Periksiantamaton; vaikka maailman tappiin asti. Peloton; hiukset hulmuten kohti uusia juttuja. Aikuistumaton; sopivassa määrin lapsenomainen höpsönkeikka. Iloton; never. Onneton; never ever. Suruton; koska suru on myös onnea valtavasta tunteiden kirjosta. Äänetön; vähintäänkin pään sisällä raksuttaa hirveän kovaa, vaikka suusta ei joskus tulisikaan mitään. Ääretön; mahdollisuudet itsessä. Mahdoton; joskus käsitellä. Nokaton; ei ole terävää nenää, eikä se huitele koskaan silmiä korkeammalla.

Olen miettinyt kovasti, millainen minä olen. Mutta en kovin useinkaan sitä, mitä minä en ole. Mitä minusta puuttuu. Siis jotain sellaista, jonka puuttumisesta olen iloinen. Se, mitä kovasti olen lähiaikoina myös pohtinut, on toiselle minusta muodostuva kuva. Minä itse tiedän, millainen olen. Harvoin kuitenkaan kerron sitä toiselle suoraan, kuten olen muuten todella äkkipikainen. Ennemminkin toisen on todettava se itse, jolloin havaittujen asioiden summa ei välttämättä vastaa todellista luonteenpiirrettä. Rivien välistä lukeminen kun on aika haasteellista. Tai sitä luulee sen olevan suhteellisen helppoa aina ensimmäiseen väärinymmärrykseen asti. Olen itse huomannut, että sekoitan helposti epävarmuuden ja töykeyden – ne kun lähes yhtä usein esiintyvät yhdessäkin; epävarma voi käyttää suojanaan töykeyttä ja tiedostetustikin käyttäytyä siten, mutta puhdas ja pelkkä epävarmuus voi myös yhtä hyvin vain vaikuttaa töykeydeltä.

Millaisena haluaisin ihmisten näkevän minut – hyvässä ja pahassa? Ehjänä ja pyöreänä Rinkelinä, jonka ainesosaluettelo on selkeä. Ei kuitenkaan liian virheettömänä Rinkelinä, vaan rosoisena ja yksilöllisenä, jota saa halutessaan maistaa tai jättää haukkaamatta. Puhtaana Rinkelinä, joka sisältää vain aitoja aineksia, ei väkisin tuotettua tai ylimääräistä. Rinkelinä, jonka makua ei tarvitse hetkeäkään epäillä.

En ole moneen vuoteen enää kirjoittanut kynällä päiväkirjaa. Monesti olen kyllä ajatellut. Suunnitellut ja tehnyt etusivunkin jo sopivaan muistikirjaan. Mutta sitten se vain jää. Se jumiutuu oikeastaan aina siihen tunteeseen, että olo on tyhjä. Olen ehtinyt jo vuodattaa kaiken ulos; näille riveille tai pälättää äidille. Esimerkiksi. Koska kyllä asioiden läpikäynti on mielenterveyteni perusta; en minä voi hautoa sisälläni sitä, että kanelisten mulperimarjakeksisten mulperimarjat paloivat pahasti uunissa – että siis ne olisi pitänyt käännellä kunnolla taikinan sekaan. Tai jättää vain kertomatta – edes kirjaimin – uuden mottoni mietiskelyn jälkeen olevan kuin viimeistä päivää.

Se viipottaa tuolla kuin viimeistä päivää. Ja. Elä tänäänkin kuin viimeistä päivää. Pidän kovasti siitä, että mottoni on moniulotteinen; vakavamman lisäksi se sisältää myös humoristisen puolen.

Olen aina rakastanut jollain tapaa dokumentoida elämääni. Kaikkea sitä, mihin törmään koheltaessani eteenpäin. Pienellä Rinkelillä oli vaikka minkälaisia vihkoja. Päiväkirjan ja monen muun lisäksi sellainenkin, johon oli tarkoitus kirjata kaikki uudet kokemukset. Tänään söin ensimmäistä kertaa Mars-jäätelöpatukan ja kävin ensimmäistä kertaa aikuisten vuoristoradassa. Tai. Tänään maistoin ensimmäistä kertaa kahvia (puolikkaan teelusikallisen äidiltä). Itse asiassa mielestäni se on ihana idea, kokemusvihko. Myös oppimisvihko ja univihkokin. Tietysti perinteisen kiitollisuusvihon lisäksi.

Joskus ajattelen, että olisi helpompaa työntää muistitikku päähän ja siirtää kaikki ihanimmat ajatukset siten suoraan talteen ulkoiselle kovalevylle.

