Nautin kuplivasta tunteesta. Hymyilen niin, että poskiin sattuu. Nauran vatsani kipeäksi. Kiljun riemusta. Silloin kun elämä tuntuu mitä mainioimmalta.

Mutta.

Itken myös silmäni turvoksiin. Kurkkuni käheäksi. Nenäni tukkoon. Naamani läikikkääksi. Heittäydyn lattialle tietämättä, mitä tehdä. Silloin, kun elämältä tuntuu putoavan pohja.

Itse koen, että meidän perheessämme ei ole ikinä tietoisesti pyritty peittelemään tunteita: olen nähnyt äidin itkevä, isin ja veikan tappelevan, olen itse saanut pomppia sohvilla ilosta, riidellä sisarusten kanssa ja itkeä kiukkuani rauhassa keskellä huushollia. Meidän perheessä ei ole koskaan oikeastaan vierastettu itkua, vihaa tai rakkautta. Ja se on mielestäni onni, jonka ymmärrän vasta näin vanhemmalla iällä. Olen oppinut pienestä asti, kuinka sydämestä asti kumpuava tunne saatetaan ulos itsestä muiden tietoisuuteen. 

Oli tunne mikä tahansa, koen sen aina hyvin vahvana. Niin vahvana, että se saa minut täysin valtaansa. Kyllä, vaikka tiedostaisinkin realiteetit, tosiasiat. Rakastan itsessäni sitä, että heittäydyn täydellä sydämellä, elän ihanaa hetkeä ihan joka solullani, kiinnyn ja rakastun palavasti, haluan pitää tiukasti kiinni rakkaistani, tunnen voimakasta empatiaa, innostun salamannopeasti ja touhuan intohimoisesti. Toisaalta tunneskaalani ei rajoitu vain positiiviseen, vaan repertuaari kattaa luonnollisesti koko tunteiden kirjon: viha on välillä pelottavankin voimakas, varsinkin kohteen ollessa minä itse, suru on musertava, epätoivo taas kuin elämän imevä musta aukko. Vaikka tiedän tämän kaiken tekevän minusta kovin haastavan ihmisen niin itselleni kuin läheisilleni, en voi kuitenkaan sanoa vihaavani piirrettäni. Minä olen temperamenttinen, helposti roihahtava, kiivaskin, vahvan oman tahdon omaava ja itse asiassa se on hienoa. Mielestäni on kiva olla räiskyvä ja vahva – niin hyvässä kuin pahassa. Uskon nimittäin, ettei ihminen voi  tässä asiassa olla joko tai, vaan paremminkin sekä että: sitä suhtautuu kaikkeen säpäkästi tai sitten on yleisesti ottaen tyynempi versio. On samaa aikaa sekä vahvuus että heikkous kokea koko tunnerepertuaari joskus jopa häkellyttävän vahvana. Mielestäni se on kuitenkin myös rikkaus.

Ihminen ei selviä elämästään ilman eteen sattuneita vastoinkäymisiä. Ja näiden ongelmien kohtaaminen ensisijaisesti tunteella ei aina ole järkevintä, helpointakaan. Tunneaallon tullessa ei järki usein pysykään perässä, vaan matkaa pahasti jälkijunassa. Asia, jossa uskon pystyväni kehittymään, kun vain tiedostan itse käyttäytymiseni ja opin tietyissä tilanteissa olemaan tunteita nopeampi reagoimaan.

En tiedä, onko se oikeastaan järki vai jokin aivan muu piirre, joka hiipii esiin silloin, kun minut on torjuttu, lyöty avokämmenellä lattialle, riistetty toivo ja annettu tilalle vastoinkäyminen. Kyllä, myös minä tunnen aluksi suunnatonta epätoivoa, halua jäädä tuleen makaamaan ja kärvistelemään pelastajaa odotellen. Samaan aikaa toisaalla mieleni sopukoissa kasvaa kuitenkin jo hurjaa vauhtia jyvänen, usko tulevaisuuteen ja nousuun. Vastoinkäyminen muuttu ikään kuin pikkuhiljaa haasteeksi. Hittovie, kyllä minä vielä näytän. En tiedä, onko se jonkinlainen luontainen selviytymisvietti, että alitajuisesti mieli on jo askelta edempänä varmistamassa (valoisamman) tulevaisuuden olemassaolon. Oli se sitten yleisesti ihmiselle luontaista tai vain oma erikoispiirteeni voin sanoa sen ansiosta minussa pihisevän henki vielä tälläkin hetkellä. Ihan konkreettisesti, mutta myös kuvainnollisestikin: jokainen ihminenhän voi elellä, mutta ihan todella eläminen onkin astetta haastavampaa.

