Uncategorized

Reissuun!

Moi Muru!

Terveisiä Alanyasta! Ulkona on kuuma, mutta sisällä viileätä. Oltiin eilen vähän kaupungilla kävelemässä, syömässä ja kaupassa. Eilen illalla oli pieni seikkailu. Yhdeksän aikaan meni sähköt ja siis valotkin pois. Jukka oli antanut ohjeet, mitä silloin pitää tehdä: sähkötaulusta kytkin ylös. Meni toisen ja kolmannen kerran, sitten ei enää tullutkaan takaisin. Soitin talonmies Ysufille ja hän tuli heti paikalle ja soitti sähkömiehen, joka tuli puolen tunnin kuluttua. Vika oli yhden huoneen ilmastointilaitteessa, sähköt saatiin päälle, muttei laitetta. Tänään aamulla kymmenen aikaan tuli ilmastointimies ja korjasi laitteen. Näin nopeasti Turkissa toimii kaikki. Yusufin koira Saree on käynyt tervehtimässä meitä. Sillä on meidän terassin reunassa oma juomakuppi.

Ollaan tutustuttu myös Ahmetiin, taksikuskiin. Hän on hakenut meidät täältä asunnolta ja tuonut takaisin ruokakaupan edestä. Oltiin eilen kävelemässä kaupungilla ja syömässä. Veikka osti sortsit. Ahmet myös neuvoi ja näytti kuntosalin, jonne Veikka on tänään menossa. Ahmet puhuu hyvin englantia ja on luvannut näyttää nähtävyyksiä, jos halutaan. Hän tulee aina hakemaan 15 min kuluttua kun soittaa hänelle.

Terassilta on hieno näkymä merelle ja vuoristoon. Ollaan aika korkealla. Täällä ei ole ulkonakaan niin kuuma kuin alhaalla. Tästä näkyy myös niemi, jossa on linnoitus ja vanha kaupunki. Siellä meidän pitää käydä kun tulette. Se on vaan pari km keskustasta. Siinä on myös satama, josta lähtee ”vanhanaikaisia” aluksia, joilla voi mennä risteilylle ihan tuohon lähelle. Mennään sellaiselle risteilylle. Laivat näkyvät myös tänne terassille.
Terassin kulmalta lähtee patikkapolku vielä ylemmäs, ei olla vielä ehditty sinne. Basaarialueella oli paljon myyjiä ja saatiin ravintolan tarjoilijalta opastusta, miltä alueelta kannattaa ostaa. Toinen alue on turistialue turistihinnoilla ja toinen paikallisten hinnoilla.

Onko Kerän kanssa mennyt hyvin? Mitä muuta tipulle kuuluu?

t. Äiti ja Joonas

(c) Jukka (älä kopioi)
Moi äiti (ja veikka)!

Kerä on ollut aika kiltisti; pissasi ensimmäisenä yönä pinkille matolle ja seuraavana päivänä meidän talon aulaan. Niin ja raapi olohuoneen ovea niin paljon poissaollessani, että molemmista etutassuista tuli verta. Mutta muuten ihan kiltti. Olemme olleet tosi paljon ulkona ja heitelleen palloa (väsytystaktiikka, jotta yöllä me Santun kanssa saisimme nukkua…).
Kamalasti asioita kerrottavana, etten edes muista kaikkia. Uskalsin mennä uudelle kuntosalille ja sain sopimuksen kesä- ja heinäkuuksi sillä tarjoushinnalla. Olen nyt ollut kaksi kertaa siellä treenaamassa ja ihan okei paikka kesäksi. Salipappoja on tullut kassalleni nyt viime päivinä, täytyy kyllä palata takaisin omalle salille elokuussa. 😀 Onko veikka käynyt jo siellä salilla?

Ajattelin ehdottaa Santulle, että otetaan sen ja Okan videokamera mukaan – tehtäisiin oma lomavideo! Sitten ajattelin myös, että syötäisiin perjantaina lentokentällä aamupala Starbucksissa! Toivottavasti lennot menevät hyvin. Pelottaa. 😦  Katsoin, että Air Berlinin lentokone on Embraer 190 ja Finnairin on Embraer 170 – mitä eroa niillä on?Meillä onkin viiden tunnin vaihto Saksassa ja tulomatkalla se kahden tunnin. Voitko ostaa pattereita (niitä ihan tavallisia 2 kpl) GPS:sääni, jotta pääsen lenkille?

t. Elina

Hei Muru!
 