Blogi on minulle oma juttu, jota saan tehdä. Raapustaa juuri sellaista kuin itse haluan. Vähän kuin Me tytöt -lehti, jota kirjoitin pienenä. Se oli täyttä käsityötä ja painettiin aina äidin työpaikalla. Levikki ei ollut kovin laaja, vaikka omasta mielestäni sisältö olikin erityisen monipuolinen; oli julkkisjuoruja ja kysymyspalstaa, tietenkin myös asiapohjaisia juttuja ja horoskooppi. Nykyisin Me tytöt on harmi kyllä lopetettu ja päiväkirjaakin kirjoitan enää hyvin harvoin. Sen sijaan olen keksinyt muita tapoja tallettaa mukavia hetkiä.

Räpsin kuvia. Koko ajan. Puhelimella pienistäkin asioista, jotka tuntuvat kivoilta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin se taisi mennä. Totta. Vaikka itse arvostan siltikin enemmän niitä tuhatta sanaa, jos sellaisten kirjoittamiseen vain kykenee.

Ihmiset kiinnittävät kovin erilaisiin asioihin huomiota. Se on mielestäni hirveän mielenkiintoista.  

Se asioiden määrä, jonka ihminen yhdenkin päivän aikana kokee, on valtava. Toisina päivinä koettavaa tulee jatkuvalla syötöllä, ettei ole pysyä itsekään perässä. Kun minä ainakin haluan ahmia kaiken. Siinä suhteessa olen hirveän ahne. Ei kaikkea voi tallettaa. Karu fakta. Mutta luulen, ettei se olekaan pääasia, siis ikuisesti kaiken (ihanan) muistaminen. Sen sijaan se, että sillä hetkellä ne asiat osaa poimia ympäristöstä, on tärkeä juttu. Elämän mielekkyyden kannalta ainakin. Kohokohdat huomaa helposti, mutta makeimmat jutut ovat ihan, ihan pieniä. Sellaisia, joille voi hihitellä ihan yksin. Syntymäpäiväsankarin koiran karvat sen päässä törröttivät kuin Leijonakuninkaan Zazulla.

Nykyisin kaikkialla voi antaa sydämiä ja tykätä siten asioista – tai ihmisistä. Niin instagramissa kuin käsimerkeinkin. I ❤ U. Rakastaminen ei saa kuitenkaan olla liian helppoa. Toivon, etteivät nykyajan sydämet syrjäytä koskaan lausuttuja sanoja. Huomasin jokunen päivä sitten, että tykkäilen mielessäni vähän väliä jostain. Annan ajatuksissani sydämiä päivän mittaan nenäni eteen sattuville asioille. Tiedättekö, etupihan oravan pörheälle hännälle ja asiakkaan erityisen valkoisille hampaille. Mielestäni se on vain hauskaa. Hupaisaa.

Ei sitä voi pakottaa tulemaan. Vaikka sen vaikutuksenalaisena voisi helpostikin liidellä päivästä toiseen. Niin kepeäksi se olon tekee. Kertakaikkisen kaikkivoipaiseksi. Oman elämän Supernainen isolla ja suhisevalla ässällä! Mmmmh, periaatteessahan kaikki on mulle mahdollista. Siltä se vähän tuntuu. Kuin yllättävä salamanisku jostain ulkopuolelta, joka kuitenkin tarvitsee syntyäkseen jotain syvältä sisältä, jotain henkilökohtaista ja usein hyvin lämmintä.

Sitä ei voi käskeä, eikä sitä voi halutessaan saada. Vaikkakin joskus se voi sattua saapumaan juuri silloin kuin on toivottuakin. Se on usein yllätysvieras, jonka en ole koskaan kuullut olevan ei-tervetullut. Katsos kun, se pyyhkii kaiken tieltään; väsymyksen, uupumuksen, pahan mielen ja hetkellisesti ehkä surunkin. Sitä voi opetella houkuttelemaan arvaamattomuudesta huolimatta.

Tee näin:

1. Laita nappikuuloke korvaan tai avaa Youtube uuteen välilehteen. Valitse kappale, johon sisältyy tunteita. Tai joka on ehkä vähän menevämpi, tanssijalan vipattaja. Tai se nimenomainen kappale, jonka soidessa katseenne kohtasivat silloin joskus. Tai johon liittyy jokin muu mieletön muisto. Tai ihan vain sellainen kipale, jota tykkäät fiilistellä.