Minulle hyvin haastavaa on kohdata oma epäonnistuminen, todeta, etten ollutkaan riittävän hyvä. Riittävän hyvä aa yleisten kriteerien valossa, bee täyttääkseni omat vaatimukseni itseäni kohtaan vai cee muiden mielestä? Tärkeysjärjestyksen pitäisi mitä luultavimmin olla BAC. Itsehän minun pitäisi määritellä päämääräni, yhteiskunta niihin tahtomattani kuitenkin vaikuttaa, asettaa esimerkiksi ne pisterajat kouluihin, mutta miksi silti ensimmäinen ajatukseni on automaattisesti, että muut ovat minuun pettyneitä epäonnistuessani? Entä jos omat vaatimukseni itseäni kohtaan ovat epäinhimilliset? Tyydynkö silloin vain yksinkertaisesti aahan.

Voin myös todeta, että haastavaa on välillä ihan tavallinen arkikin. Oletteko ikinä koettaneet tehdä rajauksia silmiin punttisalin jälkeen, kun ennätykset ovat paukkuneet useammassa käsiliikkeessä? Varsin haastavaa. Miltei mahdotonta. Hehe.

Turta. Olo. Pettynyt. Itseeni.

 Hymy. Nousija. Usko. Taistelija

 

Katri Helena laulaa Joulumaassa haluavansa antaa maailmalle suuren puurokauhan rauhaa. Minulle riittäisi näin alkuun pelkästään sekin, että pystyisin antamaan maamme nuorille, eritoten tytöille, kullekin edes lusikallisen lisää itsearvostusta, höystettynä ripauksella parempaa itsetuntoa. Olen itse jo pidempään etsinyt reseptiä siihen, kuinka oppisin pitämään itseäni arvokkaana ja tasavertaisena muiden kanssa. Osan aineksista olen pohdintani tuloksena jo löytänyt, mutten vielä kuitenkaan aivan kaikkia. Ja vaikka kuinka tietäisi, miten tulisi tehdä ja käyttäytyä, kulhollinen hienoja ajatuksia ei vielä muuta asioita suuntaan eikä toiseen. On siirrettävä pohdinnan tulokset käytäntöön, alettava toimimaan reseptiikan mukaisesti. Aluksi vaikka jokainen askel mekaanisesti ohjeesta lukien. 1) Etsin joka aamu peilistä epäkohtien sijaan vain hymyn huulille nostattavia asioita. 2) Kuljen pää pystyssä kaupungilla, katselen avoimesti ympärilleni, pidän mieleni avoimena. Tähän tapaan.

Tuntuu aluksi höpsöltä, mutta ihan oikeasti pakotetutkin ajatukset voivat juurtua päähän – varsinkin, kun ne ovat aivan totta. Sinä todentotta olet ihana, kaunis ja arvokas ihminen.

Hyvään, edes kohtuulliseen, itsetuntoon ja -arvostukseen kuuluu itsestään pitäminen – tietenkin sisäisesti, mutta myös ulkoisesti. Se, että peilistä tuijottava hahmo ei saa aikaan ahdistuskohtausta, itsensä sättimistä tai raivoa, on ensiaskel itsearvostukseen. Ei jokaisen tarvitse narsistisesti rakastaa omaa peilikuvaansa, vaikka tietyissä rajoissa sekin on vain tervettä, mutta oman kehonsa ja ulkoisen olemuksensa kanssa on viihdyttävä. Elämä alkaa tuntumaan kovin rankalta, jos ulkoisen olemuksensa kanssa on vain pakko tulla toimeen ja joka kerta heijastavan pinnan ohi kävelessä on suljettava silmät itseinhon pakottamana. Siten nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeinen maailma onkin ehkä osin perusteltu.

Tosin se ulkonäkökeskeinen ajattelu, elämä ylipäätään, voi mennä ääripäästä toiseen. Kun ulkoisiin ominaisuuksiin aletaan puuttumaan muunkin kuin itsensä ja oman hyvänolon vuoksi, ylitetään raja, jonka toisella puolella motiivit ovat kyseenalaiset: vallalla olevat kauneuskäsitykset, kaveripiirin paine, ylipäätään muiden ihmisten vaikutus itseen. Tällöin ei puhuta enää mielestäni ulkonäöstä osana omaa itsetuntoa ja -arvostusta. Itsetunto on pitämistä itseään eheänä, tärkeänä, arvokkaana, tasavertaisena – ja ihan kivana tyyppinä. Ulkonäön osalta se ei voi rakentua muiden mielipiteiden tai ulkopuolelta tulevien paineiden varaan. Hyvän (tai taidetaan jo puhua erittäin hyvän) itsentunnon omaava henkilö tietää, millainen haluaa olla ja uskaltaa myös olla sen kaltainen, pystyy olemaan imemättä itseensä muiden vaatimuksia ja yhteiskunnan painetta (olla tietynlainen).

