Hups. Silmäni ovat auki. Olen siis hereillä. Jo. Vaikka on pilkkopimeää. En tiedä, paljonko kello veivaa. Puhelimella ei ole laisinkaan virtaa. Mutta minullapa on. Jo! Hivuttaudun varovaisesti istumaan. Asetan paljaat varpaani viileää lattiaa vasten. Jalkapohjia kihelmöi. Masuakin. Saanko jo herätä, saanhan? Niin, oikeastaan keneltäkö kysyn lupaa? En tarvitse sitten minkäänmoista. Olen vapaa kuin pikkutyttö. 

 

Siitä huolimatta, että myöhemmin aamupuuroa liedellä hämmennellessäni numerot heräilevän puhelimen näytöllä kertovat aikaisesta aamusta. Nollaviisi:kolmekuusi. Silmäni kiiluvat innosta, kun tassuttelen pimeässä. Täp. Täp. Täp. Nihkeät jalkapohjat tartuvat joka askeleella yhä vain tiukemmin kiinni parkettiin. Sytytän tuikun pöydällä ja työnnän puurokulhon pakastimeen. Istahdan tuolille, tuijotan ulos pimeyteen. Tuuli vinkuu ja sadepisarat ropisevat tasaista rytmiään taustalla. Syysaamu. Ilman villasukkia. Kylmillä varpailla. Ja puurolla.

 

Se aamu on kuitenkin hyvin lämmin.

 

Nimenomaan niiden kylmien varpaiden vuoksi. Äiti hei, ei mun tarvitse kääriytyä enää kolmeen villapaitaan, en mä palelee enää koko aikaa. Itse asiassa useimmiten mulla on nykyisin kuuma –  niin kuin pikkusenakin! Etkö sä muista mun kylmiä aamuvarpaita, kun katselin Mestarietsivä Herberttiä? Sanoit aina niiden olevan ihan kalikat, vaikka mun mielestä ne oli just hyvät. Varmana en ikinä laittanut mitään sukkia jalkaan! No en kyllä nykyisinkään.

 

Niin pikkuriikkinen asia voi olla niin hirvittävänä suuri ja merkittävä asia. Kuten esimerkiksi kylmät, sukattomat kalikkavarpaat. Nimittäin niistä tunnistan oikean itseni.

 

Kun olen oikein onnellinen, en malttaisi pysähtyä ja rauhoittua. Paikoillaan oleminen ja pohdiskelu tuntuvat vaikeilta. Kirjoittaminen ja syvällinen ajattelu kärsivät silloin auttamatta. Tuntuu, että niihin hienoihin oivalluksiin itsestäni ja elämästä tarvitsen jonkinlaista melankoliaa. Sellaisen hiukan surumielisen olotilan. Onnellisen innoissani minun on hankala vaipua siihen niin sanottuun transsiin, jonka vallassa olen kirjoittaessani itselleni jotakin hyvin merkityksellistä. Surumielisyys. Se ei kuitenkaan ole masennusta tai oikeaa surua, se on vain harras mielentila, joka valtaa minut toisina aikoina. Nautin siitä yhtälailla kuin tästä innostuksestakin.  

 

Huhuu, hei Elina, missä ne hienot oivallukset? Toisinaan koen huonoa omaatuntoa siitä, että tekee mieli leipoa ja siivota ja suunnitella ja touhuta kaikkenlaista. Muuta kuin kirjoittaa.

 

Mutta ei se haittaa. Tiedän, että mielialani aaltoilevat. Nautin nyt täysillä tästä onnesta ja energiasta. Se kiva haikeus ja oikea mielentila kirjoittamiseen nousevat pintaan myöhemmin. Aivan varmasti lisääntyvän pimeyden myötä. 🙂

 

Siihen asti keskityn kivaan, arkiseen ja tavalliseen. Ei ehkä kuitenkaan aivan pintapuoliseen, sillä se ilo on kyllä syvällä sisälläni.

 

Ilo yks; kaikkien aikojen paras työeväs!! Kätevä kuljettaa, ehtii hyvin vetämään napaan 12 minuutissa, ravintoarvot kohdallaan ja aivan liian herkullista. Olin oikeasti pyörtyä siitä nautinnosta, kun haukkasin ensimmäisen palan patukasta. Ah.