2. Keskity ajattelemaan jotain vatsan mukavasti kipristelemään saavaa juttua. Mennyttä tai tulevaa, kuitenkin niin kivaa, että hymy nousee väkisinkin huulille. Voi se asia olla surumielinenkin; paatos ja suuret tunteet toimivat varmasti myös. Jos uskallat, sulje silmäsi.

Mutta älä missään vaiheessa pakota itseäsi mihinkään. Anna ajatusten ja tunteen tulla.

3. Antaudu vietäväksi.

Flow. Eli optimaalinen kokemus, virtauskokemus. Tuliko se?

Minä tunnen aika usein kirjoittaessani sitä. En näe tai kuule kuin omat sinkoilevat ajatukseni. Mutta se voi tulla monissa muissakin tilanteissa. Luulen, että se on vähän yksilöllistä ja että siihen liittyy läheisesti intohimo. Ainakin asiat, jotka ovat ihmiselle itselleen tärkeitä. Viimeksi koin sen eilen pyöräillessäni auringon vasta noustessa kotiin salilta. Oli mieletön fiilis; kässärit tuntuivat höyheniltä ja pyörämatka kotiin hetken teleporttaukselta. Muutaman lantionkeikautuksenkin otin salilla Supernaisien tahtiin ja huusin mahtii –  olin ypöyksin kello puoli seitsemän treenaamassa. Sitä ennen koin sen viime viikonloppuna ystävieni ympäröimänä keskellä Järvenpään kävelykatua kello kaksi yöllä. Seuraavaa odotan jo vesi kielellä. 

Vaikka sen laukaisija voikin olla yksi, toiselle ehkä huomaamaton tai mitätön, asia, kuten vaikka tärkeä biisi, arvelen, että loppujen lopuksi se on ennemminkin silti ihanien asioiden, tunteiden ja kokemusten summa, yhteenlaskettu arvo, joiden kokonaisuus on jäänyt vain huomaamatta. Ja joka lopulta kanavoituu flown muodossa. Siis siihen tapaan kuin vitsit tää mun elämä onkin oikeastaan äärettömän ihanaa tai vou mullahan onkin kaikki mielettömän hyvin tällä hetkellä.

Tai. Sitten se on vain yksinkertaisesti jättimäinen endorfiiniryöppy kropassa.

Oikeastaan aivan sama. Ihanaltahan se tuntuu siltikin. Mielettömän mukavalta. Kun tiedostaa jokaisen solun kehossaan päänupista isovarpaan kärkeen asti. Omissa nahoissaan tuntuu sillä hetkellä hirveän hyvältä olla. Sellaiselta, ettei mieluummin olisi kukaan muu kuin juuri oma itsensä.

Vaikkapa Elina Heidi Rinkeli tai sinä siellä.

Kaksi vastakkaista sisällä.

Elämään.

Oota. Oota, oota. Tulee ihan just. Ihan, ihan just. Nyt. No nyt. Ei. Siis nyt tulee. Hei NYT.

Se iskee aina silloin. Sillä samalla sekunnilla. Eikä se koskaan kysele ammattia, etnistä taustaa tai vaatemerkkiä. Vaikka sijoittuminen lueteltuihin ryhmiin ehkä saattaakin näkyä yksilön suhtautumistavassa. Varmaa kuitenkin on, että lähes aina se nostaa kylmänhien otsalle.

Toisinaan, yllättäenkin, jopa kovin cool turotailor saattaa punastua. Mennä jopa sanoissa sekaisin ja laskea sen johdosta salkkunsa hetkeksi lattialle. On kuultu puhuttavan niin sylisanasta, pinksusta kuin näistävitunnumeroistakin. Kassaneidille on se ja sama, vaikka asiakas luettelisi pin-koodin ääneen koko jonolle – hänen tehtävänsä on ainoastaan rauhoitella paikallaan steppaava hermokasa ja saada tiristettyä oikea numerosarja ulos.

Tositilanteissa on heitäkin, jotka kolmannen epäonnistuneen yrityksen jälkeen ovat  jo alkaa luetella ääneen omaansa. Silloin toki on kassaneidin suotavaa älähtää – no mitä vain – ihan jo asiakkaan oikeusturvan vuoksi. Tositilanteiden varalle on hyvä varata kädenulottuville kasa käsipaperia. Se tipahtelevien hikipisaroiden valtaisa määrä saattaa yllättää kokemattomamman kassaneidin. Lisäksi valistuneeseen asiakaspalveluun kuuluu vaativan suorituksen jälkeen nenäliinan tarjoaminen selviytyjälle onneksi olkoon selvititte tehtävän onnistuneesti – tällä kertaa muahaha.

