Eilen illalla viimeisenä asiana ennen nukahtamista lähetin äidille viestin. Tänä aamuna varhain yksi ensimmäisistä asioista oli soitto äidille. Yhäkin tuntuu luonnolliselta jakaa äidin kanssa tuntemukseni. Sillä kukaan ei tunne minua ja ajatuksiani paremmin kuin äiti.

Istuimme eilen kahvilassa. Samaisessa, jossa harjoittelin aikoinani syömään ensimmäistä sämpylääni. Samainen leipä nyt edessäni. Tuntui ihan hassulta. Kaikki muistot tulvivat mieleeni. Toisaalta taas nuo ajatusten ja tunteiden yhteennivoutumat tuntuivat hyvin, hyvin kaukaisilta, lähes vierailta ja tuntemattomilta. En ollut tunnistaa niitä omikseni. Tai todellisiksi. Kuin pahaa, pahaa unta.

Mietin siinä istuessani, mitä mahtaa toiselle pelastajalleni nykyisin kuulua. Pohdin ääneenkin. Katrin oli enemmän kuin ravitsemusterapeutti.

En ole varmasti ikinä ollut niin ylpeä itsestäni, kun hetkeä myöhemmin todella törmäsimme häneen. Uskomatonta. Ei siinä sanoja tarvittu. Hyvää kuuluu niin kuin näkyykin, molempien silmäparit viestittivät. En myöskään ole kestää sitä tunnetta, joka minut valtaa, kun vain muistelen äidin katsetta. Sen ylpeämpi ei äiti voi tyttärestään olla. Luulen, että äidin on syytä olla kuitenkin ylpeä myös itsestään. Ihan hitsin ylpeä meistä.

Kun jotain haluaa tarpeeksi, sen kyllä kykenee saavuttamaan. Ainoa ehto on tahto. Vahva, oma tahto. Usko ja tuki seuraavat perässä. Samoin kuin periksiantamattomuus ja sitkeys. Pätee ihan kaikkeen elämässä. Uskallan väittää.

Vielä viime kesänä en jaksanut edes nostaa penkkipunnerrustankoa, saatika tehdä sillä yhtäkään toistoa. En ollut ikinä elämässäni kyykännyt tai nostellut muuta kuin koulukirjoja. Olin lihasköyhä rimpula, voimaton kaikella tapaa. Lähdin niin nollasta kuin ihminen vain voi lähteä. Olin vielä viime kesänä aikamoinen luukasa, hyvästä henkisestä hyvinvoinnista huolimatta.

Tänään vetäisin mavea jo toistamiseen 65 kilolla. Kyykkäsin syviä hieman vajaa 50 kilolla. Viidenkymmenkilon rajapyykki tavallisissa kyykyissä on mennyt jo rikki. Tiistaina sain tehtyä ennätysmäärän toistoja tämänhetkisellä penkkimaksimillani, 35 kilolla. Käsipainopenkissä 12.5 kilon käsipainot tuntuvat jo melkein liian keveiltä. 

Eivät hurjia lukuja ammattilaisille tai ammattilaisen silmän alla treenaavalle, pidempään harrastaneelle tai välttämättä sinulle. Mutta minulle  lukemat merkitsevät hyvin paljon. Ne merkitsevät, että olen syönyt tarpeeksi, tehnyt jotain oikein, onnistunut, voittanut itseni. Sitä, että olen todellakin se Elina. Salitreenaus ei ole ollut avain tervehtymiseen, vaan lopullinen viimeistely. Sali ei ole oikea paikka sairaille, mutta voi olla tuki jo tervehtyneille.  

Tänään eräs salin vakiokalustosta kysyi, miksi teen liikettä kun ei sulla ole makkaroitakaan. Ähelsin 25 kilon levypaino kädessä kylkitaivutuksia. Teen, koska haluan olla vahva. Vielä vahvempi kuin nyt. Niin vahva, että uskallan sanoa kaikki ajatukseni ääneen, nämäkin sanat.  Haluan osata ilmaista itseäni muutenkin kuin vain kirjoittamalla. Tyydyin kuitenkin vain toteamaan yksinkertaisesti miehelle ei olekaan, haluankin lihaksia. Mieleni olisi tehnyt avautua myös siitä, kuinka kiinteytyminen ja liikunta makkaroiden vuoksi saa minut voimaan pahoin ja ajaa oksennusrefleksin partaalle. 

Minä en häpeä menneisyyttäni. En kiellä sitä. Mutten voi sanoa olevani siitä rehellisen iloinenkaan. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni ja menneisyyteni on osa minua. Toisin sanoen olen ylpeä voitostani. 

Tänäpäivänä olen onnellinen, että voin…

…pöyhiä huoletta hiuksiani.

…sitaista ne huolettomalle nutturalle.

Koska.

Uskokaa tai älkää, oli aika jolloin en tohtinut nostaa edes otsahiuksiani ylös pinnillä. Se tuntui liian radikaalilta ja pelottavalta. Joku hiussuortuvahan saattoi karata ja tehdä minusta vielä idiootimman näköisen. Tuijotettavan.

Jälkeenpäin mietin. Ei ole ihme, että sairastuin epävarmuuteen ja epävarmuudesta. 

Epävarmuus on ja pysyy, yhäkin, muttei enää hallitse.