 

Ilo kaks; Onnistunut prodemustikkapiirakka. Edelleen ilostuttaa. 🙂

Ilo viis; Eilen käsitreenissä sain ihan mielettömän pumpin hauiksiin! Treeni meni niin huikean hyvin perille, että leijailin taivaissa kotiin salilta pyörräillessäni. Käsittämättömän ihanaa! Nälkäkin oli sen mukainen illalla. Jösses. :’D

 

Ilo kuus; Tänään jalkatreeni jatkoi samaa huippufiilistä. Latasin ensimmäistä kertaa 60 kiloa kyykkytankoon testimielessä työsarjojen jälkeen ja kaksi syväkyykkyä pusersin. Tyytyväinen virne. :3 Joustosarjoja lastilla jaksoi useamman sarjan hyvin. Ja heti perään mavea seiskakympillä. Jahuu!

 

Ilo seiska; lähetkö lounaalle Kin sushiin? Olin salilla, kun puhelin kilkatti. Ihana maanantain aloitus. Meillä molemmilla oli melkein vapaapäivä, nimittäin vapaa aamupäivä.

Ilo ysi; kostea lipaisu ja märkä tassu. Pörheä turkki ja lämmin kerä. Vieressä nytkin. ❤

 

 

Nauroin tosi paljon. En edes välittänyt hamsterihymystä. Tai niistä poskista. Tarkoituksella jalassa oli kaapin mukavimmat pöksyt. Ettei vaan tarvitsisi ahdistella. Okei. Luuttusin lattioita ja stressasi mustikkapiirakasta. Eniten yhäkin vaivasin päätä vieraiden viihtymisellä. Mutta siinä sivussa kuitenkin nautin. Tosi paljon.

Vapauttavinta oli ehkä se, että vilkaisin itseäni peilistä vain kaksi kertaa. Vessassa käydessäni. En koko iltaa miettinyt, olenko sopivan näköinen. Ihan vain olin – oikeasti nautin ihmisistä ympärilläni. En ainoastaan jännittänyt.

 

Niin. Ja se mustikkapiirakka. Se oli steviaproteiinijauheella tehtyä. Iltaprotskut katsokaas. Huuhdottiin alas mustikkashoteilla. Buusteria yötä varten. 🙂

 

Ai, mikä oli parasta? Saako sanoa suoraan? No, tietenkin ne juustoruisleivät keskellä yöllä!

Pienenä 5-vuotiaana pelkäsin tulvia. Maanjäristyksiä, maailmanloppua ja ison asteroidin törmäämistä maahan. Oli vähän ilkikurista, että isoveikka oli tuolloin hyvin kiinnostunut kaikesta avaruuteen liittyvästä – nykyisin muuten opiskelee tähtitiedettä. Vaivasin pientä päätäni joka kerta, kun satoi. Lauloin omaa laannu, laannu kiltti sade -lauluani. Kaikki suuri pelotti minua. Tuolloin jo kaikki sellainen, jotka koin olevani oman vaikutuspiirini ulottumattomissa. 

Hieman vanhempana aloin pelkäämään hirvittävästi humalaisia. Niin kovaäänisiä ja outoja. Eniten pelkäsin kuitenkin sitä arvaamattomuutta. En kyennyt laskelmoimaan toisen seuraavia liikkeitä. Muistan erään illan Helsingissä, kun olimme katsomassa äidin kanssa jonkinmoista ilotulitusta. Hytisen yhäkin, kun vain muistelen ahtautta raitiovaunussa ja sen humalaisen mölinää. Ilta oli minulle väsymyksen ja pelkojen vastaantaistelua siitä huolimatta, että puristin koko ajan äidin kättä.

Ala-asteikäisenä aloin pelkäämään sitä kaikkea, mitä sisälläni tapahtuu. Tietämättäni. Tai kaikkea sitä, mitä voisi tapahtua. Pelkäsin järjettömästi aivosyöpää, mahasyöpää ja rintasyöpää. Kasvaimia ja paakkuja. Joka toinen päivä olin varma, että sisälläni kasvaa jokin paha hallitsemattomasti. 

Joinakin iltoina pelkäsin nukahtaa, sillä pelkäsin, etten ikinä enää herää. Pelkäsin, että sydämeni lopettaa sykkimisen. Sydän oli asia, jota en uskaltanut liiemmin päivisinkään ajatella. Koska se sykki minusta välittämättä, pumppaili miten halusi. Sydän tuntui pelottavalta osalta minussa, sillä en oikeastaan pystynyt kontrolloimaan sen toimintaa. Ratsastusleirillä kuulin eräällä tytöllä olevan reikä sydämessä. Mietin sen viikon jokaisena iltana sängyssä heinänkorsia hiuksissani, oliko mahdollisesti minullakin.