Tutkimuksissa on havaittu selkeä säännöllisin välijoin toistuva dominoefektien sarja. Suhteellisen vilkkaina päivinä, kun suorituspaineet asiakkaiden keskuudessa muutenkin huitelevat pilvissä, heijastuvat toisten pin-koodikoettelemukset usein takana jonottaviin. Tällöin kassaneidin kädet ovat aikalailla sidotut; hän voi ainoastaan omalla rauhallisen esimerkillisellä jugurttipurkkien piippailullaan sanattomasti yrittää viestittää, ettei ihmispaljoudesta huolimatta kenelläkään ole paniikinomaista kiirettä näppäillä omia numeroitaan.

Äärimmäisissä tilanteissa ammattiinsa hyvin perehtyneellä kassaneidillä on tosin muutama ässä hihassaan. Toisin sanoen täysin toivottomassa tilanteessa kassaneiti voi astua valokeilaan sankarina ja pelastaa tuskanliekeissä hiillostuvan asiakkaan. Pin-koodin ohituksella.

Jos kassaneiti kuumottavissa tilanteissa saisi sanoa muutaman sanan asiakkaalle ennen puolentunnin selityksien litanniaa, ne olisivat varmasti a. minä uskon, että olet juuri käynyt Tarjoustalossa JA b. maksanut siellä tällä samalla kortilla muistaen aivan täydellisesti tunnusluvun c. minä en epäile hetkeäkään, etteikö tilillä olisi rahaa d. eikä tämä show minulle itselleni ole mikään kuormittava tekijä.

Asiakkaat reagoivat eri tavoin koodikamppailuun. Toiset osaavat rauhoittua, sulkea silmänsä ja muistella rauhassa. Mikä onkin poikkeuksetta se nopein ja vähiten muistamattomuutta lietsova tapa. On myös asiakkaita, jotka ovat luovuttaneet jo ennen yrittämistä. Eikä pidä unohtaa heitä, jotka ovat naputelleet numerot jo ennen ensimmäisen muovipussin piippaamista. Joissakin tapauksessa ei ole väärin puhua paniikkikohtauksesta. Vastaavasti taas toiset tuijottavat lasittuneena maksupäätettä helposti viisikin minuuttia – kymmenennen minuutin kohdalla alkaa usein hetkellisen pinpsykoosin oirekuvaus täyttyä.

Vaikka sortuu kassaneitikin helposti tuijottamiseen. Mitä porautuvampi katse, sitä parempi. Ikään kuin tiukasti omaa näyttöä tapittamalla voisi tiristää tunnusluvun asiakkaasta ulos. Ja voi sitä helpotuksen määrää poista kortti -tekstin ilmestyessä näytölle. Sydän voi taas lyödä. Tuolille voi taas lysähtää kaksinkerroin. Helpotuksen tunne on eittämättä molemminpuolinen. Silloin kiitos ja näkemiin tulevat todellakin suoraan sydämestä.

Santtu opiskelee rakennusinsinööriksi. Hän varmaan tietäisi näistä asioista paremmin. Mutta minä yritän.

Unelmakoti. Isot lasi-ikkunat, koko olohuoneen seinän kokoiset. Unelmaa, koska sellaiset eivät kuulemma ole kovin realistinen toive. Kuitenkin kaksi kerrosta, joista ylemmästä aukeaa näkymä alas keittiöön. Ehdottomasti kaiteiden välien on oltava riittävän suuret. Siis niin isot, että jalat mahtuvat läpi ja niitä voi heilutella onnellisena ilmassa. Uudenaikainen, mutta silti kodikas, eli hivenen vanhahtava. Ei valkoisen steriili, ennemminkin lämmin. Takka, talvi-iltoihin ja vaahtokarkeille. Joskus ehkä myös kalkkunanakeille. Lukunurkkaus. Myös kirjoitusnurkkaus, ikioma pikkuinen soppi minulle.

Sitä joskus haluaisi hypätä suoraan pystyttämään seiniä. Jotta pääsisi mahdollisimman pian sisustamaan. Miettimään jokaisen kipon ja purnukan omaa paikkaa. Ajoittain saattaa jopa tuntua, että kyhäelmä on vankka. Vaikka ei se voi olla lujaa tekoa. Ei vaan voi. Jos on unohtanut jotain perustavanlaatuista.