Veikka on käynyt salilla ja ihan ok sali, sai tehtyä kaikki treenit. Voitte mennä sinne yhdessä.

Syökää vaan aamiainen kentällä ja sitten vaihtokentällä lounas. Eikö se sovi ajallisesti siihen hyvin? Minulla on sitten iltapala valmiina, kun tulette. Ottakaa vaan videokamera mukaan. Sehän on kiva idea. Eikä lentoja tarvitse pelätä yhtään!

Täällä on ollut tänään 36 astetta lämmintä ja huomiseksi on luvattu vielä kuumempaa. Talossa sisällä on 22 astetta, eikä täällä ylhäällä vuoristossa tunnut niin kuumalta kuin alhaalla Alanyassa.
Oltiin tänään ostoksilla Kipa-marketissa. Se on iso market, josta saa kaikki. Hedelmiä ja vihanneksia on isot valikoimat, myös jugurttia ja rahkaa ym. ja kaikkea tavallista, mitä meilläkin on. Ja kaikenlaisia turkkilaisia herkkuja, pieniä piirakoita ja makeita pieniä palleroita, joista en tiedä mitä ne on. 


Kerä! Olepas kiltisti eikä matolle saa pissiä!

 t. Äiti (ja veikka)

Jaiks, aamuyöllä on lähtö lentokentälle. Enkä ole edes aloittanut vielä pakkaamaan!  Tiedän, että moni – tai oikeastaan varmaan jokainen – olisi innoissaan reissusta ulkomaille. Mutta minua se vain lähinnä pelottaa. Mietin ihan oikeasti eilen lounassalaattiani popsiessani, että pidän elämästäni tällä hetkellä niin hirveän paljon, etten halua kuolla. Lentokoneonnettomuudessa. 

Tiedän. Hölmöä.

Eli, palataan reilun viikon kuluttua (toivon mukaan) – toivottavasti odottelette minua siellä ruudun toisella puolella! Rauhallista juhannusta ihan kaikille! ❤
Uncategorized

Muurit ovat kavuttaviksi, eivät esteeksi.

Aurinko paistaa taas muutaman harmaan ja sateisen päivän jälkeen ikkunasta sisään, lötkötän sängyllä ja puran ajatuksiani tänne riveille. Heräsin kuudelta, hymyilin auringolle ja hyppäsin yöpaita päällä ulos hauvan kanssa. Nyt olo on raukea aamuisen jalkatreenin ja kävelylenkin jäljiltä. Kello ei ole edes vielä kymmentä! Erityisen kiltisti viime yön käyttäynyt karvakasa retkottaa vieressä. Vähintään yhtä raukeana kuin minä. Pieni nälänpoikanen kurisee jo vatsassa. Käyn sekoittamassa hauvalle nappuloiden sekaan Kesoa. Näyttää maistuvan! Kohta on minunkin ruoka-aikani. Aamut ovat elämän parasta aikaa.
 
Tosin ei tämä olotila olisi näin mukava, jollen olisi taas yrittänyt vähän ylittää itseäni – tai oikeastaan paremminkin henkistä muuria. Tähän autuaaseen aamuoloon kuuluu nimittäin se raukeus, pieni väsymys, mikä hankitaan salilta. Luonnollisesta. Heh.
 
Olen aina ollut tutun ja turvallisen ystävä. Samaa rataa kulkevat arkirutiinit ovat mielestäni aamujen jälkeen parhaimpia asioita elämässä. Toki ne joskus kyllästyttävät ja tietenkin kaipaan minäkin yllärijuttuja ja vaihtelua päiviini. Kuitenkin jollain tapaa kaavamainen ja rutinoitunut elämä on minun juttuni. Sellainen luo minulle tunteen, että pystyn koskettamaan omaa elämääni, tavoittamaan sen täydellisesti – mikä taas on pohjan sille, että kykenen elämään täysillä ja tekemään toisinaan myös niitä täysin suunnittelemattomia asioita.
 
En tiedä, liittyykö mieltymykseni tuttuun ja turvalliseen jollain tapaa kontrollintarpeeseeni tai pelon- ja ahdistuksentäyteisiin vuosiin. Olen kuitenkin pohtinut, että niin kauan kuin tämä ei rajoita merkittävästi elämääni ja olemistani, saan nauttia hyvällä omallatunnolla rutiineistani.
 