Hieman myöhemmin aloin pelkäämään myös kasvamista. Sitä, että en ollut enää pikkutyttö. Halusin leikkiä vielä Pokemoneilla, mutta kehoni ei kulkenutkaan samoja reittejä mieleni kanssa. Se juoksi minusta välittämättä jo edellä omaa polkuaan. Koin tuon ajan hyvin pelottavaksi nimenomaan sen vuoksi, etten pysynyt perässä ja kuitenkin siitä huolimatta asiat vain jatkoivat muuttumistaan.

Yläasteen lopussa pelkäsin lihomista. Pelkäsin sitä samaa hallitsematonta lihomista monta vuotta eteenpäin. Toisina päivinä pelkäsin lisäksi, että vatsalaukkuni venyy. Hallitsemattomasti, itsekseen sekin. Pelkäsin, että paisun ja paisun, enkä pysty pysäyttämään painonnousua. 

Tänäpäivänä. Tänäpäivänä pelkään yhäkin humalaisia, aivosyöpää ja lihomista. Ihan oikeasti maailmanloppuakin. En kuitenkaan samassa määrin, enkä joka päivä. Joskus pelkään enemmän, erityisesti väsyneenä. Kaikenlaisia uusiakin asioita. Kuten esimerkiksi sitä, että jään Cittarin kassaneidiksi loppuelämäkseni.

Siihen pystyn kuitenkin vaikuttamaan itse. Niin kuin moneen muuhunkin asiaan. Sellaiseenkin, mikä nuorempana tuntui hirvittävän pelottavalta ja täysin hallitsemattomalta.

Ehkä pitäisi alkaa vain luottamaan enemmän elämään. Kaiken pelkäämisellä ei oikeastaan saavuta mitään. Varsinkaan sellaisen asian pelkäämisellä, joka ei ole tapahtunut ja joka ei edes välttämättä tule tapahtumaan. Ja jos todella tarvitsen sitä kontrollintunnetta, voin aina alkaa harjoitella kontrolloimaan omia pelkojani.

Hyvää huomenta kello kuusi. Porise, porise, nyt porise kesäkurpitsapuuro. Kimps, kamps kimpsut kasaan. Pyörällä ennen kasia jo treenaamaan. Kotiin aivojen osien pariin, välissä opiskelua siis. Lennokas lounas ennen lentävää lähtöä. Piip. Piip. Piip. Loppupäiväksi niin. Illalla jaksaa vain mönkiä sänkyyn, ei ainoatakaan päivän jatkoa enää pliis.

 

Mitä sulle kuuluu Elina? Voisinpa copy-pasteta edellisen pätkän jokaiselle kysyjälle. En sen vuoksi, etten jaksa kertoa, vaan sen vuoksi, että nuo rivit kuvaavat luultavasti parhaiten lähipäivienelämäni kulkua. Hyvin kaavamaista. Päivästä toiseen kovin samanlaista. Silti omalla tavallaan kivaa. Minun on ihan hyvä olla näin: on turvattu tämä päivä, mutta kuitenkin tulevaisuudelle suunnitelmia, joita kurkottelen ja joihin jo tähtään.

 

Luulen, että ihmisen hyvinvoinnille on tosi tärkeää, että tavan arki itsessään on maistuvaa. Se kuitenkin on sitä jokusen päivän vuodessa. Ja jos arkena koko ajan odottaa vain viikonloppua tai vapaita, jotain spesiaalia ehkä, menettää aika hirvittävän monta päivää elämästään.

 

Olen tajunnut, että voin aina saada neuvoja toisilta ja lukea viikosta toiseen Pirkka-lehdestä sen onnellisuusprofessorin vinkkejä ihanaan arkeen ja elämään. Kuitenkin minun täytyy itse siirtää käytäntöön se kaikki oppimani jollain tapaa, vähemmän tai enemmän konkreettisesti. Pelkkä lukeminen ei auta, aina ei edes asian hiffaaminen. Minun itseni on oltava aktiivinen ja kasattava elämääni.