Rakentelemassa yläkertaa. Vaikka on unohtanut täysin oleellisimman. Perustukset. Unelmatalo – tai unelmaelämä, edes kiva elämä – ei pysy kasassa ilman kunnollisia perustuksia. Pidemmällä tähtäimellä. Ei ole edes kannattavaa. Tuhlaa vain omia arvokkaita varojaan.

Kun minä lähdin rakentamaan omaa elämääni uudestaan, olin välillä hypätä tärkeiden vaiheiden yli. Muutaman kerran harppasinkin – ja palasin hetken päästä muruset sylissä alkupisteeseen. Se vaatii kärsivällisyyttä. Aikaa. Joskus ihan vain oikeiden asioiden odottamista. Rakennusurakointi siis. Ja kun eteen sattuu ihana asia, se helposti johtaa toiseen, kolmanteen ja neljänteen. Työnmäärä ei vähene, mutta huomattavasti helpottuu.

On lohdullista, että vain hyvin harvoin maaperä on niin kertakaikkisen vetistä ja mutaista, ettei pystyttäminen yksinkertaisesti ole mahdollista. Ja silloinkin. Silloinkin voi etsiä uuden tontin aivan uudenlaisesta ympäristöstä, jossa esteitä unelmille ei ole.

Toiset pitivät ehkä itsekkäänä aikana sitä, kun muurasin omia perustuksiani. Keskityin lähinnä itseeni. Hyvinvointiini ja sen palauttamiseen. Jouduin tekemään toisten silmissä ehkä itsekkäitä tekoja, vaikka ne olivatkin ainoastaan välttämättömiä. Niiden raunioiden keskellä. Olen ajatellut päässeeni tähän pisteeseen, niin onnelliseen elämänvaiheeseen, juurikin sen vuoksi. Pitkäjänteisyyden. Olen malttanut edetä askel askeleelta, siirtyä seuraavaan kerrokseen vasta edellisen ollessa valmis. Ajattelen elämäni rakentuneen uudestaan taso tasolta; sen vuoksi se nyt tuntuukin niin vankalta. Ja kun näen toisia murenevia, heittäisin mielelläni tiilen jos toisenkin, levittäisin hivenen toisen puolesta laastia. Sanoisin edes muutaman tsemppaavan sanan. Oli alakulossa kyse sitten ihan mistä vain. Vaikka vain ohimenevästä, hetkellisestä surullisesta mielestä.

Olen elänyt sellaista aikaa, kun minulla ei ollut oikeastaan mitään. Vain onneton risukasa. Syvällä päässä. Tänään elämäni tuntuu ihmeelliseltä. Vaikka ei se oikeasti ole ihmeellistä. Se on ihan tuiki tavallista kaksikymppisen elämää. Sen vuoksi juurikin niin ihmeellisen ihanaa.

Vihdoin olen päässyt sisustamaan omaa elämääni.

Paljonkin. Useinkin. Koko ajan. Rinkelihän on tätä nykyä kovin kulmaton, pyörii hurjaa vauhtia eteenpäin. Se on ihanaa! 

Joitakin viikkoja se ainakin vielä piippailee. Aika paljon. Toivottelee päivänjatkoja. Jokusen kerran.

On Rinkelillä takataskussa suunnitelmiakin. Kivoja asioita, joita odottaa aika innoissaan. Niin innoissaan, että välillä tuntuu menevän jopa liian hyvin – mikä ei kai kuitenkaan ole mahdollista. Kaikki tuntuu niin kivalta, ettei ole uskoa elämän olevan Rinkelin ikioma. On rakkaan ystävän tuparit tuloillaan ja myös viiden vuoden tauon jälkeen pizzareissu sovittuna. On ehkä yhdet pikkuiset festarit käytävänä, ainakin yhteistreenit Petran kanssa, sillä Rinkeli ei ole koskaan treenannut muun kuin veljensä kanssa. Niin ja tyttöjeniltoja, niitä ei voi koskaan olla liikaa, eihän?

Lähipäivinä on Rinkeli metsästänyt mansikkalaatikoita – haaveillut lisäksi maksalaatikosta. Löytänytkin marjoja ja purkittanut pakkaseen talvea varten. Rinkeli on makoillut viltillä Rantapuistossa ja heilutellut varpaita hyräilemänsä kappaleen tahtiin. On myös käynyt päivittäisellä kahvittelulla äidin kanssa; läpi on koluttu Aulis, Lottis ja Ainola aina Onnelaan saakka.

Vieläkin Rinkeli myhäilee mielessään muistellessaan taannoisia sanoja hei, olitko se sinä Heidi Rinkeli Helsingissä silloin. Hassua ja hymyilyttävää. Ihan kerta kaikkiaan.