En mielelläni kävele yksin baaritiskille, puhu puhelimessa tai ehdota työkaverille vapaa-ajalla näkemistä. Vaatii paljon vieläkin, etten kontrolloi jokaista hiussuortuvaani jokaikinen hetki. Mutta pystyn ne tekemään, kun oikein haluan.

Ja olen ylpeä siitä.

Ps. Ja lopulta keskinkertaisuudesta tyytyväisyyteen.

Eilen oli kiva päivä. Meidän kymppipäivä. Vapaapäivä. Siirretty naistenpäivä. Spesiaalipäivä. Tavallinen päivä. Aurinkoinen päivä. Kirpeä pakkaspäivä. Onnellinen päivä. Nauruntäyteinen päivä. Herkuttelupäivä. Rento päivä. Vähän vain väsy päivä. 

Olen nopeasti syttyvä. Aika räjähdysaltis. Sellainen sekunnissa innostuva. Kun saan jotain päähäni, haluaisin toteuttaa sen heti. Toiset saattavat kutsua sitä kärsimättömyydeksikin. Mikään ei ole parempaa kuin tuntea mahanpohjassa niin valtavaa innostuksen kuplintaa, että tekisi mieli hyppiä tasajalkaa. 

Surullista kyllä, innostukseni saattaa tosin lopahtaakin aivan yhtä nopeasti. En oikeastaan osaa selittää, mikä saa sen niin yhtäkkiä sammumaan. Vain pieni tunnevivahde mielessä tai ajatuksen minimaalinen kallistuminen toiseen suuntaan voi olla ratkaiseva tekijä. Kyllä pystyn viemään asioita loppuun, mutten ehkä samalla intohimolla rehellisen innostuksen ollessa mukana.

Olen aina ollut kova suunnittelemaan ja keksimään erilaisia projekteja. Jonkin on aina oltava tulilla. Välillä tuntuu, että ilman edes jonkilaista tähtäintä tai päämäärää elämä tuntuu kaikkea muuta kuin mielekkäältä. Toisinaan kaipaan itselleni todellista pitkäjänteisyyttä ja pysyvyyttä – nimenomaan omassa järjesjuoksussa ja mielenliikkeissä. Kaipaan itseltäni luottoa itseeni. Sitä, ettei tarvitsisi pelätä, koska kyllästyn kirjoittamiseen, blogiin, vaatetyyliini, lenkkeilyyn tai elämääni. Tällä hetkellä rakastan kaikkea luettelemaani palavasti ja tuntuu mahdottomalta esimerkiksi elää ilman ajatusten purkamista tänne  riveille. Liikunta on ollut osa minua koko ikäni, lenkkeily monenmonta vuotta. Kuitenkin olen niin höpsö, että pelkään kiinnostukseni suuntautuvan joku kaunis päivä toisaalle ja juurikin vaikka kirjoittamisen tai juoksemisen jäävän taka-alalle. En osaa tasapainoilla asioiden välillä, vaan olen joko-tai-ihminen.

Kyllä olen miettinyt näitä piirteitäni lähipäivinä, mutteivat ne ole minulle uusia oivalluksia. Olen jo pienenä tyttönä sisäistänyt olevani kyseisenlainen. Kuinkako? Minulle kerrottiin se. Paras lapsuudenkaverini valitti, ettei minulle kelpaa mikään tavallinen, vaan haluan tehdä aina jotakin erikoista: perustaa kaupan, tavoitella voittoa leipomuksilla, aloittaa säästöprojektin yhteiseen koiraan, alkaa rakentamaan laudoista linnaa, muun muassa. Jaksoin barbileikkejä siihen asti, että olimme ehtineet jakaa nuket ja valita niille vaatteet. Tai vastaavasti rakentaa Gran Championeille tallin ja jakaa ne laumoihinsa. En minä jaksanut pitää pehmolelujen hammaslääkäriä montaa päivää. Ellen kehittänyt sitä jotekin. Se kävi muuten tylsäksi. 

Eilen tosiaan oli mukava päivä. Nautin erikoishemmottelusta, kun Santtu vei minut syömään sushia ja kiinalaista. Se teki päivästä onnistuneen, mutta oli vain osasyy. Loppupäivän  vietimme kotona, touhusimme asioita yhdessä: räpsimme kuvia, nauroimme, istuimme sylikkäin tekemässä tänne blogiin uutta banneria, kuvasimme hassuja videopätkiä, kävelimme iltalenkillä käsikädessä kauppaan ostamaan maksapasteijaa ja katsoimme silmät jo puoliummessa Poliiseja netistä – kaikki syitä onnistuneeseen päivään. Nyt huomaan, että vanhemmiten olen oppinut nauttimaan ihan tavallisista asioista. Ne ovat nautintoja, eivät enää  vain bläähtylsäätylsäätylsää. Ei luonteeni ole mihinkään muuttunut, mutta olen kehittänyt  ja laajentanut sitä, luonut uusia ulottuvuuksia. 

 Vaikka olin tullut vasta yöllä kotiin, pomppasin ylös sängystä kuitenkin jo ennen puolta kahdeksaa. Mikrotin puuron ja aamupalani jälkeen päätin, että Santunkin on aika herätä. Hei, olihan jo ihan valoisaa, eikä silloin kuulu enää nukkua, hehe. Puolustuksekseni voin sanoa myös, ettei sängystä ylös repiminen ole päivittäistä (eilen halusin vain maksimoida yhdessäoloajan) ja sitäpaitsi oli minulla pieni lahjakin…

 Ilokseni huomasin, että toinen mahdollisuus sushille kannatti. Huomasin oikeasti pitäväni nigireistä (vai mitä ovatkaan nuo, joissa on vain lohta päällä). Merilevän mausta en vieläkään pidä, mutta nyrpin kääreen ympäriltä pois, heh. Tosin täytyy sanoa, että ei friteerattuja kanapaloja ja riisiä hapanimeläkastikkeella voita mikään.