 

Kyllä sen osaankin. Ehkä jopa liian hyvinkin. Törmään ongelmaan, jolle en ole vielä keksinyt kuvaavaa sanaa. Se on vähän kuin yliyrittämistä, mutta ei ihan. Se on enemmänkin ylielämistä. No nyt minä tyttö kokkailen tässä keittiössäni terveyssapuskaa, haa. Ja hei nyt minä tyttö lähden pyörälenkille yksinäni, koska se on kuulemma niin hirveän virkistävää mielelle, no jaa. Kuulkaas, rentoudun tässä omalla parvekkeella syysilmasta nauttien, kuten kuuluu kuvaan, ahaa. Kaikki edellä mainittu on kivaa, ei saa käsittää väärin. Toisinaan vain tuntuu, että kivan pikkutouhuilin sijaan suoritan kaiken. Koska haluan olla mahdollisimman kunnollinen. Sellainen kuin kuuluukin. Toimelias ja aikaansaava. Selostan itselleni päässäni, kuinka nyt olen pyykkäämässä tai kuinka aion kyllä käyttää jo lähes ylikypsän avokadon ihan pian siihen leivänpäällismössöön. Koska se keltainen kesämekko on yhäkin pyykkikorissa ja avokado maksoi kuitenkin yli euron.

 

Ehkä se tatsi elämään vahvistuu vain ajan kanssa. Kaikki alkaa tuntumaan yhä luonnollisemmalta. Sillä niitäkin hetkiä on paljon. Siis kun istun iltakympiltä siellä parvekkeella Santun kainalossa riisikakkuja nakerrellen ja kaikki tuntuu vaan niin oikealta.

 

Nautin ihan suunnattomasti syksyn tulosta. Kuulaat, kylmät aamut. Olen kaivannut niitä helteisen kesän jälkeen! Tiedättekö, melkein kaikkea voi oppia rakastamaan. Nykyisin pidän pienestä koleudesta. Sillä tiedän, että silloin voin pukea neuleen päälle ja juoda jotain kuumaa. Ennen kaikkea voin syödä jotakin lisää, jos siltä tuntuu. Koleus ei ole enää luissa ja ytimissä energianpuutteen vuoksi. Vaan se on  ihan tavallinen ja luonnollinen juttu, jota voin lievittää kivoilla, pienillä asioilla.

 

 

Meitin arki. Ei muuta. Kuin etten tajua, kuinka yhäkin voin saada sellaiset kiksit punttien nostelusta, kanasuikaleista ja uuniparsakaalista. Hihi. Elämä taitaa olla oikeasti laiffii.

 

Vastaan aina, etten tiedä. Ja hetken päästä tarkemmin mietittyäni, etten mitään: ne vain kasvavat.

 

Ehkä koska se on niille luonnollista? Elinalla on aina ollut pitkät kutrit, ihan pikkutytöstä asti. Ehkä ne vain ovat sellaiset hiukset – siis tykkäävät kasvaa, kun annetaan vapaat kädet. Ja luonnolliset – terveet – olosuhteet.

 

Ehkä minulla ei sitten olekaan ollut ikinä mitään hätää.

 

Ehkä vartalollani on samaan tapaan oma mallinsa? Reisillä, lantiolla, olkapäillä. Ja kasvoillani myös. Kun niille vain annetaan mahdollisuus toteuttaa Elinaa. Ehkä voinkin aivan täysin luottaa kehooni. Olla yrittämättä muuttaa jotain sellaista, mikä on täysin luonnotonta, Elinalle siis.

 

Ehkä minun ei tarvitsekaan yrittää survoa itseäni mihinkään muottiin.

 

Kyllä se keho tietää, kuinka päin aat ja ceet  ja geet ja teet ovat DNA-juosteessa asettuneet. Jos minulta puuttuisi pikkusormi, en luultavasti yrittäisi kasvattaa sitä takaisin. Vaan hyväksyisin osana (hmm, tai osattomana) minua. Ja vaikka olen sataseitsemänkymmentäyksi senttiä pitkä, en silti koskaan mieti, kuinka hirvittävän väärän pituinen olen.

 

Tajuaminen ja sisäistäminen ovat kaksi eri asiaa. Sellaiselle ihmiselle, joka ei pystynyt vuosiin seisomaan häpeän vuoksi jalat vierekkäin, on aika hirvittävän iso harppaus sisäistää tällainen asia.

Että minä olen sellaista mallia kuin Elina Heidi Rinkeli.