On asioita, joita Rinkeli haluaisi vielä ehtiä tekemään ennen syksyn saapumista. Sellaisia, jotka kuuluvat kesään. Piknik on ehdoton, grillailun lisäksi. Kesäyön pikkutunneilla kaduilla vaeltamista, sitä Rinkeli haluaa – tarvitsee – lisää . Ja on tietenkin vielä käytävä isossa Rinkelissä, siis siinä Linnanmäen omassa. Fiilisteltävä auringon lämpöä poskilla. Vaikka ei syksy tuo tullessaan mitään muuta kuin lisää iloa. Paljon intoa Rinkelille! On kynäostoksia ja bussiaikataulujen tulostuksia. Mutusteltava ja maisteltava uutta jaksoa elämässä.

Välillä Rinkeli myös irrottelee. Heittää ihan kaiken hetkeksi narikkaan – ja yrittää myös jättää sinne mahdollisimman paljon turhaa ja ylimääräistä. Ihan vain nauraa ja tanssii, vailla huolen häivää. Hyvinkin kirjaimellisesti. Kuten eilen illalla. Vielä yölläkin. Hykerteli onnesta tanssilattialla tyttöjensä kanssa, ystävän sanoin. Ne kolme ystävää tilasivat kolme erilaista juomaa, oikein täyteläistä ja maistuvaa. Kolme pilliä jokaiseen ja kierros käyntiin. Maistelivat, koska oli vaan niin hyvää. Puhumattakaan omasta sekoituksesta, joka sai nimeksi Coconut dream. Sellaisesta irrottelusta Rinkeli todella pitää. Ja parhaiten se onnistuu rinkelimäisten ihmisten kanssa, parhaimpien ystävien seurassa.

Kädet tärisevät ja silmät verestävät, ihan joka kerta. Hui. Hirveässä darra se vaan on. Oksettavaa.

Niin halvannäköinen peruukki, että sukisi se vaan omia hiuksiaan.

Nokka pystyssä se aina pyyhältää ohi. Ylimielinen, itserakas ja mitä näitä nyt on.

Perui. Se perui taas. Jep. Oma napa, se on nähtävästi sen elämän keskipiste.

Miten niin ei ole varaa? Arvostettu ammatti ja kaikkea. Ilonpilaaja se on. Tai auttamaton pelinarkomaani.

Kyllä se kertoo jotain ihmisestä. Tai ennemminkin sen pinnallisuudesta. Nuo silikonitissit siis.

Ei, ei puhunut tänäänkään. Mitään. Taitaa seura olla liian ala-arvoista sen makuun. Just.

Rajoittaisi noita suklaapatukoita. Hei ihan oikeasti. Minähän lopulta senkin sairaalakuluja makselen.

Tai. Mitä jos antaisit toisen itse kertoa, millainen hän on? Kuuntelisit rauhassa hänen tarinansa ja muodostaisit tuomiosi vasta sitten. Ehkä jopa ymmärtäisit häntä. Paremmin ainakin.

Ihmiset pelkäävät. Toiset ihmiset ihan oikeasti pelkäävät sitä, millaisen ensivaikutelman he itsestään antavat. Joissakin tapauksissa nimittäin se todennäköisin toiselle hänestä syntyvä mielikuva ei ole tosi. Vaan toistuva väärinkäsitys. Asia, jota hänen on ehkä kerrasta toiseen hävettävä – vaikka häpeänaihetta ei oikeasti olekaan. Puolustella ja seliteltävä. Jotain sellaista, joka on tullut hänen elämäänsä vasta toisten ennakkoluulojen ja tietämättömyyden myötä.

Kanssaihmiset osaavat olla tuomitsevia. Jo heti ensisilmäyksestä, edes tuntematta toista. Tuomarin nuijan paukuttelu käy toisilta kovin kätevästi – usein myös täysin ajattelematta, ehkä jopa tahtomatta. Aivan pienillä eleillä saa painettua toisen hienosti maanrakoon. Joskus niinkin syvälle, ettei sieltä enää niin vain ylös ponnistetakaan. Silloinkaan kun elämän oikea laita paljastuu.

Seuraus? Tarve selitellä. Tarve todistella. Sitä, mitä oikeasti on. Toisille, mutta lopulta myös itselle. Ei kenenkään kuuluisi hakea hyväksyntää toisilta tai päästää toista tunkeutumaan niin syvälle minuuteen, että sitä alkaa itsekin epäilemään. Ei ulkopuolinen voi tuntea toisen syvintä sopukkaa paremmin – tai edes yhtä hyvin – kuin ihminen itse. Sydän sykkii vain omistajansa rinnassa.

