Rakas päiväkirja,

 

olen aina ollut onnellinen silloin, kun viiletän tuulispäänä. Jutskasta toiseen, projektista uuteen tai lenkkipolulla kilometristä seuraavaan. Oikeastaan aika sama. Viimeisenä viikkona olen hiukan kaasutellut. Päällä on ollut putki, sellainen kivisputki. Siis kaikkea hirmuisen kivaa touhua! Arkeakin, mutta myös spesiaalimpaa.

 

Olen oppinut yhden elämää helpottavan asian. Tai en ehkä ihan vielä täysin oppinut, mutta ainakin ymmärtänyt. Elämä on niin paljon keveämpää, mielekkäämpää ja yksinkertaisesti kivempaa terveen itsevarmana. Sopivasti itsevarma. Mukavasti itsevarma. Normaalin itsevarma. Ymmärtänet eron itseään liiaksi täynnä oleviin ihmisiin. Itsestään varmojen henkilöiden kanssa on myös mukavaa ja helppoa olla. Heidän ei tarvitse pönkittää itseään, tuoda esille tai muussata toisia. He oikeastaan kykenevät keskittymään kaikkeen muuhuin kuin itseensä vuorovaikutustilanteissa, sillä heidän ei tarvitse hakea jatkuvasti omaa paikkaansa. Olen tajunnut, ettei itsevarmuus tarkoita ylenkatsomista tai toisen aliarvioimista. Terveen itsevarmat ihmiset ovat mukavia. Terveen itsevarma ihminen on mukava olla.

 

Niin, se kivisputki. Siihen kuului ensinnäkin ylimääräisiä vapaapäiviä, jotka kuitenkin tuntuivat hujahtavan hetkessä. Lisäksi se sisälsi Tallinnan matkan, Tohtori Zivago -musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa, Quest bar -patukkatäydennyksen, kokonaisen päivän ilman etukäteissuunnitelmia, bulgarialaisten kyykkimistä (yökkäämisen partaalle) , punajuurilaatikkokokkailua ja ulkona herkkusalaatin syömistä. Eilen kivisputki huipentui sellaiseen, mitä en ikimaailmassa olisi pystynyt uskomaan, että tulen tekemään tämän elämän aikana. Kykenisi ja kehtaisi. Tein jotakin sellaista, mihin tarvittiin minulta itsevarmuutta. Hihi. Työpaikkani asiakkaille ja naishenkilökunnalle järjestämässä hemmotteluillassa kapusin lavalle Janina F -muotinäytöksessä. Ei se mikään vakava juttu ollut, enkä itse ole mikään mallimainen tai mallinmitoissa, mutta kuitenkin se merkitsi minulle jotakin. Pystyin menemään kaikkien silmäparien eteen tepastelemaan. Enkä hävennyt itseäni ihan kauheasti – vaikkei minua tällä kertaa pelastanutkaan ohjenuora ja ajatus et tule luultavasti koskaan enää tapaamaan niitä ihmisiä, joten mitä väliä. Yleisö kun koostui isolta osin kanta-asiakkaistamme, joita tapaan heti huomenna kello kahdeksan alkaen, heh.

 

Ajattelin vain, että olen iloinen jokaisesta uudesta kokemuksesta.

 

Hei päiväkirja, kaiken hyvän lisäksi luulen, että olen vihdoin antanut itselleni luvan kasvaa täyteen mittaan. En ehkä enää niin kovasti yritä pusertaa itseäni pieneksi – ja huomaamattomaksi. Toisinaan mielestäni on jopa ihan kivaa, että kiinnitän vaikkapa puheillani jonkun huomion. 🙂

 

Täydellä sydämellä,

Elina

 

Post scriptum. Yksi kivis unohtui. Kättelin Lauri Tähkää ja moikkasin Kimmo Vehviläistä. Hehe.

Siellä se Tähkä heilui. 😀

Parantuminen on tuntunut vähän kuin horroksesta heräämiseltä. Aivan kuin. Ensin liikahti pikkusormi. Huomaamattomasti, mutta riittävästi. Minä panin sen merkille. Vuorotellen kohmeiset sormet ottivat tuntumaa elämään. Edelleen tunnustelen tätä kaikkea. Nyt vain ahnaasti kaksin käsin, koko kämmenten leveydelle.