Mutta ne muutokset totuttuun. Ne tuntuvat matalammilta tai korkeammilta muureilta, riippuen tilanteesta. Kuitenkin jonkinlaista kapuamista ne aina vaativat. Nuo hankalat, totutun ulkopuolelle yltävät asiat olen aina mieltänyt nimenomaan muureiksi. Pienenä en suinkaan nauttinut joka hiihtoloma etelään lämpöön lähtemisestä. Koin nimenomaan reissuun lähtemisen valtavana muurina, asiana, josta toivon mukaan tulisin selviytymään.
 

Tänä aamuna kohtasin jälleen muurin, huomattavasti pienemmän vain. Tuttu, oma kuntosalini pitää reilun kuukauden mittaisen kesätauon, joten minun oli keksittävä toinen paikka painojen nosteluun. Uudelle salille meneminen tuntui aamulla hankalalta; kehitin päässäni mitä ihmeellisimpiä ongelmia, alkaen esimerkiksi siitä, missä täytän vesipulloni ja voinko kulkea kuntosalin rappuset ylös ilman sukkia. Keräsin kaikki itsevarmuudenrippeeni ja valmistauduin luikahtamaan mahdollisimman huomaamattomasti (mutta tottuneennäköisesti) salin ovesta sisälle.
 
No juu, yksinhän minä sain sitten treenata koko ohjelmani alusta loppuun. En edes törmännyt minkäänmoiseen elävään olentoon koko paikassa. Haha. Aivan turhaan hermoilin ja pakkasin mukaan vaihtosukatkin. 😀 Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuntui kuitenkin loppujen lopuksi mukavalta. Uuteen paikkaan meneminen tuntuu aina edellyttävän valtavan korkean kynnyksen ylittämistä, vaikka koko juttu tosiasiassa olisikin hyvinkin yksinkertaista ja helppoa.
 
Uuteen saliin tottuminen vie aikaa. Samoin kuin se, että pääsen siellä taas oman itseni herraksi ja noususuhdanteiseen treenaamiseen. Tosin kai sitä voi nyt kesällä käydä vain treenailemassa ilman sen suurempia pyrkimyksiä älyttömän progression ylläpitämiseen ja kehitykseen? Joskus hentoinen höllääminen vain kasvattaa nälkää kehittyä (taas loppukesästä).
Uncategorized

 

Tämähetkinen ehdoton suosikkisanontani on kaikki on suhteellista. Itse asiassa 21 vuotta on vielä aika vähän, kun oikein ajatuksia venkslaa (ei syytä ikäkriisiin, Prissu). Riippuu mistä roikkuu. Konteksti huomioonottaen. Kaivohuoneella olo oli jotenkin – öh – antiikkinen kaikkien niiden minihameissa sipsuttelijoiden keskellä. Mutta aamulla äidin kanssa ulkona tunsin itseni enintään kaksitoistavuotiaaksi.
 
Siis minähän olen oikeasti vasta kaksikymppinen. En kaksykkönen kuin vasta marraskuun lopussa.

Uncategorized

Tutkivaa journalismia: suuri maitorahkavertailu.

Ei. Tämä ei ole suunnattu vain lihastenkasvattajille. Tai fitnesspimuille. Sen enempää kuin lenkkipoluilla ravaavillekaan. Maitorahka on erinomainen osa aamu-, ilta- tai välipalaa. Ihan tavalliselle tallaajallekin. Itse asiassa sohvaperunallekin. Maitorahka kouraan ja sipsipussi syrjään. Esimerkiksi hieman hilloa rahkaan sekoittamalla ja banaania lisäämällä siitä saa oikeastaan jo jälkiruoan veroisen.
 
Kokematon kaihtaa maitorahkaa. Onhan se kitkerämpää kuin mansikkajugurtti. True. Eri merkeissä on kuitenkin makueroja. Kokeilemalla oppii. On mahdollista valita pehmeä lasku jugurttien maailmasta rahkalandiaan. Minäpä hiukan avitan.

Maitorahka vasta-alkajille: Ehrmann rahkajogurtti

 
Taattua Ehrmannia. Pehmeä suutuntuma, eikä liian tönkkö koostumus. Legendaarista rahkaa vieläkin silkkisempää. Jogurtista huolimatta ei liian löysää, vaan mielestäni vielä haarukoitavissa (hätätilanteissa). Rahkajogurttia söisi ilman lisukkeitakin. Ei kaipaa kitkeryyden taittajaa.
 