Ensiksikin muistutan aivan aluksi jälleen, etten ole kuin vanhojen Salkkareiden Ulla Taalasmaa. Nokkansa joka asiaan tunkeva kyylä. Niin enää – kiitos Irc-gallerian syrjäyttäneen Facebookin, joka teki kyyläilyn lähes mahdottomaksi, haha. Olen muuten vain kiinnostunut ihmisistä ja siitä, kuinka he linkittyvät toisiinsa ja eri asioihin. Ja muuten vain tiedän sitä sun tätä naapurin Laamasista, pitkähiuksisesta tytöstä salilla sekä aina vastaankävelevästä pojasta. Heh. Maailma on niin hirmuisen pieni, toisinaan tuntuu, että liiankin.

Puolustelen tätä tietouttani ihmisistä myös hirvittävän hyvällä kasvomuistillani. Kun olen kerran (tahtomattakin) sisäistänyt tietyt kasvot ja sen piirteet, en niitä hevillä unohda – varsinkin, jos kasvoihin liittyy havaitsemiani ja tarkkailun tuloksena saatuja tietoja, kuten nimi, ystäväpiiri tai kävelytyyli. Tiedän aina vastaankävelevän pojan nimen, kenen kanssa hän seurusteli yläasteella, sen että tämä tyttöystävä on nykyisin ompelija ja työskenteli jokin aika sitten samaisessa yrityksessä, josta ostin vanhojen tanssi mekkoni sekä ylioppilasasuni. Erään tuntemattoman tytön tunnistan jo kaukaa hänen kävelytyylistään. En tosin tiedä nimeä, ikää tai muitakaan tarkentavia tietoja, mutta tuo tutuksi tullut tyyli kävellä saa jo aikaan sen, että tuntuu kuin oikeasti tuntisin tytön. Välillä joutuessani tällaisten ”tuttujen” kanssa tahattomasti puhetilanteeseen, esimerkiksi kaupan kassalla, minulla on suuria suhtautumisongelmia: tiedän, ettemme oikeasti tunne toisiamme, vaikka henkilö tuntuukin minusta vanhalta tutulta. Ristiriitaista!

Nykyisin tiedän aika paljon ihmisten ruokavalioista ja syömistottumuksista. Tai siis hei, enhän minä voi silmiä ummistaa kaupan kassalla piippaillessani ostoksia. Ja kun silmät näkevät, tietysti ajatuskin alkaa rullaamaan samaa tahtia kuin kassahihna. Olen kuitenkin ottanut linjakseni, etten oikeastaan koskaan kommentoi asiakkaiden ostoksia, mitä nyt joskus heitän vanhemmalle rouvalle jokusen sanan kauniista kukkakimpusta. Minusta ruokaostosten tekeminenkin on jollain tapaa yksityisasia ja saattaa olla vähän arka asiakin – minä jos joku sen tiedän. Ja kyllähän sen pienoisen häpeän joskus aistii, kun selvästi tuhdimmassa kunnossa oleva ja yksinäisen oloinen henkilö tulee herkkuvuoren kanssa kassalle tai kylmästä tärisevä ja viiteen toppatakkiin kääriytynyt naishenkilö kurkun kanssa.

Ehkä olenkin kyylän sijaan ihan puhtaasti utelias. Hyvällä tavalla. Minusta on hurjan kiva seurailla ihmisten ostoksia ja erilaisia ihmisiä ylipäätään. Pienen pienistä yksityiskohdista ja vivahteista saa muodostettua lyhyen kassatapahtuman aikana aika hyvän vaikutelman ihmisestä. Jo pelkästään ostokset kertovat ainakin tietyltä osin paljon. Olen observoinut, tehnyt tutkimusta – tosin ihan vain omassa päässäni. Heh. Monelle perjantai tuntuu olevan edelleen pizzaperjantai. Suurperheen äidit latovat hihnalle postiluukusta kolahtaneen mainoksen koko sisällön. Reilu viisikymppiset ja selvästi kohtuullisen hyvin toimeentulevat villakangastakkimiehet ruokahifistelevät serranolla, erikoisjuustoilla ja luomupatongilla. Nuoret poikamiehet tuntuvat taas elävän kaljalla ja roiskeläpillä, ellei kyseessä ole salikundi, jonka kuitti täyttyy Ehrameista. Ja on myös todettava, ettei kukaan ruisleivällä, kananmunilla, raejuustolla, pakastevihanneksilla ja kanasuikaleilla lihoa. Kyllä hiukan tukevampien ihmisten ostokset näyttävät lähes poikkeuksetta toisenlaisilta. Tämän kaiken totean tietenkin karkeasti yleistäen, en leimaa ketään tai paheksu. Ihan mielenkiinnosta olen vain pannut asioita merkille. 🙂

Oma ruokavalioni on oikeasti aika tylsä. Ei tylsä syödä, vaan nimenomaan tänne blogiin jatkuvasti kirjoitettavaksi. Kauppalistamme on lähestulkoon aina samanlainen. Itse asiassa en itse edes tarvitse minkäänmoista listaa, käyn vain kaupassa läpi päässäni jokaiseen ruokailuun tarvittavat ainekset, kuten esimerkiksi iltapala: Total/rahka done, raejuusto done, mehukeitto done, omena/päärynä done, riisikakku/ruisleipä done, maksapasteija done. Pidän hirmuisesti kaikesta, mitä syön – maun vuoksi, mutta myös terveellisyyden takia. Suhteellisen puhdas (äidin tekemä) ruoka rankan treenin jälkeen nautittuna on parasta, mitä tiedän!