Enkä aina niin varovaisesti. Ainakaan haluaisi. Toisinaan tulee tunne. Tekisi mieli räkättää mielipuolisesti. Vähän kuin muahahahaa. Hei tää elämähän on mun. Niinä hetkinä haluan tehdä jotakin villiä. Vastoin yleisiä tottumuksia. Syödä mustikkapiirakkaa keskellä yötä tai seistä hipihiljaa kaatosateessa. Mikä pahinta, virne kasvoilla. Joku on laulanut kun kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. Minä olen menettänyt lähestulkoon kaiken. Myös vapauden. Sydämen pamppailua en kuitenkaan. Siitä yritän muistaa olla onnellinen. Jokainen päivä, edes pienen hetken.

Sama sydän pamppailee rinnassa edelleen. Kuitenkin erilaisen elämän ja Elinan ympäröimänä. Takaisin tuleminen ei ollut kovin helppoa. Mutta täytyy sanoa, että siitä huolimatta aika kivan elämän olen itselleni saanut raavittua kasaan.

Toivon, että pystyisin palaamaan kiitollisuuden- ja onnentunteisiin ahdistuksen saapuessa vierailulle. Harvoin se on kuitenkaan mahdollista. Vaikeina hetkinä tarvitsen jotakin konkreettisempaa. Esimerkiksi sellaisen oivalluksen kuin koin eilen sohvalla kemian kirja kädessä. En ymmärrä vielä täydellisesti, mutta kuitenkin ymmärrän. Elektrolyysin, sähköparit, entalpialaskuja ja Faradayn vakion. Ajatukseni toimii. Minä toimin. Muistan ajan, kun en ymmärtänyt, mitä Helsingin Sanomista tavasin. Vaikka kuinka pinnistin, yhdenkin lauserakenteen ja sanojen tajuaminen vei aikaa. Nyt muisto hytisyttää, tuntuu käsittämättömältä. Silloin olin vain totaalisen jäässä, pieniä, surkastuneita aivojani myöten.

Kun kirjoitan näitä sanoja, osoitan ne ennen kaikkea itselleni. Sanat eivät ole vakuuttelua, vain vahvistusta. Olen valinnut oikean tien. Silloinkin, kun tunnen itseni liian isoksi ja halajan pienempään. Niin, silloinkin.

Olen harjoitellut onnellisuuden kokemista. Ihan oikeasti harjoitellut. Aina ei nimittäin riitä pelkkä syy. Ei minulla ole syytä onnellisuuteen. Mutta kun minullapa on! En vain ole osannut kokea sitä niin monen onnettoman vuoden jälkeen. Sellaisenkin tärkeän taidon voi kadottaa. Ensin lämpimät tunteet olivat ihan vain pieniä muljahduksia. Nanosekunteja. Jotka tyrkkäsin nopeasti tietoisuudestani pois. Ehkä peloissani, eihän nyt minulle, ettäkö sellaista onnellisuutta. Kun hetkiä alkoi tulemaan useammin, uskalsin nyrhäistä pienen maistiaisen. Ja aina vain hivenen suuremman. Mutten vieläkään osannut todella nautiskella. Ennen kuin aivan lähiaikoina. Olen opetellut onnellisuudesta nauttimista lapsenomaisella innostuksella. Kirjaimellisesti. Olen antanut siten itselleni luvan olla onnellinen – sujahtamalla pienen Elinan ajatusmaailmaan. Vilpittömään, yksinkertaiseen ja puhtaaseen. Ja sieltä olen löytänyt jotakin hyvin arvokasta ja parhaani mukaan yrittänyt tuoda edes pienen palasen sitä aikuiselle Elinalle.

Toivon niin hurjasti, että kykenisin kertomaan sanoin, kuinka siistiä elämä oikeasti onkaan, kun on vapaa, miten hurjasti elämässä on kaikenlaisia mahdollisuuksia, koettavaa ja ihmeteltävää, kun on vapaa. Seuraavana hetkenä aina tajuankin, että aika moni ehkä tietääkin sen jo. Sillä se on tavallista elämää. Mutta vaikka eläisi kuinka tavallisen ihanaa elämää, ei välttämättä ole todella tutustunut itseensä. Tällä hetkellä tunnen itseni sisältä paremmin kuin koskaan.  