Loistava rahkavalinta aloittelijalle. Maitorahkan toisinaan kitkerästä sivumausta ei ole tietoakaan. Solahtaa kurkusta alas oikein mukavasti ja säästää isoilta järkytyksiltä.
 
Selkeä miinuspuoli on muita alhaisempi proteiinin määrä: 7,5g/100g  kalpenee selvästi 11g/100g rinnalla.
 
Harvinaisempi ja pienempi tuttavuus: FIT pehmeä rahka
 
 

Pienuuden ei kannata antaa hämätä. Pienemmästä purkista (200g) kanssakilpailijoihinsa verrattuna tarjoiltava Fitti on lupauksiensa mukaisesti pehmeää. Lähes verrattavissa rahkajogurttiin tai Ehrmaneihin. Tosin yllättäväkin kitkeryys tunkee päällimmäiseksi mieleen ja jättää kovin karun kuvan pikkuisesta purkista (väritykseltään iloisesta ulkoasusta huolimatta).
 
Pienempään nälkään oiva valinta, ei kuitenkaan kiireisen matkaan. Fitti kaipaa nimittäin makeutta tai edes jotakin lisuketta. Selkeät plussapuolet esitetään numeroin: proteiini 10g/100g, hinta 75snt pienessä lähikaupassa.

Tuhtia tavaraa: Pirkka rasvaton, mieto maitorahka

Santun nykyinen valinta maitorahkahyllyllä – eikä mistään muusta johtuva kuin hinnasta. Selkeästi kilohinnaltaan edullisin valinta. Minun mielestäni siihen ne hyvät asiat loppuvatkin, enkä ole itse suostunut siirtymään Pirkkaan (vaikka olenkin tarkka).
 
Suhteellisen tuhtia kamaa. Ja tönkköä. Pikkuruisen pakkauksen ei uskoisi painavan niin paljon, mutta 250 grammaa pönikkään on kuitenkin ahdettu. Rahka luultavasti säilyttäisi suorakaiteisen muotonsa, jos sen kippaisi laakealle lautaselle kuin hiekkakakun. Kuulemma mukava koostumus, jos lisää tilkkasen maitoa sekaan. Liian vaivalloista minulle, sitä paitsi minä lisään vain Kesoa, jos lisään.

Legenda: Ehrmann maitorahka

Tuttu ja turvallinen, taattua laatua. Okei, ehkä toisinaan myös yllätyksetön ja tasapaksu (tai -löysä). Ehrmann on varma ja suhteellisen leppoisa valinta: kitkeryys pysyy aisoissa. Monelle jo niin väsynyt valinta, ettei montaakaan sanaa Ehrnamista ole tarpeen vuodattaa.
 
Olen itse aina mieltänyt Ehrmannin maitorahkojen kunkuksi ja hiukan häpeillen syönyt Valiota. Mutta mitä huomaankaan tehtyäni rahkamerkkivaihdoksen? Säälittävät 8,5g proteiinia sataa grammaa kohden! Se tekee kuulkaas jo yli 3 grammaa vähemmän proteiinia per pönikkä. 😀 Ja Santtu on tietysti ollut tämän käännytystyön takana. Murr.

Hyvän omantunnon rahka: Juustoportti luomu maitorahka

 
Tönkköisyydesta ja kitkeryydestä viis kun kyseessä on luomua! Ekoilijan ja hieman parempia valintoja tavoittelevan valinta. Tiedä sitten mistä johtuu, mutta itse olen pitänyt kovasti Juustoportin rahkasta. Se täyttää hyvin, vaikka pakkaus sisältääkin 200 grammaa sitä itseään. Lisäksi purkin ulkoinen olemus on mielestäni selkeästi houkuttelevin. Tosin olen aina sekoittaa maitorahkan vastaavan merkin kermaviiliin. Sen syömiseen tarvittaisiinkin jo useampi lusikallinen hilloa…
 
Siihen ne hyvät puolet loppuvatkin ja jäljelle jää se ainoa ongelma. Hinta on aika sievoinen, yhden purkin hinta pyörii kahden euron kieppeillä. Äh, minulle vain erikoistilanteiden rahka, ei arkikäyttöön.
 