En sulje pois sitä, etteikö ulkonäkö ja siihen panostaminen voisi olla itsessään mielekästä – monille se onkin. Pukeutuminen, kaunistautuminen ja asujen suunnittelu on monelle nykypäivänä ikäänkuin harrastus, ei vain oman hyvinvoinnin (ja sitä kautta itsetunnon) kohentaja. On minulla itsellänikin kaappi täynnä vaatteita ja myönnän rakastavani shoppailua – harrastuksena. Heh. Olen kuitenkin tässä itsetuntoni kanssa viime vuosina (yhtäkuin koko elämäni) kamppaillessani tajunnut myös sen, kuinka tietynlaisen ulkoisen olemuksen ja kauneiden tavoittelu voi mennä järjettömyyksiin. Mielestäni nyky-yhteiskunnassamme näin on juurikin käynyt. Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin yleiset laihuusihanteet ja utopistiset täydellinen vartalo -mielikuvat (=laiha varsi, isot rinnat jne.), mutta myös muutoin aivan yli menevä ulkonäkökeskeinen elämäntapa: unohdetaan elämän syvin olemus (mikä se kellekin sitten on) ja mennään ikään kuin pintaliitoa kaupasta toiseen sen enempää ajattelematta muuta kuin seuraavaa kynsihuoltoa (vaikkei sinänsä rakennekynsissä mitään vikaa ole, haluaisin itsekin hillityt ja sirot). Ymmärrättekö, mitä ajan takaa? Tuntuu, että ihmisten ajattelu on ihan oikeasti pinnallistunut, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Harmittaa, että niin monen nuorenkin elämän täyttää täyspäiväisesti kauneuden ja uuden Michael Korsin tavoittelu, syvällisempi minä puuttuu tai ainakin jää täydellisen piiloon. 

Mikä sitten on kaunista? Kovin ristiriitainen kysymys itsessään. Määritelläänkö kauneus yhteiskunnan luomien ihanteiden mukaan, vai jokaisen oman käsityksen mukaan? Esimerkiksi vaatemuotia seurataan silmä kovana, otetaan mallia, kopioidaan usein omaan pukeutumiseen, muutetaan omaa ulkonäköä senhetkiseen sopivaksi. Jos uudet muotivillitykset (muistelkaamme vaikkapa 2000-luvun alun paksupohjaisia kenkiä, ennen sitä napapaitoja, myöhemmin pillifarkkuja…) eivät olisi kaunista, lähtisikö kukaan siihen mukaan? Vai saako pelkkä paine nuoren tytön leikkaamaan kutrinsa lyhyiksi tai vastaavasti maksamaan itsensä kipeäksi hiustenpidennyksistä ja liukuvärjäyksestä? Mutta entäpä, jos minä pidänkin niin monen Burberryn suunnittelijan mielestä täydellisen kaunista hametta rumana. Eikö kauneus ole silloin selkeästi mielipideasia? Ihmisen kauneudesta puhuttaessa juttu menee vielä astetta monimutkaisemmaksi. Useat kun tuppaavat määrittelemään ihmisen kauneuden ruskeiden silmien, blondipehkon tai suoran nenän kautta. Minä henkilökohtaisesti näen toisen kauneuden sisältäpäin kumpuavana: ne ruskeat silmät voivat omasta mielestänikin olla aivan tajuttomat, jos niistä sädehtii elämänilo ja vilpittömyys. Värjätty tekotukka on harvoin se, joka tekee mielestäni ihmisestä sävähdyttävän (en kiistä, etteikö tällainen ihminen voisi muuten olla), jollei tuo pehko satu olemaan esimerkiksi peruukki syöpää vastaan taistelleen (ja ehkä myös voitonpuolella olevan) päässä: merkki kyseisen ihmisen tahdonlujuudesta ja varmasti myös tietynlaisesta henkisestä kasvamisesta. Usein tällainen ihminen on sisältä kultaa, vaikka ulkokuoresta näkeekin kamppailun jäljet.