 

Eilen seisoin sateessa ja tuulessa ulkona. Hymy kasvoilla. Nauroin yksin puistossa hassulle hauvalleni. Olin vähän höpsö, kun keitin kolmella kattilalla aika paljon punajuuria. Sain äidin nauramaan. Kävin monta kertaa ulkona Vilin kanssa, enkä hetkeäkään miettinyt, jaksanko.

Hymyilin. Hymyilen nyt. Tulevaisuudessa tulen hymyileen toivottavasti paljon.

 

 

 

Karkasin viikonloppuna laivalla hetkeksi pois Suomesta.

Leikkimään syyslomalaista.

Tömpsähdin takaisin arkeen heti maanantaina.

Sipulimunakkaan ja kiukkuisen asiakkaan saattelemana.

Kaksi päivää jaksoin arkea.

Huomenna jatkan syyslomalaisen leikkimistä kolmen päivän verran.

Korvat oikeassa päässä. Pikku-Elinaa kutsuttiin pienenä aina lempinimellä Kissa.

Kahvilla näyteikkunassa.

Virolainen raejuusto testattiin tottakai. Ihan tutkimusmielessä. 

 

Kerros 21 ja aikaisen aamun näköalat. Lomallakin herätään viimeistään seitsemältä. Luonnollisesti.

Ilolla uuteen aamuun. 🙂
 

 

 

Se tunne, kun palaa kotiin. Vaikka vain yhden yön jälkeen. Sitä tunnetta ei voita mikään. Hassua.

 

Ihanaa arkea vai rentoa lomailua sielläpäin?



Ymmärsin.

 

Kun minulle sanotaan.

 

Olet upea.

Tai.

Kengännauhasi ovat hienot.

 

Voin ottaa sanat vastaan.

Vähättelemättä.

Kieltämättä

Ilman taka-ajatuksia.

 

Voin jopa nauttia sanoista.

Mutustella niitä.

Sallia itselleni sanoista syntyneen kivan olon.

 

Mikä tärkeintä.

Voin uskoa sanojaa.

 

 

En kuvittele, että olisin mitään

suurta

tai ihmeellistä.

 

Siinäpä se.

 

Tajusin,

ettei tarvita mitään ihmeellistä

tai suurta,

jotta voi tuntea itsensä upeaksi.

Elina on aamuihminen. Iloisimmillaan. Energisimmillään. Luovimmillaan. Touhukkaimmillaan. Aamu on uusi alku. Puhdas pöytä. Avoin mieli. Haasteiden vastaanottoaika. Tulevaisuuden suunnitelmat. Mahdollisuus ihan kaikkeen. Harvoin aamulla pelkään mitään. Niin lempeässä, pehmoisessa, lämmin puurolautanen sylissä. On mahdoton kuvitella siihen hetkeen pelkoa. Kun en ole vielä haistanut ulkomaailmaa, nähnyt sitä tai kuullut siitä. Olen hetkisen turvassa pesässäni. Olen vielä autuaan tietämätön kylmästä.

 

Kaikkein suurin syy. Niin, suurin syy siihen, että tuudittaudun aamujen lempeään syleilyyn, on ilta. Myöhäinen ilta on taakka harteilla. Koko päivän kerääntynyt väsymys. Outo mieli. Epätodellinen olotila. Tuhat ja yksi murhetta. Vielä enemmän pelkoja. Harmaa usva. Murtuva muuri. Toisinaan jo taistelutanner. Äkkiä ohitettava suvanto.

 

Pienestä asti olen ollut hyvä nukahtamaan. Pää tyynyyn ja sormien napsautus. Huolehdin aivan pikkuisena tyttönä, että pääsin ajoissa nukkumaan, sillä en halunnut olla vihainen aamulla. Kaikki intressini olivat – ja oikeastaan ovat yhäkin – aamussa. Nukahdin nopeasti, sillä siten aamu tuli joutuisammin. Halusin aikaisin nukkumaan, jotta aamulla olisi mukava olo. Aamu tuntui kuin turvapaikalta, joka piti saavuttaa mahdollisimman nopeasti. Ennen pelkojen hyökkäystä.

