Kerronpa, kun kerrankin mieleen tuli. Yksi kiva puoli itsestäni.
Keskiviikkona odotin puolta päivää kuin kuuta nousevaa. Ei se innostukseni syy ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin porrastreeni veikan kanssa, mutta siitä huolimatta en ollut pysyä juoksupöksyissäni. Eniten olin iloissani kai siitä, että sain vihdoin taas raahattua jonkun ravaamaan portaita kanssani ylös ja alas. Oman innostuksen jakaminen (ja se, että joku ottaa sen vastaan) on älyttömän siistiä puuhaa.
Eilen aamulla pompin jälleen tasajalkaa, tosin vain ulko-ovella lähtökuopissani. Oli suoraan sanottuna sika kivaa käväistä äidin kanssa aamiaisella Helsingissä. Oikeasti olisi ollut sama, vaikka olisimme keittäneet yhdessä kotiliedellä kaurapuuroa – yhtä innoissani olisin ollut. Eikä syy ollut yhtään sen suurempi kuin se, että aamiainen yksin olikin yhtäkkiä kaksin.
Olen hyvä innostumaan isosti tavallisista asioista. Toisinaan pelkkä yksittäinen ajatuskin saattaa riittää, sillä löydän intoa myös mielikuvista. Odotin lomassani ehkä eniten sitä, että saisin tilata Hesarin ja lukea sitä arkiaamuisin petaamattomassa sängyssä. Ja ihan vain sen vuoksi, että ajatus tuntui niin mahdottoman mukavalta – uutiset sinänsä olivat mielessäni täysin toissijaisia.
Tämä tällainen on kiva puoli itsessäni erityisesti, koska elämän mielekkyys ei silloin vaadi varakkuutta, menestystä tai muuta älyttömän isoa. Ainoa suuri asia on taito olla vieraantumatta luonnostaan syntyvästä – siitä hivenen lapsenomaisestakin – innostuksesta. Välillä vähän pelkään, että jos innostusta ruokkii aina vain suuremmalla, pian pienempi ei saakaan enää tunnetta kuplimaan vatsanpohjassa. Senpä vuoksi välillä on ehdotonta palata innostumaan hauvan hassuista koivista ja ei-yhtään-erikoisesta aamukahvista.
Eilen innostuin päärynä-kurkku-inkivääri-smoothiesta. Vaikka en pitänytkään sen mausta. Oli vain niin makeeta, että Fazerilla oli jotakin omien sörsseleideni kaltaista. Tänään yritän jopa innostua maanantaista. Vaikka lentomatka pelottaakin jo valmiiksi aika hirveästi.
Elina Heidi Rinkeli 