Olen usein ajatellut, kuinka hirvittävän hankalaa, tai ainakin monimutkaisempaa, olisi, jos Santtu ei söisi myös säännöllisesti viittä kertaa päivässä ja pääpiirteittäin samoja ruoka-aineita. Jos toinen söisi vain kerran päivässä pussillisen pakasteranskalaisia ja paketin nakkeja, väitän, että aivan terveen syömiskäyttäytymisen omaavan henkilönkin olisi vähintäänkin haastavampaa itse pysyä järkevässä syömisrytmissä ja ruokavaliossa. Tosin omat ruokailutottumukseni ovat sen verran syvällä selkäytimessä, ettei niitä helpolla horjuteta. Ehkä se iltapalan syöminen tai salin jälkeinen lounas ei sitten vaan olisi niin kiva juttu yksin.

En itse ole minkään sortin kasvissyöjä, en maitotuotteiden kaihtaja tai totaali (ainoastaan Totalisti) viljoista kieltäytyjäkään. Joskus olin olevinani kasvisruokailija, mutta aika pian tajusin, ettei se ollut minkään muun tahto kuin sairauden. Kyllä minä pidän kanasta, jauhelihasta ja kalkkunasta. Harvoin syön täyspihvejä tai punaista lihaa. Mutten kuitenkaan voi sanoa vihaavani niitä. Periaatteessa tykkään kalasta – jos siinä ei maistu ”kalanmaku”. Hehe. Muistan yhä, kuinka pienenä toin äidille tuliaiseksi mökillä saamani hauen ja haukukeittoahan siitä väännettiin. Kieltäydyin syömästä sitä, koska maku oli ja on edelleen mielestäni aivan hirveä, juurikin kalanmakuinen. Äitihän siitä suuttui ja käski olemaan sitten ilman ruokaa. 😀 Tonnikala, seiti ja kirjolohi ovat herkkuja. Koska ne maistuvat tonnikalalta, seiltä ja kirjolohelta, eivät mereltä ja kalalta.

Mielestäni monipuolisuus ruokavaliossa on tärkeää. Ymmärrän, että jokaisen keho on yksilöllinen: toisille sopii jokin ja toiset eivät siedä sitä yhtään. Kuitenkin ihmiskeho toimii pääpiirteittäin samalla tavoin, yksilöllisistä eroista huolimatta se on rakennettu samanlaisista palikoista. Minusta on hienoa, että ihminen tunnistaa kehonsa viestit ja osaa kuunnella kroppaansa. Helposti tämä trendissä oleva itsensä kuuntelu saattaa kuitenkin mennä yli. Terveellisen ruokavalion ja elämän sekä ylettömän sporttailun alle on myös helppo piilottaa pakonomainen suhtautuminen ruokaan (miksei liikuntaankin), jopa syömishäiriö. Ei ole tavatonta, että kunnon fitnessmimmin (lainausmerkit tarpeen ehkä joissain tapauksissa) ruokavalio lähentelee enemmänkin syömishäiriötä kuin rehtiä ja terveellistä urheilijan murkinointia.

Se pamahti yhdellä iskulla tietoisuuteeni.

Olisi hienoa aloittaa kuvailemalla, kuinka se alkujaan oli vain lähes itämiskelvoton siemen ja kuinka se sinnitteli olosuhteista huolimatta, kasvatti ensimmäisen verson, vahvistui ja levisi, lopulta puhkesi täyteen kukkaan. Kertomalla, kuinka tiesin, tiedostin ja tunsin koko ajan sen olemassaolon jossakin sisälläni.

Mutten aio, sillä en sepittele riveilleni kaunisteltua proosaa, vaan vain puhdasta ajatuksenjuoksuani.

Sitäpaitsi siihen ei liity mitään hohdokasta tai mahtipontista. Tajusin vain sen yhtäkkiä. Yhdessä rysäyksessä. Astuessani rappukäytäväämme, auringon paistaessa selkäni takaa luoden varjon ilmoitustaululle, jossa muistutettiin Hanki sydän -tapahtumasta ja naapurin Maukan hukkuneesta avaimesta, etureiskojeni tutistessa ihanasti treenistä ja punaisten poskien heijastuessa lasiovesta.