Olenkin ihan hirvittävän ylpeä itsestäni, että tänäpäivänä voin rehellisesti omana mielipiteenäni kirjoittaa teille tämän kaiken. Olen vihdoin sisäistänyt jotakin tavattoman tärkeää. Kaikenlainen vertailu, liittyi se sitten kehon muotoihin, kasvojen piirteisiin tai vaatetukseen, on aivan turhaa, ulkoisten paineiden imeminen itseen pesusienen tavoin on typerää, ulkonäöstä stressaaminen, saatika sen häpeileminen on ajanhaaskausta. Sillä tiedättekö mitä? Jokainen aito ihminen on omalla tavallaan hirmuisen kaunis huolimatta siitä, onko hiustenpidennyksiä päässä, tekokynsiä sormissa tai laisinkaan meikkiä nassussa. Ja tuota sisäistä hehkua vain lisää se, että tuntee itsekin olevansa arvokas ja tärkeä, ihana ihminen. Seuraavan kerran, kun olette taputtelemassa puuteria kasvoillenne, laittakaa huisku sivuun ja vuoratkaa mieluummin kasvonne pitkäkestoisella (vähintään 24h) ja pysyvällä, sädehtivän itsevarmalla hymyllä. Toimii paremmin kuin kolmesenttinen meikkikerros! Heh. 

Vähän ehkä harmittaa, että sinänsä ihan loistavan ilmiön ja puheenaiheen pinnalle nostaneen Veeran Naked Truth -haaste bloggareille on mielestäni aivan hiukan kärsinyt sen levitessä. Jollain tapaa itselleni tulee väistämättä selittämätön tunne, että vilpittömän sanoman levittämisen sijaan jotkin bloggarit ovat julkaisseet meikittömiä kuviaan, sillä tietävät saavansa lukuisia kylläpä olet kaunis -kommentteja lukijoiltaan (ei sillä, että itse kommenteissa jotain pahaa olisi). Ei sitä tietenkään ääneen sanota, vaan vannotaan alkuperäisen idean nimeen. Joka kuitenkin käsittääkseni oli pelkistetty ja vähäeleinen kuva omasta, aidosta naamasta ilman ihmeempiä poseerauksia ja kuvakulmia. Ilmiön perimmäisen sanoman pohtiminen jää siten ehkä toisilta saavuttamatta… Harmi. Niin yleisiä nykypäivänä kun ripsienpidennykset, solariumsarjakortit ja kulmien kestovärjäykset ovatkin, koko juttua ne mielestäni kuitenkin myös vääristävät. Onhan se nyt aivan eri asia seistä kameran edessä tynkäripsillä kalkkilaivan kapteenina räpsyttimien ja muunkin kuin porkkanan avulla rusketetun nassukan kanssa. Vai mitä te olette mieltä? En tarkoita tätä pahalla, eikä tarkoituksenani ole ketään syyttää. Kunhan ihmettelen ja pohdin ääneen:-)

Psst. Kovin moni on tuskin ottanut kuviaan aamulla klo 4.45;D

Olemme tänä jouluna näytöksessä lumihiutaleita. Valkoiset pikkututut ja hopeiset pannat. Kun kuitenkin haluatte sen ensimmäiseksi tietää. Hiutaleen kärjeksi olen suunnitellut Elinaa. No niin, tytöt! Aloitamme plié-sarjalla alkusoiton jälkeen.

Jes. Onnistuin.

Itsensä haastaminen. Tavoitteiden asettaminen. Selkeänä edessä häämöttävä maali. Olen tavoitekeskeinen ihminen. Muovaan lähes jokaisesta asiasta itselleni projektin. Projektin, jossa haluan onnistua, kehittyä, tulla mahdollisimman hyväksi. Päämääränä ei ole olla joukon paras, loistaa tai saada syli kaupalla kehuja, vaan saavuttaa tila, johon olen itse tyytyväinen. Tämä on korostunut etenkin harrastuksieni parissa. Kyllä, aivan pikkutytöstä asti, jolloin esimerkiksi harjoittelin soittamaan tiku-tiku-pom-potin kanteleella silmät kiinni. Eikä mikään ole muuttunut. Tänäpäivänäkään en pysty kuvittelemaan, että menisin zumbatunnille vain vähän heilumaan tai hevosen selkään matkustelemaan, saatika salille tepastelemaan ja pikkuisen nostelemaan painoja. Ehei. Se, mihin ryhdyn, teen täysillä. 