 

Edelleen iltaisin pelot saavat minussa vallan. En enää pelkää, että poliisi tulee hakemaan minut tönäistyäni ulkona vahingossa toista tyttöä tai ole kauhuissani kaatosateesta. Tänäpäivänä mieleeni nousee yhäkin iltaisin pelko syövästä ja tulevasta kokeesta. Minun on pakko haudata kasvot hetkeksi tyynyyn, sillä muisto nolosta tilanteesta kuluneena päivänä on niin voimakas. Kaikkein hallitsevin on kuitenkin kuolemanpelko. Epäröin vaipua uneen, koska pelkään, etten aamulla herää.

 

Iltaisin olen varma, etten ikinä saa koulupaikkaa. Olen vakuuttunut, että koko suunnitelma on turhanpäiväistä. Usko itseeni on vaakalaudalla. Oikeastaan koko elämäni tuntuu yhdeltä sekasotkulta. Tunnen itseni sotanorsuksi. Ainoastaan pehmeäksi ja pyöreäksi. Yksinäisyys valtaa minut. Olo on kuin mitättömällä muurahaisella isossa metsässä. Ilman omaa murkkupesää. Iltaisin olen vain joku ihme tyyppi käsittämättömässä maailmankaikkeudessa. Kuin killuisin ohueen hämähäkinseitin varassa. Minä en vain ymmärrä koko elämää.

 

 

Illalla ja aamulla.

 

Pieni Elina nukahti lähes aina äidin kosketukseen. Oli helppo pakottautua nukahtamaan, sillä äiti vartioi vähintäänkin viereisessä huoneessa. Nyt omassa kodissa olen ensimmäistä kertaa kokenut todellisia nukahtamisvaikeuksia. Olen valvonut kokonaisia öitä – ja noussut aamulla tokkurassa töihin. Pelkoni eivät ole enää selitettävissä tai väärinymmärryksiä tai kuvitelmia, vaan todellisia. Ainakin todellisempia. Vaikka kuulen toisen tuhinan vieressä, se ei tuo unta. Tai niinä yön tunteina turvaa. Olemme Santun kanssa aikuisia, me muodostamme meidän pienen perheemme, me olemme samalla viivalla, me olemme vastuussa yhteisestä elämästämme. Pienenä äidin turva oli aina korkeammalla, siellä, mistä pystyi näkemään ja selittämään kaikki pelot. Vaikka nyt toisen kainalossa on turvallista, en voi hakea sieltä samanlaista turvaa.

 

Nukahtamisvaikeuteni ovat olleet täysin henkisiä juttuja. Vaikka olisin hirvittävän väsynyt kahden valvotun yön jäljiltä, saatan kolmantenakin valvoa ihan vain edelleen levottomana jatkuvan mielentilan vuoksi. Toisaalta, vaikka olisin nukkunut edellisenä yönä kaksitoista tuntia, on hyvinkin mahdollista, että simahdan jo säkkituoliin. Rauhallinen olo on minulle parasta unilääkettä. Ostin kaappiin mahdottomia iltoja varten melatoniinia. Se ei ole lääkettä, vaan luontaistuote. Reseptiunilääke on jotain sellaista, mihin en ikimaailmassa koskisi kuin aivan pakon edessä. Jo pelkästään se, että tiedän kaapissa olevan apukeino nukahtamiseen, on auttanut. Pelkokasauman huipulla en enää ala lisäksi pelkäämään, nukahdanko sinäyönä laisinkaan.

 

Sitä paitsi. Aamulla olen taas ihan ok. Kaikki on ihan hyvin. Ja voin hörppiä aamukahvia pimeässä, joka ei pelota minua. 🙂

 

 

Esteettisesti kaukana Gaijinin tasosta,

maultaan kuitenkin erinomaista

niin, ainakin omasta mielestä.

 

 

Veikkaanpa

ettei Sukulan Jyrkikään

koko päivää kuitenkaan

pompi ylös ja alas onnellisena kekseistään.

 

 

Eilen olin niin innoissani

että kokkailin koko vapaapäiväni.

Lähetin keksejä paketin

päällä omistus varamummini.

 

Lähettihauvaan oli luottaminen.

 

Äidiltä tietysti tekstiviestillä varmistin

maistuihan riisirieskanen hänellekin.

Ja ihan vahingossa illalla tajusin

aito Rinkeli oli ollut vierailulla tunnin jos toisenkin.