Luottovalinta: Valio pehmeä maitorahka

Kuten sanottu, minun arkivalintani ennen kokemaani Ehrmann-käännytystä (ja valintani kyllä tästä edespäin). Mielestäni Valion pehmeässä toteutuu loistavasti maitorahkan pyhä kolminaisuus: hinta, koostumus ja ravintosisältö, eli edullista, pehmeän hillittyä karvautta ja riittävästi proteiinia.
 
Niin ja ihan vain lisäplussana: mielestäni purkin muotoilu on kaunis ja varsin mukava käteen. ;D
 
 
Ja mitä tulee Valion pehmeän pikkusiskoon…

…silkkaa syntyneestä fitnessbuumista hyötymistä (mikä sinänsä tuotteen valmistajan kannalta on järkevää). Ehkä hiukan täyteläisempää ja toki hyvää, mutta kuitenkin suurilta osin ainoastaan rahastusta. Luulen, että pelkkä pinkki purkki myy jo itsessään aika hyvin. 😀
Saa nauraa. Saa muljautella silmiä. Ja saa pitää kaikkien aikojen turhimpana postauksena. Mutta saa myös innostua rahkan syönnistä ja esittää omia näkemyksiä. Heh.
 
Loppukevennyksenä maitorahkan mukavat kaverit (unohtamatta marjoja ja hedelmiä) sekä joku pikkupullistelija.

Maitorahkantäyteistä viikonloppua! 🙂
Uncategorized

Words, don’t come easy to me.

Pari viime päivää olen kulkenut aikalailla hymy korvissa. Ihmettelin ihan itsekin. Aina tähän aamuun asti. Kunnes tajusin kaarevien huulien syyn. Nimittäin.
 
Lexi Smartin elämä järjestyi sittenkin. Hän sai yrityksensä pyörimään, ystävänsä takaisin ja vieläpä kaiken päälle aitoa rakkautta hohkaavan parisuhteen – mitä ilmeisimmin. Kuulostaa jo ihan sepitetyltä koko juttu.
 
Noh. Eh. Ai niin. Sitähän se nimenomaan onkin. Sitä tunsi itsensä aika pölkyksi, kun tajusi olleensa iloinen hömppäpokkarin päähenkilön puolesta. Tosin ei se ilo tai hymyhuulet kysy aikaa, paikka, edes syytä.
 
Kai se on ihan okei sitten heittäytyä kirjan vietäväksi. Ei kaiken tarvitse olla aina niin todellista. Epätodellisestakin voi syntyä jotakin todellista; minä sain ihka-aitoa mielihyvää.
 
Se, mikä minua nimenomaan peräkkäin asetelluissa sanoissa viehättää, on juurikin jonkin todellisen luominen. Se, että kirjoitettu pystyy liikauttamaan jollain tavoin ihmismieltä, synnyttämään mielikuvia, tunteita, ajatuksia, mielipiteitä, muistoja, aivan kokonaan uusia maailmoja. Aivan liian kliseisesti sanottu, mutta sanonpahan silti: sanoissa on käsittämättömän paljon voimaa.
 
Koska ei ollut kuvaa kirjasta, saatte yrittää lukea minua (kuin avointa kirjaa?).
 Paljastan. Haaveeni. En oikeastaan puhu siitä koskaan kenenkään kanssa, ihan joskus ehkä äidille. Haaveilen kirjan kirjoittamisesta. Toisaalta häpeän haavettani kahdesta syystä. Ensiksikin, ei minusta varmaankaan olisi siihen. Enkä halua luoda mitään keskinkertaista (ja se onkin useimmiten inspiraatioideni pysäyttäjä). Toiseksi, haaveni tuntuu jollain tapaa aivan liian – ööh – massalta. Tarkoitan, jokatoinen hieman syvällisempää blogia kirjoitteleva (teinityttö, vanhempikin) ilmoittaa rustailevansa omaa kirjaa elämänsä arvistaan. Noin niin kuin karkeasti yleistettynä. Eikä millään pahalla. 🙂
 
Haluaisin oppia kirjoittamaan ihan silkasta kirjoittamisen palosta. Enkä aina vain yrittää tähdätä tekemisilläni jonnekin ylös kaukaiseen täydellisyyteen. Minä haluaisin kirjoittaa pöytälaatikon täyteen aivan hirvittähän huonoja novelleja. Lapsellisia, yksiulotteisia, vailla merkittävää missiota.
 