Pikku-Elina. Jonka Inkeri oli aina Rinkeli. Sellainen ujo ja kiltti. Mutta hyvin itsepäinen. Silloin ehkä hitusen haastava. Vielä nykyäänkin ehkä. Muttei ilkeyttään. Oma tahto on hyvä asia, äiti aina sanoi. Ja itse asiassa, luulen itsepäisyyden olevan perusta sille periksiantamattomuudelle, joka aikuisessa Elinassa on tiukassa. Siitä piirteestä olen erityisen ylpeä itsessäni. Senkin vuoksi, että sitkeys on tuonut minut tähän päivään. Luulen sen olleen miltei tärkein tekijä muutoksessa ja matkassa – kyltymättömän elämänhalun lisäksi. En ole vielä täydellisen terve, koska en ole koskaan tavoitellut vain elelemistä – siihen olisinkin ehkä jo täydellisen valmis. Minä olen elämisen perässä. Ja aivan täydellä sydämellä elämiseen tarvitaan vielä hiukan aikaa. Ja Santtua. Sillä vaikka olemme molemmat tietenkin onnellisia salilla hankkimistani sekä henkisistä että fyysistä (mave-enkka on muutes 70 kilolla 6 toistoa) tuloksista, tietää Santtukin, että vielä ei olla päätepisteessä. Mutta koska olen alusta asti tiennyt, että me kuulumme yhteen, tiedän myös sen, ettei aika merkitse mitään. Edes se, että minua ärsyttää nykyisin sängyn viereen yhä vain useammin ilmestyvät likasukkakasat. Tiedän, että tämänhetkinen elämäntilanne on haastava: olen täysipäiväisesti töissä ja Santtu koulussa. Päällekkäin ja ristiinrastiin. Hyvää yötä ja huomenta. Yhteiset vapaapäivät ovat harvassa. Kuitenkin tiedän lisäksi, että tämä on vain väliaikaista. Tulevaisuus kyllä odottaa meitä. Muttei meidän kannata koko ajan odotella sitä. Olen varmasti maailman ainoa ihminen, joka ei osaa vastata kysymykseen haluatko lapsia. Ehkä, ehkä en. Pyrin elämään mahdollisimman tiukasti tässä hetkessä. Koska se on loppujen lopuksi ainoa asia, mikä meillä varmasti on. Ennen olisin kirjoittanut muistojen lisäksi. Enää en ole siitä niinkään varma. Luulen, etten enää muista kaikista onnellisinta muistoani. Ihania, lämpimiä muistoja minulla on rutkasti lapsuudesta, lähimenneisyydestäkin. Mutta se kaikkein onnellisin – siitä olen ehkä jo luopunut. Antanut tilaa uusille onnentäyteisille. Koska kuten sanottu, tämä hetki on tärkein. Sen lisäksi, että haluaisin oppia laulamaan (sillä en ole erityisen taiteellinen muuten kuin ehkä onnittelukortteja askarrellessani), haluaisin juurikin oppia tarttumaan paremmin elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin tässä hetkessä. Nimittäin se, että olen arka ja ollut hyvin epävarma, on ollut ainoastaan rajoittava tekijä. Joku voisi sanoa monen asian pilaaja. Ehkä sitäkin. Mutta en kanna kaunaa itselleni siitä, että itsevarmuuteni mureni totaalisesti sinä yhtenä kirjoituskertana ja koin lamauttavan paniikkikohtauksen äidinkielen ylioppilaskoe nenäni edessä. Totean vain, että ilman epävarmuuttani olisin luultavasti yltänyt parhaimpaani – joka ei ole ämmällä alkava. Ja olisin luultavasti opiskellut enemmän kuin yhden kurssin kemiaa. Epävarmuus itsessään on lamauttavaa, mutta sen aiheuttama sairastuminen hyvin paljon rankempaa. Senpä vuoksi olen nyt monin kerroin vahvempi – enkä ainoastaan niiden neljän viikottaisen treenikerran vuoksi (niin Sirpa, käyn minä lisäksi juoksemassa tai kävelemässä muutaman kerran viikossa). Vaan sen vuoksi, että olen jo aikamoisen vapaa olemaan se vanha Elina. Ja vanha Elina se vasta vahva onkin! Vaikka jotkin asiat elämässä ovat väistämättä muuttuneet, kuten se, ettei minulla enää ole mahdollisuutta viipottaa tallilla ja hypellä Hilukan kanssa esteitä letti hulmuten, olen sydämessäni jälleen kuitenkin se oikea Elina. Naurattaa. Se pieni, vanha Elina sanoi aina, että on isonakin aivan varmasti absolutisti – melkein sitä kai olenkin. Nykyisin vaatii oikeasti rohkeutta tilata limu. Ai niin, mutta enhän minä enää juo limuja. Maustamaton kivennäisvesi sitten. Hehe. Kirjoittaminen saa minut lähes poikkeuksetta hymyilemään. Kuten huomasitte. Toinen sellainen asia on koiranpennut. Ja Santun suukko. Kolmekymppiselle Elinalle en ehkä välttämättä haluaisi sanoa mitään, koska tiedän, että elämä on kuljettanut Elinaa siten kuin on tarkoituskin. Toivon kuitenkin, että kymmenen vuoden päästä olen kehittynyt. Että olen entistä rohkeampi.