 

Potkaisin keltaista lehtikasaa. Askel toisen eteen. Melkein yksinäisen kastemadon päälle.  Syysilma tulvi keuhkoista sisään, ei kirpeänä, vaan hyvin lempeänä. Nenänpäähän tipahti yksittäinen sadepisara. Nostin katseeni. Lammessa uiskenteli sorsa yksinään. Se pörhisti hassusti itseään ja jatkoi mietteitään. Ehkä sulkapuvustaan. Sen yksi höyhen törrötti ihan omaan suuntaansa. Yhden vaahteranlehden näin leijailevan alas puusta. Oranssi väri sopi silmääni. Rauhoittavaa. Suorastaan harmonista. Tällaisina hetkinä pystyn täydellisesti ymmärtämään erilaisia valintoja, ymmärtämään vapaaehtoistyölle elämänsä omistaneita, verenluovuttajia, vegaaneita, kaikenlaisia auttajia, ajattelin. Elämä on kaunista. Jokaiselle kuuluisi mahdollisuus nähdä se.

 

Annoin katseeni laskeutua vaahteran runkoa pitkin puun juurelle. Juoppoja. Kaksin toistensa kaulassa. Punaiset Koff-tölkit kilpailivat lehtien väriloiston kanssa. Likaisen ruttuiset naamat hukkuivat taustalla jököttävään röpelöiseen puunrunkoon. Jäljelle jäi vain kaksi ohutta ja huojuvaa vartta toisiinsa tukeutuneina. Ja nauru. Nappikuulokkeissani soi Viva la vida. Sen hetken vahva kontrasti sai aikaan voimakkaat väristykset selkäpiissäni. Viis periaatteellisuudesta. Se ruma hetki oli hyvin kaunis. Oodi erilaisille elämille ehkäpä.

 

Oma hetkeni. Se oli yksi niistä. Hetki, jolloin maailmani rajoittuu ruudullisen hupun reunoihin. Katselen ympäröivää turvasta, kauempaa, omasta kolostani. Omaa hetkeä pystyy käsin koskettamaan. Hyväilemään kuin pallon pyöreää pintaa. Elämä ei hetkeen ole abstrakti käsite. Tilanteesta riippuen hetki nostattaa joko hymyn tai kyyneleet. Aina tunne on kuitenkin lamauttavan vahva. Se väreilee ympärilläni ja usein mietin, onko ohikulkevan oikeasti mahdollista olla huomaamatta tuota paineaaltoa. Vaikka tunne olisikin sisintäni raastavaa, kuitenkin nautin. Euforiaa. Omaan hetkeeni ei välttämättä tarvita hikea. Tai kasvavaa sykettä. Ei ikinä toisen sanoja tai vierustoveria. Se syntyy taidosta sulkea hetkeksi koko muu maailma ympäröivä pois omasta tietoisuudesta. Taidosta napata juuri siitä hetkestä kiinni, imeä juuri siitä hetkestä kaikki mahdollinen elämä irti. Taidosta odottaa ajatuksia – aktiivisen ajattelun sijaan. Taidosta heittäytyä hetkeen.

 

Se litinä muistuttaa lapsuuden mutakanavista ja vallihaudoista, siitä romahtaneesta linnan sillasta ja vaaleanvihreistä kurahousuista. Sade piiskaa kasvojani. Nostan katseen kohti tummanpuhuvaa taivasta. Lenkkitossut litisevät joka askeleella. Tekee mieli nauraa kuin mielipuoli. Olen kuitenkin vain uitettu rotta. Tiedän, että tasan tarkkaan olen Elina. On aivan sama, onko minulla kurapöksyt vai Niken juoksuhousut. Kun raahaudun sateesta ovesta sisälle, kuoriudun märistä vaatteista ja sujahdan letti vettä tiputtaen peiton alle. Posket punaisina lämpöä hohkaen. Välissä kesä tai kymmenen vuotta. Ei merkitystä. Se tunne on täysin identtinen. Tunne on Elinan. Posket ovat jälleen Elinan.

 

Ei elämä ole kaksi senttiä kapeampi reiden ympärys, Pigall-patukasta kieltäytyminen, korkea koulutus tai edes kaupan kassa. Ei kukaan jaksa jatkuvaa parsakaalia, tarvitaan myös myskikurpitsaa. Ei elämä ole täydellisyyttä, menestystä tai niiden jatkuvaa havittelua. Se on hetkiä, tunteita ja muistoja. Elämän pitäisi olla kokemuksia, onnea ja oivalluksia. Elämän tulisi olla suuntautunut minusta muihin, ei ympäröivästä minuun.