Joskus on hyvä pystyttää turva-aidat. Suojella jotain herkkää ja haurasta ulkomaailmalta.

En edes tuijottanut. Minä en katsonut tavallista pidempään vanhan miehen käsiä. Kohtasin silmätkin vain hetken verran etukorttia kysyessäni. Siltikin sain selityksen. Hallitsemattomasti täriseville käsille. Varmaan myös punoittaville silmille. Kuulin siinä häpeän, mutta myös tottuneisuuden. Etenevä sairaus, en edes käytä alkoholia. Kello oli vähän vaille yhdeksän ja aamukaljojen ostajat seisoivat jonossa vanhan herran takana. Ja hetkeäkään en epäillyt sanoja.

Olen minä itsekin kohdannut ennakkoluuloja, ihmettelyjä ja varmaan paheksuntaa. Aikoinaan, ainakin. Luulen, että tahtomattani olen myös ärsyttänyt joita kuita – tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ovat ärsytyksen pahimpia aiheuttajia. Minut saa ymmälleni se, jos joudun moitituksi jostain sellaisesta, mitä en ole – ikinä ollutkaan tai enää. Tai puolustelemaan jotain sellaista, mitä todella olen.

Tiedän, että minä tiedän itse parhaiten, mitä olen ja en ole. On kuitenkin helpottavaa kuulla jonkun toisen, ystävän, suusta Elina, sä tiedät tarkalleen, millainen olet.

Jos kukaan ei koskaan sanoisi minulle niin, en varmaan itsekään uskaltaisi olla minä. Mahdollisuus olla minä syntyy uskosta, mahdollisuus taas on portti oikeaan minään. Minä synnyn uskomastani mahdollisuudesta olla aito ja oikea Elina Heidi Rinkeli.

Uskon, että ruokavaliolla on suuri merkitys terveyteen. Ajattelet varmasti tietysti. Niin, fyysiseen. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että myös henkiseen hyvinvointiin. Olen kuullut (tai keksin juuri itse) joskus sanottavan, että suklaapatukka viikossa kaiken parsakaalin keskellä pitää mielen virkeänä. Ehkä niinkin. Mutta en oikeastaan tarkoittanut tarkalleen sitä.

Oma mieleni voi hyvin, kun se saa ravitsevaa ruokaa. Kehoni lisäksi myös mieleni nauttii puhtaasta ruoasta, itsetehdystä ja suhteellisen yksinkertaisesta. Lihakseni pitävät proteiinista, mutta väitän, että myös pääni. Heh. Tiedän, että mieleni mielellään ottaisi hivenen enemmän rasvaa jokapäiväiseen murkinaansa. Minulla on jo suuret suunnitelmat, kuinka kannan Pirkan luomu cashewpähkinäpussia mukana yliopistolla. Placeboa tai ei, luulen pääni toimivan rasvan lisäyksen myötä vieläkin paremmin; ensimmäisenä vuonna odottava fysiikka ei ehkä tuotakaan niin suuria vaikeuksia kuin etukäteen pelkään, olen varmasti myös yhäkin enemmän tasaisen iloisella päällä. Näin ainakin kuvittelen toiveikkaassa, pienessä mielessäni.

Mielelleni on kuitenkin hyvin tärkeää myös ruokavalion toinen puoli. Vaikka arkiruoka onkin rutiinia ja olen löytänyt aika hyvin ruokavalion, joka sopii sekä herkälle mahalleni, muulle keholleni että myös mielelleni, on mielen hyvinvoinnin kannalta erityisen ratkaisevaa, etten kangistu liiaksi totuttuihin kaavoihin. Erikoistilanteet ja silloin omasta ruokavaliosta – ehkä jopa täysin – poikkeaminen on päälleni tärkeää. Minä voin, saan ja oikeastaan haluankin. Siitäkin huolimatta, että tiedän, mitä, milloin ja miten haluan tavallisessa arjessa syödä, en saa poissulkea spontaania syömistä.