Se olisi suoranaista terapiaa halulleni luoda älykkäitä sanavalintoja ja oivaltavia kokonaisuuksia, nerokasta tekstiä ja hitsi-vie-miten-viihdyttävää huumoria.
 
Ehkä vain pelkään toteuttaa, koska pelkään epätäydellisyyttä. Ennen kaikkea pelkään omaa tyytymättömyyttäni.  
 
Onneksi on blogi, jonne voi kirjoittaa vaikka mitä hölönpölönlööperiä. Yksittäisiä ja irrallisia ajatuksia. Niin kuin esimerkiksi tämä. Eikä kukaan välttämättä sano mitään (mikä toisaalta on joskus myös surku).
 
 
 
 
 
 
 
 
Post scriptum: Sophie Kinsella on nyt luettu ja Lexin kohtalo selvitetty, onneksi vuoroaan odottaa vielä toinen kirja, Äärioikeistot Suomessa. 😀
 
Post scriptum 2: Jos sinulla on nurkissa pyörimässä lukion kemian kirjoja ja haluat päästä niistä mahdollisimman pian eroon, olethan yhteydessä! Olen kiinnostunut ostamaan.

 
Nauttikaa (musiikkivideosta:D)!

 

Uncategorized

Oi, sallithan.

Eilen olin luvatusti Linnanmäellä. Olin siellä Santun kanssa. Ja olin pitkästä aikaa aivan mahdottoman hyvällä tuulella. Olin onnellinen, kun Karkkiunelman daimmöykyt tarttuivat hampaisiini. Olin iloinen pitkästä varjosta omani vieressä. Suorastaan helpottunut, kun sankari lähti hakemaan autosta sandaaleitani kiilakoroista hiertyneille jaloilleni. Olin haltioitunut täydellisestä kesäpäivästä ihmisvilinässä.
Toki olin onnellinen myös aamuisesta lenkistä, jolla kävimme yhdessä. Kaapista rääpäistystä sekasotkulounaasta. Niin ja tietysti kolmen euron tarjousjuustosta.
Kuitenkin iloni kumpusi jostain paljon syvemmältä ja sinkoutui mielestäni suoraan syvälle sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Onnentunne ei ollut vain hauskaa pintaliitoa, vaan jotakin hurjan paljon vahvempaa. Sykähdyttävämpää. Vavisuttavampaa. Äh. Kaikkein eniten ehkä kuitenkin merkityksellisempää.
 

 
Kuinka onni voi olla toista onnea merkityksellisempää? Itse asiassa en tiedäkään, voiko todella. Mutta omassa pikkupäässäni koin asian kuitenkin juuri niin. Oikeastaan se sunnuntainen onni oli itse merkitys, lopputulema. Oivallukseni merkitsi onnentunnetta. Istuin Kieputtimen vieressä ja mutustelin onnea. Kelasin edes-takas ajatuksiani kuin filminauhaa. Yritin pohtia, mitä tietä olin tupsahtanut suoranaiseen onnelaan. Tajusin, ettei pelkkä pehmisjätski daimeilla, edes se viimeinen kinuskimöykky, voinut saada aikaan niin syvää tunnetta. Niin merkityksellistä onnea.
 
Sallivuus. Oivalsin, että yksi avaimen onneen (omalla kohdallani) on aivan varmasti sallivuus. Sitähän olin toteuttanut tiedostamattani koko päivän ja oli siten avain senhetkiseen olotilaan: iloon, hymyyn, nauruun, onneen. Sana sallia nostattaa mieleen helposti kurin ja järjestyksen, tiukan otteen jostakin. Naulankantaan. Kenties kaikki alkoi jo edellisiltana, kun mutustelin muutaman suklaakonvehdin sängyssä: sallin itselleni täydellisen rentoutumisen. Aamulla sallin poikkeuksen suunnitelmiini. Lintsillä sallin itselleni jäätelöannoksen. Se suurin kontrollinluovutus tapahtui kuitenkin oman pääni sisällä pohdintojeni tuloksena, eikä pikkuisilla herkkuhetkillä, ylipäätään millään konkreettisella ollut sen kanssa mitään tekemistä: minä todella sallin sinäpäivänä itseni olla juuri sellainen kuin olen. Nyökäytin päätäni virheilleni ja epäkohdilleni. Siitä vain, se on minun hieman-liian-suuri takapuoleni. En haikaillut muutosta tai suorastaan vaatinut itseltäni arvostelua. En vieläkään miellyttänyt itseäni, en voi kertoa pitäneeni itsestäni sunnuntaina sen enempää kuin edellisenä perjantainakaan, mutta siitä huolimatta sallin itseni olla juuri sellainen. Vain olla. Ja ennen kaikkea nauttia.
 