 

 

Oi, anna mulle vielä monta hetkeä.

Minä olen kasvanut rakkauden yltäkylläisyydessä. En ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan äidin rakkautta. Minua on aina rakastettu sellaina kuin olen – tilanteista, ajanjaksoista, vahingoista tai mistään muustakaan muuttujasta riippumatta. Pyyteettömästi rakastettuna olen uskaltanut tuntea täysillä takaisin. Toisinaan niin lujaa, että se valtava rakkauden määrä sisälläni on pelottanut minua. Se on tuntunut liian suurelta pienelle tytölle, isommallekin. En tiedä, onko mahdollista rakastaa liikaa. Mahdottoman paljon ainakin. Rakkaus yhdistää. Se kiinnittää näkymättömät ketjut nilkkoihin, eikä niitä pysty järkikeinoin irroittamaan. Ei pakon edessä, eikä liioin yleisten oletustenkaan edessä.  Rakkautta ei voi päättää. Sen ohjaaminenkin on hankalaa. Ja kun rakkaus kasvaa mahdottomiin mittasuhteisiin, tai oikeammin kun rakkauden määrän tajuaa, se tuntuu joskus lämpimän tunteen sijaan kovin raskaalta harteilla.

 

Rakkaus voi olla niin syvää, että se on miltei kestämätöntä. Rakkaus voi olla niin vahvaa, että omien tunteiden lisäksi kantaa toisen omia kuin ominaan. Rakkauden voima voi olla niin kaikkivoipaista, ettei elämää ilman toista pysty edes ajattelemaan.

 

Rakkauden määrälle ei aina edes löydy riittäviä sanoja. Mutta se näkyy teoissa. Rakkaus voi pelastaa kuolemalta.

 

Minun rakkauteni ja sinun rakkautesi meidän kahden välillä on aina ainutlaatuista.

 

Hetki rakkaudessa on jotain sellaista kuin yksi, kaksi, kolmekin vuotta. Vielä hetki sitten en tiennyt, että on olemassa kahdenlaista rakkautta. Olin tottunut vain yhdenlaiseen. Sellaiseen, jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään. Sellaiseen, joka tulee luonnostaan, on ehtymätön ja kaiken kestävä. Sellaiseen, jota ei koskaan,  ei missään tilanteessa, tarvitse epäillä.

 

On toisenlaistakin. Sellaista, johon periaatteessa pätee aivan samat asiat. Mutta joka toisaalta on täysin eri asia. Se rakkaus kehittyy, syvenee, kun sitä hoitaa. Se ei ole koskaan itsestäänselvyys, ei tule koskaan olemaan, eikä sitä koskaan saa sellaisena pitääkään. Se ei ole toisen tapaan heti ensinäkemällä valmiina edessä kaikessa loistossaan ja mahdottomuudessaan. Siihen rakkauteen ei kasveta, vaan sitä kasvatetaan. Yhdessä. Se on yhtälailla ainutlaatuista, parhaassa tapauksessa elinikäistä. Kuitenkin se voi tulla myös ennen aikojaan päätökseensä. Sen vuoksi rakkauden eteen on joskus jopa taisteltava.

 

Toisinaan rakkaus tuntuu samalta kuin kahle jalassa. Toisena hetkenä se on hirvittävän pehmeä villahuivi kahden ihmisen välillä. Rakkauden pitäisi joustaa twist-narun tavoin. Kuitenkin samaan aikaa olla sitkeä kuin nylonhyppis. Vaikkakin poikki napsahtaneen voi aina solmia uudestaan. Joskus se karkaa hetkeksi narun päästä, ihan vain kokeilemaan rajojaan. Aito rakkaus palaa aina takaisin, keräytyy kiltisti rullalle.

Rakkaus on asia, jota ei voi verrata. Ainoa asia, jota en ole koskaan kokenut tarpeelliseksi verrata muiden omiin. Asia, josta olen aina ollut vakuuttunut. Juuri minulla on juuri minulle parhain rakkaus. Maailman parhaat rakkaudet.