Haasteet saavat minut syttymään. Ilman päämäärää touhuaminen tuntuu turhalta. Valjulta. Järjettömältä. Mikään ei ole parempaa kuin huomata kehitystä tulleen, ponnistelujen tuottaneen tulosta. Etenkin urheilussa. Olen tavallaan jäänyt tunteeseen koukkuun. Haluan saavuttaa tuon euforisen tunteen yhä uudelleen ja uudelleen: juosta kovempaa ja kovempaa, nostella suurempia ja suurempia painoja. Oman kehityksen huomaaminen onkin kai se juttu, jonka takia olen jäänyt saliharjoitteluunkin täydellisen koukkuun. Kädet tärisevät ja jalat eivät kanna, mutta huulilla kareilee virne: aivan mahtava fiilis. Äitini ihmetteli eräs kerta, onko sitä aivan pakko rutistaa salilla viimeisiä voimia irti ja yrittää lisätä painoja aina, kun tuntuu liian helpolta. Tietenkin, totesin. Muutoinhan se olisi sama kuin kävisi tunti tolkulla kuljeksimassa vaatekaupoilla setelinippu kädessä, muttei kuitenkaan viitsisi edes sovittaa yhden yhtä vaatetta. Eli ei mitään järkeä. Heh.

Olen aina ollut kova harrastamaan ja liikkumaan, ylipäätään touhuamaan. Kaikki harrastukseni ovatkin lähes poikkeuksetta olleet urheilua eri muodoissa: balettia, nykytanssia, jazziakin hiukan, ratsastusta ja heppailua, vanhemmalla iällä zumbaa, lenkkeilyä ja punttista. Jalkapalloa olen pelannut veikkojen kanssa, pesistä harjoittelin aika tosissani yhden kesän, samoin kuin tennistä. Suunnistusta ja yleisurheilua olen aina halunnut harrastaa, mutta ne ovat harmikseni kuitenkin jääneet vain koulun liikuntatunteihin.

Minulla on yksi muisto vuosien takaa, joka mielestäni kuvaa erinomaisesti todellista, intohimoista suhdettani liikuntaan – ja ruokaan: pimeä syysilta, vettä tihkuttaa ja ilma on kostea, hieman jo kalseakin. Hypin tiukka ja päättäväinen ilme kasvoillani yleisurheilukentän laidalla. Mahanpohjassa kuplii mukavasti. Nyt todella katson, mihin pystyn. Äiti kököttää kentän viereen parkkeeratussa autossa. Sekuntikello kädessä. Ehkä hieman vastentahtoinen ilme kasvoillaan? En voi sanoa, etten ihmettele. Ihmettelen. Olen itse nimittäin innoissani. Aion haastaa itseni, testata kuntoni. Haluan onnistua seuraavalla viikolla koulun cooper-testissä. Äiti lähettää minut matkaan, seuraa uskollisesti jokaisen kierroksen ja pysäyttää kahdentoista minuutin kohdalla. Poskeni hehkuvat juoksusta, silmäni innostuksesta. Olo on naatti. Kaikki on annettu. Ja se tuntuu hyvältä. Raahustan autoon. Kotona heittäydyn sohvalle ja sujautan muutaman kotimatkalla ostetun juustonaksun suuhuni. Käteni hamuaa pähkinöitä kulhosta mietiskellessäni: ysipuolikkaasta jäi vähäsen, mutta ensi viikolla aion saada vähintäänkin kymppimiikan. Mutta nyt nautin vain liikunnan tuottamasta mahtavasta olosta herkuilla höystettynä.

 Itsensä haastaminen on kuitenkin kaukana itseltään vaatimisesta. Minä ainakin liitän verbiin vaatia negatiivisen tunnelatauksen. Pakko, inho ja ilottomuus eivät kuulu urheilutottumuksiini. Liikun, koska minulle tulee siitä mahtava fiilis, ajatukset selkeytyvät, vatsani voi paremmin ja se taas saa hymyn kasvoilleni. Myös inspiraatiot iskevät usein juuri lenkkipolulla. Liikunta on aina ollut ikään kuin osa elämäntapaani, en ole osannut ikinä olla pitkään paikoillani. Ikiliikkujan olo muuttuu kiukkuiseksi, veteläksi ja tuhnuiseksi, jollei se saa endorfiiniannostaan säännöllisesti. Olen kuitenkin kokenut myös liikunnan varjopuolen: pakonomaisen urheilun, jonka tähtäimenä oli vain kaloreiden kuluttaminen. Enää en seilaa vaarallisilla vesillä, vaan olen ankkuroinut itseeni jälleen liikunnan ilon – pysyvästi, toivon.  Jos on olemassa tiedostava elämäntapa, liikkumistani voisi kuvailla ehkä sitten tällä hetkellä tiedostavaksi urheiluksi. Joudun yhä aika ajoin pohtimaan ja korjailemaankin motivaattoreitani ja syitä, miksi lähden lenkkipolulle tai punttikselle. En joudu olemaan enää varpaillani liiallisen liikkumisen suhteen, ehkä päkijöiden varassa ennemminkin. Tiedän tarvitsevani täydellisiä lepopäiviä, jotta kykenen nauttimaan liikunnasta rehellisesti ja täysin siemauksin.