 

 
Kolmanneksi ymmärsin, että minun on opittava sallimaan myös koko tunneskaalani, erityisesti se toinen ääripää. En tarkoita, ettenkö pystyisi näyttämään tunteitani: olen aina ollut kovin laaja-alainen tunnesektorilla. Tunnen, mutta myös näytän. Se, mikä minun on opittava sallimaan itselleni on samalla se, jonka kerran menetin ja jonka ennen kyllä osasin. Juuri tästä hetkestä kiinni pitäminen ja siitä nauttiminen. Ja kyllä, myös aikuinen voi sen taitaa, vaikka pitkään luulin toisin. Ei aikuisuus ole synonyymi murheelle. Pääni kuitenkin on tätänykyä aikamoinen murhetehdas: yhdestä kun pääsen, toinen odottaa jo jonossa. Toisinaan tuntuu, etten osaa olla ilman murheita. Murheitta olen kuin peura ajovaloissa. Totaalisen hukassa ja kauhuissani; nyt tuntuu aivan liian keveältä.
 
Hmm. Kaiken tämän pohdiskelu jälkeen siinä Kieputtimen vieressä uskoin oikeasti todella, että juuri senhetkinen onneni tuntui merkityksellimmältä kuin onni uusista sukista. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Kyllä ne uudet lyhytvartiset kesäsukat toukokuun lopussa toisaalta saivat minut aika iloiseksi.
 
Olen tässä ja nyt. Yksi jalka. Kaksi jalkaa. Koukistan, suoristan, kävelen. Ne toimivat. Näen, kuulen, tunnen – muuallakin kuin vain iholla. Peilikuvani heijastuu ikkunasta. Katson, mutten jaksa nähdä. Ajattelen, mutten jaksa välittää. En ehkä täysin hyväksy, mutta sallin kuitenkin. Sallin, miksi? Koska minä olen täällä. Koputan ja osoitan päätäni. Täällä näin.
 
 
Uncategorized

Right now.

 
 
Juuri tällä hetkellä. Okei, ensiksikin yritän istua hipihiljaa keittiön jakkaralla, ettei Santtu heräisi. Kello on tarkalleen 7.26 ja aivan liian aikaista Santulle nousta ylös. Koska muuten se on pahalla päällä päivällä. Vaikkei se itse sitä myönnä. Sinänsä ihan sama, kukin saa kiukutella koska haluaa, teenhän minäkin sitä toisinaan. Mutta kun minä haluaisin tänään hakea salaattibaarista salaatit, eikä syöminen ole kivaa kiukkuisen kanssa. Tai huono(mpi)tuulisen kanssa. Edes vaisun kanssa.
 
Juuri tällä hetkellä minä kuitenkin myös haaveilen. Haaveilen oikein aurinkoisesta huomisesta, sillä Santtu kysyi toissapäivänä, lähdenkö sunnuntaina treffeille Lintsille. Ainakin oletan niiden olevan viralliset treffit. 😉 Vastasin muuten myöntävästi. Lisäksi haaveilen jauhelista, karjalanpiirakoista ja pannukakusta. Siis samalla aterialla. Mitä mielitekoja.
 
Mistä tee haaveilette juuri tällä nimenomaisella hetkellä?
 
Tai hetkonen. Antakaa niin arvaan. Luulen, että Senja haaveilee tällä hetkellä viimeistenkin pöpöjen nitistämisestä ja Heidi luultavasti toivoo kovasti uusien tatuointien puhdistuksen onnistuvan reissun päällä. Marissa mitä ilmeisemmin haikailee takaisin ulkomaille hotelliaamiaisten äärelle (kukapa nyt ei?:D) ja Laurakin varmaan toivoisi jo pääsevänsä toteuttamaan kesälomasuunnitelmiaan. Toisaalta toivon, ettei Nette ainakaan kovin  kovasti haaveile kotiinpaluusta rippileiriltä, heh. Niin ja Anna saattaa hyvinkin uneksia järjettömistä pakaradomsseista. 🙂 Osuiko mikään oikeaan?
 