 

 

 

Kysymykset löydät täältä.

 

Tarkkailen hyvin paljon ihmisiä. Tuntemattomia, puolituttuja ja läheisiä. Tuntuu tärkeältä tietää, millainen henkilö oikeasti on, mutta sitäkin enemmän olen vain yksinkertaisesti utelias. Ja kun löydän oikein ihanan ihmisen, kiinnyn helposti. Silloin lähes kaikki ihmisessä miellyttää minua: tapa, kuinka hän istahtaa tuolille, naurahtaa, hänen äänenpainonsa, kävelytyylinsä. Pienenä ihastelin aina, kuinka äiti pesi hampaita. Peset äiti niin tyylikkäästi hampaita. Esikuvat ovat aina olleet minulle tärkeitä ja ohjailleet näin myöhemmin ajateltuna ehkä liikaakin minua. Olen unohtanut kaiken ihailun keskellä, ettei minun olekaan tarkoitus olla kuin joku toinen. Elämäni ei kuulukaan olla kuin jonkun toisen.

 

Minä olen minä. Minun on itse luotava oma elämäni. En voi elää ikään kuin toisen elämää tai yrittää olla kuin toinen, sillä silloin en koskaan tavoita minua itseäni. Silloin en koskaan pääse perille omasta itsestäni. En pysty keskittymään täydellisesti elämään. En kykene kokemaan sitä elämän syvintä olemusta. Silloin en koskaan tule olemaan sinut itseni ja elämäni kanssa. Enkä takuulla tule koskaan olemaan niin onnellinen kuin voisin olla.

 

 

Mutta miksi. Miksi en koskaan ole osannut olla vain Elina? En ole koskaan osannut sanoa itselleni minä olen tällainen, hän on tuollainen. Tahtomattani, jopa huomaamattani, imen itseeni kaiken ympäriltäni kuin kuiva rätti vettä. En vain iloa, vaan pääasiassa juuri päinvastaista: ne vaatimukset, paineet, odotukset. Kaikki asiat koskettavat automaattisesti myös minua. Ja jos en kykene änkemään itseäni tuohon muottiin, olen epäonnistunut. Olen erilainen. Olen ihminen, josta kukaan ei varmasti pidä.

 

Mutta silloin en kuitenkaan ole myöskään minä, ainutlaatuinen Elina. Vaan ympäristön muovaama standardi. Haluanko? Kaikkein vähiten. Mutta miksi et sitten..? Koska en kai uskalla.

 

Oli kamalan pelottavaa huomata eräs päivä konkreettisesti, kuinka muiden pompoteltaessa oikeasti olen – tai kuinka oikein tungen itseni muiden vaikutuksenalaiseksi. Oli aamu. Valmistauduin välipäivään. Lihasten lepuutteluun. Selasin blogeja. Erästä treeniblogia, joka hehkutti jalkapäivää, pakaroiden kuritusta ja ah, sitä poltetta perseessä. Niin, tietenkin kuvilla höystettynä. Nyt sitä pebaa  sinäkin siellä rääkkäämään, anti mennä, se oikein huusi. Ainakin minulle. Ainakin minun mielestäni. Aloin suunnitella. Jalkatreeniä. Hänkin. Minäkin. En saa olla huonompi. Missään nimessä laiskempi. Mikä minuun meni? En tiedä. En tiedä muuta kuin hänkin niin minäkin. Onneksi palasin pian omaan elämääni. Sanoin ihan oikeasti ääneen itselleni, että tämä on minun elämäni ja tuo on hänen. Enkä lähtenyt polkemaan salille.