Nyt en tarkoita henkisesti, vaan nimenomaan fyysisesti. Ja fyysisyydellä en taas tarkoita hiukan lihaksia ja voimaa kerännyttä kehoani, sillä se ei ole niinkään paluuta vanhaan – teini-ikäinen Elina ei olisi uskaltanut tai paremminkin kehdannut astua salille. Tällä fyysisyydellä tarkoitan sitä tunnetta, kun keho tuntuu todella terveeltä ja omalta. Kun kroppa ei ole enää kohmeinen ja koliseva pino luita, jolle jokainen kädenheilautuskin on voimia vievä toiminto. Kun autosta ylös nouseminen on tiedostamaton rutiini, eikä valtava, keskittymistä vaativa voimainponnistus. Kun keho tuntuu kimmoisalta ja vetreältä, lämpöä hehkuvalta ja terveen jämäkältä. Siltä, että kuperkeikan heittäminen tuntuu yhtä luonnolliselta kuin uloshengittäminen. Kun jokaisessa sormenpäässä ja varpaankärjessä kiertää kohisten veri. Kun tuntuu, että sydän pamppailee riemuissaan, eikä sinnittele viimeisillä voimillaan. Kun keho on kuihtuneen ja harmaan sijaan elossa, valmis toimintaan.

Niin, ehkä se tarkoittamani fyysinen tunne on osin psyykkistäkin.

Olen tajunnut, kuinka paljon minun on todella keholle annettava energiaa elämiseen. Nimenomaan elämiseen. Sinnittelin pitkään ihan ok -ruokavaliolla ja kyllähän se keho elossa pysyi, en näyttänyt hirvittävän riutuneelta ja harmaalta, mutten kyllä elämää täynnä olevaltakaan. En ymmärtänyt, kuinka kaukana oikeasti olin Elinasta – vain ja ainoastaan sen vuoksi, ettei energiaa riittänyt pikkurillien päihin asti. Niin pieni asia olikin niin ratkaiseva seikka itseni löytämisessä.

Kun en minä halua, että energiaa riittää juuri ja juuri viemään etukäteen suunnittelemani päiväohjelman loppuun. En halua sinnitellä puoliteholla, en edes tyydyttävällä tai hyvällä. En ihan oikeasti halua olla huojuva lipputanko. Haluan käydä täydellä teholla. Haluan, että minulla on ikään kuin voimia varastossa, valmiina plakkarissa. Haluan, että energiaani riittää fyysisten toimintojen, arkiaskareiden, liikunnan ja kaiken muun lisäksi sädehtimiseen. Niin, haluan sädehtiä elämää.

Lopuksi. Ne punaiset ja pyöreät posket ovat se vanha Elina. Kissanposket.

Jos sota syttyy ja joudun pakenemaan pitkin peltoja pommikoneita ja tarkka-ampujia peläten, voin aina käyttää tätä viimeisintä suunnitelmaani: heittäytyä rähmälleni, maata aivan hipihiljaa vänkyräasennossa, nenänkautta varovaisesti hengittäen, sillä eihän kuolleiden vatsa kohoile tai keuhkot rahise.

Samaa aion yrittää, kun törmään karhuun metsäreitilläni Annikan luo. Minähän en laske mitään jossitteluiden varaan.

Laannu, laannu kiltti sade, huomenna saat sataa niin paljon kuin haluat. Kun vain jaksan laulaa tätä lauluani rankkasateen ajan, luulen, ettei tulva tule ja huuhdo mukanaan taloamme ja henkeämme. Se on nyt minusta kiinni, onko äidillä huomista.

Jos äiti kuolee, luulen, että isi hoitaa minua. Mutta jos isikin kuolee, toivon isoveikan huolehtivan minusta ne vuodet ennen kuin täytän aikuisten iän. Tupsuja ahkerammin kierittelemällä voisin ansaita omaa rahaa, mutten kuitenkaan ole varma, mitä lakikirjoissa lukee: kenelle kotitalo kuuluu, missä asuisimme? Kaikkein yksinkertaisinta olisi ehkä, jos minä kuolisin. Siis veikoillahan on lyhyempi matka aikuisten ikään.

Se on suuri juttu. Syystäkin. Se on peruuttamatonta. Se on vaikea juttu. Monelle. Se voi olla jopa tabu. Kielletty tai vähintäänkin vältelty puheenaihe. Se nostattaa tunteita. Voimakkaimpia heille, jotka ovat sen lähipiirissään kohdanneet. Se on surun asia, mutta toisaalta se voi olla myös helpotus.

Niin hirveä kuin asia onkin, on sen kieltäminen ja tietoisuudesta poistyöntäminen vaarallista. Se voi myttääntyä mielen syvimpään sopukkaan ja aiheuttaa alitajuisesti ongelmia elämään. Se voi estää elämästä täysillä. Siksi kysynkin:

Pienenä tyttösenä minä mietin sitä aika paljonkin. Nimenomaan mietin. Koin, että se oli kielletty puheenaihe, tai aihe, jonka maininta oli hyväksyttävää vain tositilanteessa. Eli kuoleman todella kohdatessa. En muista, että olisin kovinkaan montaa kertaa lausunut sanat kuolla tai kuolema. Ne tuntuivat liian raaoilta, voimakkailta. Ennemminkin mummia ei enää ollut tai mummi ei enää elänyt, silloin kuin vaari vielä eli tai kun minä pieni tyttö olin vielä hiukan pienempi.

Pelkäsin pienenä monia asioita – ja pelkään yhä edelleen, tosin osin hieman erilaisia. Pelkäsin ihan hirveästi känniläisiä, mutta eivät ne lamaannuttaneet minua täysin. Tämä pelko oli jollain tapaa hallittavissa, sillä tiesin, että veikat vain nauroivat sille, samoin kuin tulva-, pandemia-, maanjäristys- ja sotapeloilleni. Pelko kuolemasta oli kuitenkin jotain ymmärrykseni yli menevää, lähes yliluonnollista, jotakin niin järisyttävää, että jopa äiti, elämäni voimakkain hahmo, murtui sen edessä kuoleman kohdatessa lähipiiriämme. Tuolloin tajusin, ettei kukaan tule koskaan lohduttamaan kuolemanpelkoani sanoilla ei ole mitään pelättävää, höpsö ja tarkoittaen niitä todella.