Tänään on kuudes tätä kuuta, eli lokakuuta. Se merkitsee, että on suurinpiirtein seitsemän päivää siitä, kun näin piipittävien pikkutipujen kulkevan liukuhihnaa pitkin murskamyllyyn. Tasan kuusi päivää olen elänyt lihatonta lokakuuta.

 

Se dokumentti ei ollut kiva. Ei se kuitenkaan ollut oikeastaan minulle yllätyskään. Yllätyksettömyydestä huolimatta järkyttävä. Raakuus itsessään oli hirveää, mutta ei suoraan ajanut minua nytmälopetankertakaikkiaankaikenlihansyönnin-kohtauksen partaalle. Ajattelin asiaa toisesta kulmasta, sellaisesta minulle uudesta. Tunnekuohujen sijaan mietin lihansyöntiäni järjellä.

 

Ajatus numero yksi; ruokavalion (liiallinen) niukentaminen ja karsiminen ei edelleenkään palvele minua. Ajatus numero kaksi; perimmäiset syyni lihattomalle lokakuulle – tai loppuelämälle? Joskus ne ovat nimittäin olleet lähtöisin ainoastaan omasta navasta, eli tarkoitusperät ovat olleet laihdutuksessa. Ajatus numero kolme; annanko toisten mielipiteiden oikeasti vaikuttaa. Ajatus numero neljä; en vihaa lihan makua, pidän siitä, voinko silti olla kasvissyöjä. Ajatus numero viisi; Lakto-ovovegetaristi? Tai lakto-ovopescovegetaristi? Onko koko kasvistouhussa enää mitään järkeä, jos söisin kuitenkin maitotuotteita, kananmunia ja kalaa? Kuitenki ajatus numero kuusi herätteli minua eniten; minkä vuoksi syön/en syö lihaa? Sen vuoksi, että se on vain niin hyvää, ei väliä eläimillä. Vai nimenomaan eläinten vuoksi. Ainoastaan tavan vuoksi. Vai helpomman elämän vuoksi.

 

 

 

Oikeasti haluaisin olla syömättä lihaa. Kuitenkin on helpompi kaivaa kanapaketti pakastimesta ja heittää kylkeen jotakin lisuketta kuin alkaa liottamaan tuntitolkulla papuja (ja pelätä vielä senkin jälkeen jotain myrkytystä). Se vaatisi huomattavia etukäteissuunnitelmia, lisää, elämääni. Eli olenko omaa laiskuuttani vain lihansyöjä? Itsekästä se olisi, mielestäni. Enkö vain viitsi opetella herkullisten kasvisruokien reseptejä? Lukea linsseistä, pavuista ja soijarouheesta? Sellainen itsessäni yököttää. Saamattomuus, laiskuus ja viitsimättömyys.

 

Joka tapauksessa meillä vietetään lihatonta lokakuuta. Tai Santtu kai viettää lihattomampaa. Ja oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni – Santustakin. Sen lisäksi, että sain ostettua kaappiin kidneypapuja, soijarouhetta ja linssejä, sain aikaiseksi myös kokata niistä uusia ruokia. Soijarouheesta tein kaalipataa. Yli kolmen kilon kaalipallosta jäi 3/4 käyttämättä, joten keksin omasta päästäni itämaisen linssikaalipaistoksen jugurttikastikkeella. Oli ihan ylihyvää. Tänään aion kehitellä papuporkkanasoselaatikkoa.

 

Voisin ihan hyvin olla kasvissyöjä. Toisaalta kaikki voisi ihan yhtä hyvin kaatua ajanpuutteeseen, jaksamiseen, liian niukkaan ruokavalioon tai viitsimättömyyteen.

Loppuun vielä kysymyksiä teille. Aloitti joku lihattoman lokakuun? Mitä mieltä olette soijarouheen käytöstä (jotkut asiat itseäni epäilyttävät..)? Kasvissyöjien tai kasvispainotteisesti syövien proteiininlähteet (pavut, linssi, tofu, quorn…)? Mitä mieltä olet lihansyönnistä/lihatuotannosta (on mielipiteitä, ei oikeaa ja väärää vastausta)?

Ps. Jos olisin sellainen kasvissyöjä, joka kuitenkin söisi maksalaatikkoa. 🙂