 

En myöskään aio käyttää farkkuja, vaikka kaikki muut käyttävät. En aio keskittää elämääni ulkoisille seikoille, vaikka niin moni muu tekeekin niin. En aio olla pieni keijukainen, vaikka aika moni sitä ainakin salaa mielessään tavoitteleekin. En aio häpeillä treenaamista, vaikka toiset sitä ylenkatsovatkin. En aio hengata kaupungilla kaupoissa ja skumppalasillisilla siitä huolimatta, että monet pitävät sitä hieman parempien ihmisten toimintana. En aio koskaan enää katsoa toista ja miettiä, pitäisikö minunkin.

 

Aion elää elämäni mahdollisimman mukavissa ja elinamaisissa vaatteissa. Kulkea vaikka päivästä toiseen treenihousuissa, jos siltä tuntuu. Aion pohdiskella, lukea ja kirjoittaa. Toivottavasti joskus opiskellakin. Kehittää itseäni. Aion tulla varmaksi itsestäni. Aion käydä iltateellä ystäväni kanssa. Aion olla tyytyväinen vantterista jaloistani. Aion olla lihaksikas ja vahva.

 

Tarkemmin ajateltuna aion olla ihan vain Elina ja rakentaa ihan vain Elinan elämää. En kenenkään ulkopuolisen.

 

Harvoin saan muiden kanssa käydyistä keskusteluista mitään suurempaa irti. Koska tarvitsen oman rauhan ja omaan pääkoppaan sukeltamisen, jotta pystyn mihinkään syvällisempään. Jännitän niin paljon muita ihmisiä. En sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan. Hmm. Omassa merkityksessäni. Se kaikista viimeisin ovi minussa avautuu vasta yksin ollessani. Sen vuoksi lähes aina keskustelut ovat minulle vain lähinnä jutustelua. Mutta joitakin päiviä sitten kävin ystäväni kanssa keskustelun, joka miltei raotti jo tuota ovea. Sain hänen sanoistaan oikeasti rohkeutta. Rohkeutta ajatella näin, rohkeutta kirjoittaa tämän tekstin, rohkeuttaa todella toteuttaa tämän kaiken.

 

Minä ja minun elämäni. Saan olla tällainen.

 

Eniten minua herättelee tähän elämään tosiasiat, faktat ja oikeat tapahtumat. Vaipuessani oman pääni sisälle – haaveilemaan tai murehtimaan, kuinka vain – helpoiten palaan takaisin todellisuuteen ja hetkeen kuulemalla jotakin hyvin tunteita nostattavaa. Useimmiten järkytys toimii parhaiten. Toisinaan saatan kulkea viikosta toiseen robotinomaisesti rutiineja seuraten, sen enempää toimintaani kuin koko elämääni ajattelematta. Olo on  kuin sumussakävelijällä, vaikka ulkoisesti muille esiintyykin ihan tavallinen Elina. Yhtäkkiä sen jonkun voimakkaan kokiessani vain huomaan, että kaksi viikkoa on mennyt, eikä minulla ole minkäänlaisia erikoisia muistijälkiä kuluneista päivistä.

 

Tunnottomuutta. Ei suinkaan negatiivisuutta ja masennusta, muttei kyllä ilon ja onnen täyttämääkään. Ainoastaan tunnottomuutta. Koen, etten noina päivivä kykene ikään kuin koskettamaan elämää.

 

Lopulta aina kuitenkin havahdun. Ei ikään kuin vaan aivan kuin ravistelisin rajusti päätäni ja märät hiukset piiskaisivat kasvojani. Hei haloo idiootti, päässäni soi ja se jää pääkoppaan kaikumaan. Aina välillä minulta kysytään, mikä minua auttoi parhaiten paranemisvaiheessa. Monikin asia. Eniten kuitenkin juuri se, että joku läiskäisi vasten kasvojani tosiasiat. Useaan kertaan jopa vaadin sitä äidiltä. Ja loppukädessä istutin aina itse itseni penkille pääni sisällä ja pidin vakavan juttutuokion. Toisinaan olisin jopa toivonut, että joku olisi aivan oikeasti mäiskäissyt epätoivoisimmilla hetkillä minua poskelle.

 

Joskus havahtumisista voi syntyä jotain pidempiaikaistakin. Joskus nuo tunteet taas haalistuvat päivien kuluessa ja syntyvät jälleen uudestaan seuraavalla heräämisellä.