Onneksi tulevaisuuteen ei voi nähdä. Onnekseni en pienenä tyttösenä tiennyt sitä, kuinka lähellä kuolemaa tulen itse käymään ennen edes saavutettuani täysi-ikäisyyden. Uskon, että ihminen, joka käy hyvin lähellä kuolemaa, mutta selviytyy, ei ole enää täysin sama ihminen kuin ennen tapahtunutta. Ei muutosta useinkaan heti huomaa. Kuten ei tajua sitäkään, kuinka hiuskarvan varassa elämä on ollut silloin, kun henki on ollut lähteä. Herääminen todellisuuteen ikään kuin tapahtuu vasta myöhemmin.

No, ei tällaisen läpikäynyt ihminen mikään loppuelämän pyhimys ole. Ihmismieli on surullisen lyhyt ja unohtavainen. Vanhaan on helppo hairahtua. Itselläni ajatus aaltoilee. Kokemani on yleisesti muuttanut suhtautumistani elämään. Toisina päivinä olen äärettömän onnellinen vain ja ainoastaan siitä, että saan elää ja läheiseni saavat elää. Joinakin päivinä kuitenkin kiukuttelen typeristä asioista. Aivan olemattomista. Ja kiukun laannuttua häpeän. Todella syvästi. Olen hyvä myöntämään sen itselleni, mutta hirvittävän huono kertomaan sen muille. Sitäkin häpeän. Olen ylipäätäänkin hyvä jäsentämään ajatuksiani paperille ja pohtimaan päässäni, mutta ulosanti puhutuin sanoin on minulle hankalampaa.

Koen toisinaan ristiriitaa. Sätin itseäni siitä, että nyt minun todellakin pitäisi elää täysillä, kokea kaikki mahdollinen, elää huoletta ja antaa vain mennä. Kyllä aika paljon touhotankin, mutta loppujen lopuksi vietän aika paljon aikaa kotona, ihan tavallista arkea. Ja pidän siitä. Mutta koen toisinaan siitä huonoa omatuntoa: ne hetket, kun selailen iltaisin blogeja ja löhöän sängyllä, voisin käyttää täysillä elämiseen. Toisaalta, kuka määrittelee täysillä elämisen? Se täysillä elämisen paine voi olla myös se täysillä elämisen tappava asia. Ehkä täysillä eläminen voi olla minulle vain kotona lötköttelyä.

Luulen, että äiti opetti sen minulle vahingossa. Tai se oli osa tarkkaan harkittua kasvatusprosessia. Tai ehkä se tuli suoraan äidinmaidossa. Tai sitten ihan vain sen vuoksi, että edustan kauniimpaa sukupuolta. Todennäköisintä on, että se nyt vain on osa Elinaa. Oli syy mikä tahansa, minä kuitenkin rakastan vaatteita. Kledjuja. Asuja. Kuteita. Pukuja. Rättejä. Kostyymeitä.

Pipot ovat jees. Villaneuleet vielä enemmän kuin jees varsinkin kylmällä ilmalla. Kaikenlaiset huivit ja muut härpäkkeet ovat hillityssä määrin hienoja. Sama pätee koruihin ja asusteisiin. Vältän rihkamaa, pyrin panostamaan pure silver, harvoin gold. Hameet ja mekot ovat pukeutumiseni kulmakiviä, vaikken ikinä muistakaan, kumpi sana tarkoittaa vyötäröltä alkavaa ja kumpi kokopitkää. Elina ei perusta epämukavuudesta, joten valitsen aina xl-kokoiset sukkahousut välttääkseni valumiset. Nimittäin aina ei legginseihin ole luottaminen, vaikka niin usein kalsareita käytänkin. Olen lähes aina mustasukkainen, tosin kotona usein ilman varpaita (eli paljain jaloin) tai Marimekoissa. Tummat villatakit ovat luottoystäviäni, jotka mätsäävät lähes kaiken kanssa ongelmitta. Viimeisen vuoden sisällä olen tutustunut myös rentoihin jakkuihin ja farkkutakkeihin, villatakeista astetta asiallisempiin, vai aikuisempiin,  päälleheitettäviin. Mustasta bleiseristä oli hyvä lähteä opettelemaan. Pikkuruiset topit tuppaavat kuulumaan ainoastaan salipukeutumiseeni, mutta kesän (ja hikisten tanssilattioiden) kuumuudessa koen ne tarpeellisiksi puolihameiden kanssa. Puolihameet kelpuutan tosin vain joustavan vyötärön kera. Lapaset lämmittävät vain koiranulkoilutuslenkeillä, muuten nahkahanskat istuvat nätimmin kokonaisuuteen. Laukkuja löytyy punaista, ruskeaa, lilaa ja farkkukuosista. Ainakin. Useimmiten nakkaan olalle kuitenkin sen mustan ja nahkaisen, niiteillä tai ilman.

Melkein kaiken saan istumaan pukeutumiseeni. Yhdistelemällä ja hiukan tuunaamalla. Totuttelemalla ja peilaamalla. Olen kokeilunhaluinen, innostun uudesta. Rohkeammaksi vaatetuksenikin suhteen olen tullut iän myötä. 