Haaveet ovat toteutettaviksi – ennen kuin ne kuihtuvat.

 
Uncategorized

Kuin julkkista tapaamassa.

Onkohan mun hampaiden välissä nyt lounasparsakaalia? Ehkä olisi pitänyt laittaa sittenkin lyhyeempihelmainen hame –  kompuroinnin mahdollisuus pienenisi usealla prosentilla. Todennäköisesti oli kyllä väärä valinta jättää hiukset valtoimenaan auki: keskityn asioihin aina paremmin tiukka ponnari päässä silmät viiruina. Koska enhän mä tiedä, kuinka syvällisiä asioita tullaan puhumaan. Voi olla, ettei älykkyysosamääräni edes riitä… Toivonmukaan ajatus ei täysin jäädy, koska enhän mä nyt oikeasti niin tyhmä ole. Olisinpa mä voinut käsikirjoittaa valmiiksi tämänkin jutun. Lukea vuorosanat paperilta. Spontaanisuus ei todellakaan ole mun vahvuuksia. Todennäköisesti mä tulen vain nauramaan ihan kaikelle ja ihan koko ajan. Äh. Vaikka kyllähän mä aika paljon nauran ilman jännitystäkin. Hermostuneena hiukan enemmän vaan. Täytyy kai keskittyä pitämään naama peruslukemilla mahdollisimman paljon. Senkin vuoksi, ettei mun kasvojen pyöreys korostu. Ja se parsakaalipalan mahdollisuus kulmahampaan vieressä. Siis joo. Sitten on se ääniongelma vielä. Kerran Santtu kyllä sanoi, että mulla on ihan kiva ääni. Mutta sehän nyt on perinteisesti poikakaverin tehtävä kertoa, että kaikki tyttöystävässä on aina kaunista ja kivaa. Luulen, että mulla on oikeasti aika tyhmä ääni. Jos yritän puhua vähän matalammin, auttaisikohan se? Pitäisi ihan nauhottaa omaa ääntä ja kokeilla… mutta enhän mä nyt tässä junassa, herranjestas. Hei apua. Voi ei. No nysse on menoa. Voi pojat. Ääääää….!
 
En ole ikinä ennen tavannut ketään nettituttua. Blogikaverit ovat pysyneet aina omassa maailmassaan. Keskusteluja olen käynyt tähän asti tietokoneruudun, en oikeiden kasvojen kanssa. Olihan se aika jännää, että yhtäkkiä se tuttu, mutta kuitenkin vieras naama hymyili edessäni ihkaoikeasti. Ja se ääni! No se sopi ystävälleni oikein mainiosti, tarkoitan siis, että vastasi mielikuviani. 
 
Pettämätön ystävä, joka kestää kovimmatkin rutistukset vikisemättä.
 
Minulla oli mukavaa. Toivottavasti toisellakin. En kai nyt ihan kamalan weirdo sentään voinut ollut. Tai onhan sekin hyvin mahdollista. 😀 Toivon, että edes tarpeeksi mielenkiintoinen, mukava ja noh, kelpo. Kelpo kamu. Tosin kotimatkalla junassa keksin vaikka miten paljon kivaa sanottavaa. Äh, kirjoitan ylös ja kerron toisella kertaa. Ei kai kukaan voi täysin rento ensimmäisillä treffeillä olla?
 
Voi tattis! Sellainen oli fiilis illalla sängyssä. Kaikkea sitä tulee tehtyä. Ihan uusia asioita näin vanhana. Multisosiaalinen päivä, sanon minä. Aika mahtava päivä. Sanonpahan vaan vielä, että aika mahtava elämä! Ei minulla taida enää ikinä olla aikaa murehtia mitään, kun on nähtävästi niin hirmuisesti vielä koettavaa.
 

Tuntuu uskomattomalta, että joku haluaa todella lukea kirjoituksiani. Siis ihan vapaaehtoisesti ja muutkin kuin vain oma äiti. Vielä uskomattomampaa on se, että joku ’tuntematon’ haluaa tavata minut. Ystävystyäkin kenties! Tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan mukiinmeneväksi tytöksi. 🙂 

Mahtavaa viikonloppua ihan jokaiselle siellä ruudun toisella puolella!  *lisää tähän tuhat sydäntä*