 

Joitakin viikkoja, ehkä kuukausia, sitten koin voimakkaan havahtumisen. Oli kuuma päivä ja kulauttelin laittilimpparia kurkustani alas. Vatsahan siinä jälleen turposi, tiesin sen, mutta kun. En muista tarkalleen, mikä asia ajoi minut taas sille jyrkänteelle, jossa elämä tuntuu aina valinnalta: se on tässä ja nyt, sitä on arvostettava, tai sitten se on tuolla noin, alhaalla, mitättömänä.

 

Ehkä se oli se Jaffa-pullo kourassa. En tiedä. Minua alkoi kuitenkin kuvottamaan. Kirjoittamalla huolehdin mielestäni, treenaamisella kehostani. Nykyisin ruoka on nautinto ja onnellisuus taas tavoitteeni. Näinkö vain. Todellako nautin tästä kaikesta moskasta, mitä nielen? Todellako huolehdin kehostani käymällä salilla ja ruokkimalla sitä aspartaamilla sekä sukraloosilla?

 

Itsetehtyjä kasvispihvejä ja broileripyöryköitä.

Sallittavaa koukuttumista? Kesäkurpitsapuuro aamuisin. Niin kermaista ja niin minun aamupalani joka päivä kuluneella viikolla.

 

 

 

 

 

 

Hihi. Se on samaa aikaa niin hirveän kamalaa ja kuitenkin ihan hitsin hauskaa. Se, kun nauraa röhötät, mutta vain sisäisesti, sillä tajuat sen kaiken kuplinnan keskellä, että kaikesta hassusta huolimatta on aivan liian sopimaton tilanne hihittää, edes pikkuisen tyrskähdellä – niin muutoin kuin flunssan nimissä. Siispä on keskityttävä. Kuulin joskus, että aivastamisen pidättelemiseen auttaa peukalon puristaminen. Ehkä pikkurilli on sitten kiinnittynyt nauruhermoihin?

 

Olin ihan vähällä päästää hihityksen Prisman kassalla asioidessani. Olin raejuusto-ostoksilla. Kolme purkkia Kesoa hihnalle ja hihna liikkeelle. Ulkomaalaistaustainen kassaneiti oli koko toimituksen ajan hyvin ystävällinen ja hoiti hommansa mallikkaasti näin toisenkin kassaneidin vinkkelistä. Puhui ymmärrettävää  suomea. Kuitenkin, piippiippiip ja kortti koneeseen. Oli kiire kotiin, koska broileripyörykät olivat uunissa. Maksukortin siru alkoi temppuilemaan, kassaneiti kehoitti ottamaan kortin pois ja laittamaan takaisin. Selvittiin ja valmista. Niin, mikä ja missä vaiheessa minua niin nauratti?

 

Oletteko kuulleet sen otapaitapoisjustnoin-kappaleen? Hihi. Eikä se alkaa taas. Hihi. Kuitenkin, en tiedä, oliko kassaneidillä tarttunut tahattomasti tuon kappaleen nimenomaisen kohdan sävelkulku (tai intonaatio, mikä lie) puheeseensa. Hetken luulin jo nimittäin, että hän kehoittaa ottamaan Uniikin tapaan paidan pois – sen kortin poistamisen sijaan. Hihi. Ota kortti poiiis. Olin lisäämässä just noiiin.

 

 

Siis kun yrittää vimmatusti selittää toiselle melkein kuolettavan hupaisaa tapahtumaa – ainakin omasta mielestä – mutta sen pukeminen sanoiksi ei vaan onnistu. Ei sitten millään. Se hauskuus oli ja meni, eikä niitä naurunkyyneliä pysty loihtimaan toisen silmiin, vaikka kuinka selittäisi, kertoisi ja kuvailisi. Kun ei se toinen kässää. Tietenkään. Huumori ja naurukohtaukset ovat aika arvokas juttu, koska ei niitä saa aina noin vain takaisin, vaikka kuinka tahtoisi.

 

Hihi. Minusta tuntui tätä tekstiä kirjoittaessa vähän siltä. Siis ettei kukaan kässännyt. Kässäsitkö?

 

Ai niin. Oli minua hihityttää myös töissä. Puristaessani possun kieltä kourassani. Se olisi tosin ollut sellaista hermostunutta naurua, jos ulos olisi päässyt. Vähän hysteeristäkin.

 

Hmm. Päädyn lopettamaan tämän tekstin lauseeseen: en vain ylipäätään pidä kovin paljon kielistä. Hihi.