Melkein on kuitenkin vain melkein. Tarkoittaa lähes täysin, muttei kuitenkaan.

En kertakaikkiaan pysty käyttämään puristavia ja tiukkoja housuja. Sietämään niiden aiheuttamaa painetta iholla. Monet kerrat olen yrittänyt, halunnut ja ostanut. Muttei koko touhusta ole loppujen lopuksi tullut mitään.

Syy ei ole tyylillisissä seikoissa. Ehei. Saapikkaat, farkut ja siisti neule yhdistettynä hivelevät silmiäni. Ja toisinaan olen katkera mahalle ja mielelleni, jotka eivät salli housuja kuin vaatekaapin turhaksi täytteeksi. Toisaalta olen siitä iloinenkin. Harmittavan moni tarrautuu pukeutumisessaan päivästä toiseen tuttuihin ja tiukkoihin pillifarkkuihin ja tiedostamattaan tekee kokonaisuudesta turhankin tylsähkön. Mielestäni. Vaikken tietenkään sitä kiistä, etteikö niille kaksilahkeisille olisi aikansa ja paikkansa.

En ole ikinä miettinyt oikeastaan omaa tyyliäni sen tarkemmin, luokitellut sitä mitenkään tai muokannut sitä muotilehtien mukaan. Itse asiassa ei minua niinkään kiinnosta, ovatko päälleni vetämät vaatteet casual, smart casual vai jotakin aivan muuta. Minulle tärkeää on se, että peilikuva miellyttää omaa silmääni, viihdyn vaatteissani, tunnen oloni ehkä jopa hitusen itsevarmemmaksi kuin kotirytkyissä, mutta kuitenkin yhtä rennoksi kuin niissä kotirääsyissä. 

Rakkauteni pukeutumiseen näkyy tietenkin kaupasta muovikasseissa kannetuissa vaatevuorissa aina rahatilanteen salliessa, mutta myös siinä, kuinka kohtelen vaatteitani ja kuinka jo pelkkä vaatekaupoissa kiertely saa minut selvästi paremmalle päälle. On ihanaa laittautua ja suunnitella asukokonaisuuksia, tuntea itsensä hitusen mukiinmenevämmäksi. Toisaalta kuitenkin saan tästäkin kehitettyä itselleni ongelmia. Koen esimerkiksi hyvin hankalaksi istua autossa niin sanotusti paremmissa vaatteissani: mietin vain koko ajan takapuoleni alla prässissä olevaa kangasta ja mahdollisia ryppyjä, venymiä ja tahroja. Usein haaveilen taidosta teleportata juhlapaikalle, jotta asukokonaisuuteni pysyisi mahdollisimman siistinä ja sellaisena, kuin olen sen tarkoittanut. Hyvin, hyvin hassua. Outo ajatuksenjuoksuni lienee kuitenkin tullut tutuksi jo osalle, heh.

Nyt jos mietin omaa tyyliäni, kuvailisin sitä ehkäpä sanoin tyttömäinen, mutta naisellisempi kuin jokin aika sitten, siisti, järkevä klassinenkin ehkä jollain tapaa. Joskus se voi olla värikäs, toisena päivänä tummanpuhuva. Lähiaikoina tosin on menty aikalailla vaatteet noppaa niskaan -meiningillä juurikin töiden vuoksi. Samasta syystä johtuen shoppailukierrokset ovat jääneet (toistaiseksi) hieman vähemmälle, itse asiassa niin vähille, että luulin jo hukanneeni shoppailusilmäni palatessani Tallinnan-matkalta(kin) tyhjin kassein kotiin (treenivaatteeostokset ovat asia erikseen;D). Lahjakortteja olisi käytettäväksi, muttei silmää miellyttäviä kuteita kauppoissa. Johan on ennenkuulumatonta! En nimittäin osta ikinä mitään väkisin. Tiedän tarkalleen, jos jokin vaate kiehtoo minua. Aiemmin viikolla Stockalla käydessäni soitin hädissäni ihan oikeasti äidilleni, kun en vieläkään löytänyt mitään mukavaa, haha. Onneksi äiti lohdutti, etteivät kevätvaatteet ole kokonaisuudessaan saapuneet vielä myyntiin. Ja löysinhän sitten lopulta keväisen hameen kaappiini.

Millainen tyyli tai ylipäätään suhtautuminen vaatteisiin sinulla on?   

 

 Mikä on viimepäivinä paljastanut hammasrivistöni kokonaan? Luonut kutkuttavan tunteen vatsanpohjaan? Venyttänyt rohtuneita huuliani jopa liikaa? Treenannut vatsalihaksiani? Vaikeuttanut kurpitsansiemensämpylän syömistä? Saanut silmät kosteiksi ja suupielet kramppaamaan?

Eli toisin sanoen, mikä on saanut minut nauramaan? Hymyilemään ja hyvälle tuulelle?

Ja vielä moni muu asia.

”Varovaisuus ja muiden mielipiteiden kyseleminen kertoo myös suuresta sydämestä ja vastuullisuudesta, ei välttämättä itsetunnon heikkoudesta tai huonosta itsekurista. Myös omaa onnellisuutta ajatellen tämä on tärkeä asia.” Kodin Kuvalehti, Lopeta turha jossittelu -artikkelista.

