista ja kiehtovaa. Näettekö te sen?