Oli hetki, kun analysoin liiankin tarkkaan, millainen ruokavalio sopii minulle, erityisesti vatsalleni, kaikkein parhaiten. Mietin läpi viljattomat, maidottomat ja kaikenmaailman paleot – testannut en kuitenkaan kaikkia. Olen hyvin herkkävatsainen, lisäksi myös stressivatsa. Inhoan vatsakipua, mutta sitäkin kamalampaa on kokoaikainen, jatkuva, pieni turvotuksen ja pöhötyksen tunne, josta ei tahdo saada tolkkua itsekään. Tuntuu tunkkaiselta, mutta vain aavistuksen verran, siten, että alkaa itsekin epäillä koko oloa. Olen löytänyt useampia syitä, jotka aiheuttavat sitä. Kyllä, esimerkiksi päivittäinen pasta. Mutta sitäkin enemmän sellainen tekijä, jota ei löydy kaupan hyllyltä ja ikävä kyllä sitä on vaikea poistaa yhdellä liikkeellä kuin makaronia lautaselta; stressi. Kun pää on jumissa, kroppakin on jumissa. Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen olento, mantra lukion psykan tunneilta sopii tähän kohtaan kuin nakutettu.

Matkan jälkeen olen pyrkinyt tuomaan arkeeni enemmän juurikin hetken mielijohteesta tapahtuvia toimintoja. Se merkitsee minulle – näin aluksi ainakin – pieniä tekoja; en ehkä mieti enää niin tarkkaan, mihin kellonaikaan mennessä yöpuku on vapaapäivänä vaihdettava päivävaatteisiin tai lähdenkö iltakävelylle kellon ollessa jo kahdeksan. Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta minulle carpe diem tarkoittaa myös tiukempaa aikataulua. Vielä jokin aika sitten varasin paikasta toiseen siirtymisiin aivan liikaa aikaa, aikataulutin päiviä tylsän löyhästi ja laskin, kuinka paljon minulla oli käytettävissä voimavaroja esimerkiksi ennen työpäivää. Liian laskelmoivaa elämää, jotta tuntisin oloni vapaaksi ja onnelliseksi. Lähiviikkoina olen touhunnut paljon – toisinaan hetken mielijohteesta. Olen oppinut aika hyvin tarttumaan ihan vain sekunnin sadasosan ajan mielessäni viivähtäviin päähänpistoihin. Ja mieleni on voinut erittäin hyvin.

Jos carpe diem ei olisi niin kulunut fraasi, ottaisin toisen tatuoinnin. 

Olen soveltanut vapautta myös salilla. Teen edelleen kolme kertaa viikossa ennaltasuunnitellun saliohjelman, kolmijakoisena. Sen lisäksi olen mahduttanut viikkoon neljännen kerran, jolloin annan itselleni luvan touhuta salilla ihan mitä mieleni tekee; lemppareitani ovat olleet sellaiset liikkeet, joita ei tällä hetkellä ohjelmistani löydy, kuten SJMV ja hammerit. Toisinaan vain loikin uudella tekonurmella ja roikun tangoissa. Tavalliset treenini ovat suhteellisen kurinalaisia, joten on suoranaisen vapauttavaa käydä salilla myös siten, että suoritan kaiken ihan pelkästään vain ilon kautta. Vaikka täyttä iloahan ne tavallisetkin treenit ovat, hiukan eri tavalla vain.

Minua neuvottiin antamaan mennä nyt, kun elämä selvästi vie. Mieleeni nousi elävästi ongen koho, jota on aluksi tuntikaupalla tuijottanut ja yhtäkkiä se painuu uppeluksiin; kala lähtee kuljettamaan sitä hurjaa vauhtia. Nyt se on hauki, pieni Rinkeli huusi täyttä kurkkua, täysin varmana asiasta. Sehän se olikin. Aika monta vuotta sitten.

Tänään minulla on täysin samanlainen olo kuin tuolloin kalareissulla. Kunhan vain maltan antaa kuljettaa, enkä kiskaise saalista samantien ylös.

Se on. Tehokkain herätyskello. Parasta treenibuusteria. Toimivin masennuslääke. Myös markkinoiden kovin laihdutusvalmiste. Jos sellaisia tarvitsee. Se on. Juhlien mainioin emäntä. Kelpo rohkaisuryyppy. Erinomaisin intensiivisen katseen  aikaansaava maskara. Ja myös ihan parasta poskipunaa. Se on. Vähän kehno nukahtamispilleri. Ei kovin rationaalinen ajatus tai hyvin ajassa pysyvä bussiaikataulu. Mutta suussa se maistuu sokeriselta vaahtokarkilta, joka tosin sulaa ja häviää aivan liian äkkiä.

Eilen sen vaikutuksen alaisena:

harjoittelin, miten näytetään juopuneelta lasi kädessä ensimmäisen (ja viimeisen) kulauksen jälkeen

Arvaatko, mistä on kyse?

Innostuksesta. Tietysti.