Voi, kunpa olisin lukenut nämä sanat aiemmin. Olisi ehkä edes hiukan lohduttanut. Olisinpa tiennyt ne silloin autossa kotimatkalla itkiessäni. Kun minua oli moitittu kyselemisestä ja itsevarmuuden puutteesta – sen jälkeen, kun ensin oli kuljettu jatkuvasti selän takana osoittamassa olemattomia(kin) virheitä ja kohdeltu välillä suoraan sanottuna alentavasti. Niin, minkäköhän vuoksi itsetuntoni ja -varmuuteni ei tehtävien osalta kohentunut normaalisti tuona aikana?

Pyrin tekemään lähes aina parhaani. Sama se mihin ryhdyn – omiin projekteihini tai vähemmän vapaaehtoisiin, kuten esimerkiksi töissä. Ei se piirre ole aina kiva juttu. Usein tietenkin kyllä. Ja onhan tuo piirre hyödyllinenkin elämässä. Määrätietoisuus ja parhaimpansa tavoittelu luovat ainakin itselleni mielekkyyttä elämään. En minä jaksaisi lähteä salille vain vähän heilumaan. Tai töihin kassalle vain toisella kädellä ja puolikkaalla hymyllä palvelemaan ihmisiä. Tietenkin joskus ei vain irtoa kuin pieni hymynkare. Mutta se ei johdu ainakaan omalla kohdallani viitseliäisyydestä, vaan puhtaasti väsymyksestä tai huonosta olotilastani, kuten surusta. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, ei konemainen suorittaja. Minäkin.

Toisaalta sata lasissa puurtaminen syö aikalailla ihmistä. Aika kuluttavaa touhua, sanoisin. Intensiteetin säilyttäminen hommassa kysyy niin fyysisiä kuin henkisiäkin voimavaroja. Mielestäni on taito osata myös hellittää ja tilannekohtaisesti arvioida, milloin nasta laudassa kaasuttelu ei yksinkertaisesti ole tarpeen. Välillä pienempi panos voi olla jopa tehokkaampi ja toivotumpikin. Yllättäen esimerkin löydän jälleen salielämästä, mutta sama pätee elämän muillakin osa-alueilla: liian pitkät tai liian usein toistuvat treenit ovat hyödyttömiä ylitettyään sen tietyn rajan, jopa haitallisia. Hei, kelatkaapa. Luoko yli-innokas tai suorastaan päällekäyvä myyjä miellyttävän ja tarkoituksenmukaisen olon asiakkaalle?

Miksi sitten jaksaa kerrasta toiseen panostaa täysillä ja tavoitella aina parempaa? Sen kiitoksen vuoksi, jonka tehdystä saa. Yleisesti ottaen usein elämässä jo yrittämisestä palkitaan. Ei aina tarvitse onnistua kuin kympintyttö kemiankokeessa, riittää, että osoittaa yrittelijäisyytensä. Palkinto onnistumisesta, yrittämisestä ja panostamisesta voi olla esimerkiksi konkreettinen kiitos toiselta, näkyvät tulokset tai vain oma hyvä mieli. Minulle ainakin yksi parhaimmista kiitoksista on rehellinen tyytyväisyys itseeni ja sen myöntäminen. Mieltäni lämmittää joka kerta kassalla, kun asiakas toivottaa myös minulle takaisin päivänjatkoja ja hänen kasvoiltaan loistaa oivallus hei, tämä kassaneitihän ihan oikeasti toivoo minulle mukavaa loppupäivää, eikä vain toistele sanahelinää. Sillä siihen minä pyrin. 

Mielestäni on aivan luonnollista, että ihminen turhautuu, kun oma toiminta ei saa aikaan mitään positiivista. Edes positiiviseen viittaavaa. Jatkuva negatiivinen palaute omasta toiminnasta syö yhtä lailla ihmistä kuin yli voimavarojen menevä yhä paremman tavoittelukin. Motivaatiota on hankala pitää yllä, varsinkin, jos negatiivisella takaisinannille ei ole selvää perustetta. Negatiivinen palaute on monesti hyväksi: siitä voi ottaa oppia, sen avulla voi huomata omat virheet, se auttaa kehittymään ja on välttämätöntä matkalla yhä parempaan toimintaan. Kenenkään ei mielestäni kuitenkaan tarvitse kestää sellaista huonoa palautetta omasta toiminnasta ja yrittämisestä, jossa ei ole minkäänlaista totuuden perää – varsinkaan toiselta ihmiseltä. En ymmärrä, kuinka toiset ihmiset saavat mielihyvää pahasta: toisen alistamisesta, toisen virheiden avulla itsensä jalustalle nostamisesta, käskyttämisestä ja loukkaamisesta. Sellainen mielihyvänlähde pitäisi lailla kieltää. Samaan tapaan kuin esimerkiksi huumeetkin.

Kaikki elämässä koettu kuitenkin kasvattaa ihmistä. Näin ollen ihan kaikelle voi nähdä tarkoituksensa. Niille kyyneleillekin. Ne ovat saaneet minut kulkemaan yhä rohkeammin pää pystyssä.

En ole ikinä sanonut seuraavaa lausetta, mutta nytpähän sanon. 

Enkä sen vuoksi, että hauiksen ympärys on kasvanut tai reisiin on tullut lihasta. Vaan sen vuoksi, että olen selvinnyt kaikista tähänastisista koettelumuksista elämässäni.

Hell yeah!!!