Niinhän se tuppaa kaiketi olemaan vähän kaikessa, että ihminen osaa arvostaa asioita kunnolla vasta kohdattuaan vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässään. Välillä kesken arkiaskareiden, ei vain urheillessa, minuun iskee hurjan voimakas ilo siitä, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kaksi kättä, terve selkä ja liikkuva lantio, taipuisat viisi sormea ja ehjät polvet: pystyn raahaamaan ruokakasseja kaupasta, juoksemaan portaat ylös kotiin kolmanteen kerrokseen ja imuroimaan selkävääränä villakoiria sängyn alta. Pystyn käyttämään kehoani, ottamaan siitä kaiken irti, jos haluan. Kipu tai vammat eivät rajoita liikkumista tai liikkeitäni. En ole riippuvainen kenestäkään tai mistään, kuten esimerkiksi pyörätuolista tai henkilökohtaisesta avustajasta.

Muutama viikko sitten tulin itku kurkussa salilta kotiin. Itse asiassa kyyneleet pääsivät valloilleen heti ulkona jätettyäni kuntosalin taakseni. Suuret tunteet velloivat sisälläni: myötätunto ja suru, säälikin, vaikka ymmärsin, että sitä tunteideni kohde varmasti vähiten toivoi. Seurasin lähes koko

oman treenini ajan nuorta, teini-ikäistä poikaa. Hän oli selvästi hieman vammainen. Ei varmasti niinkään älyltään, vaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan: hyvin voimakkaasti sisäänpäin kääntyvät polvet, pihtipolvet käsittääkseni, pään virheasento ja hapuilevat kädet. Käveleminen oli hankalaa, pää vinossa ja kädet eivät selvästikään totelleet. Siitä huolimatta poika treenasi, teki toistoja toistojen perään kuten taisi, ähersi ihan tosissaan painojen kanssa. Väistämättä ajattelin nuorukaisen varmasti hakevan poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi hyväksyntää muilta kuntosalilla käymisellä ja tavoittelemillaan lihaksilla. Sinä hetkenä tajusin, kuinka onnekas todella jokainen terve ihminen onkaan. Kuinka suorilla ja terveillä, omilla jaloilla seisominen ilman tukea on syy kiitollisuuteen. Voi, kunpa olisin avannut suuni ja sanonut tuolle sitkeälle pojalle jotakin kannustavaa. Mutten löytänyt sopivia sanoja. Olisinpa nostanut edes peukun ylös. Mutten kai uskaltanut. 

Minä olisin voinut olla hänen ystävänsä.

Muistan elävästi, kuinka pienenä tyttönä laulelin Sinisen talon nallen tunnaria aamulla sohvalla maatessani ja odottellessani äidin heräämistä (tai ehkä paremminkin aamupalatoasteja, hehe). Tällaisia viikonloppuaamuja oli varmasti useampiakin, mutta yksi on jäänyt erityisenä mieleeni. Kyseinen aamu oli vuosia sitten, näihin samoihin aikoihin tosin, marraskuun lopussa lähellä syntymäpäiviäni ja joulukuun alkua. Muistan tuolloin ensimmäisen kerran havahtuneeni joulustressiin ja siihen, että aika tosiaan juoksee turhan nopeasti. Niin, miten pikkuinen tyttö on voinut saada harmaita hiuksia lahjahankinnoista jo tuossa iässä? Saatika murehtia vanhenemista? Pelkäsin jo etukäteen sitä, että vanhempana joulu ei varmastikaan tunnu enää yhtä ihanalta. Ei yhtä taianomaiselta. Ettemme enää isompana voi veikan kanssa tarkkailla tonttuja ikkunasta illalla. Ettei isona tyttönä vatsanpohjassa varmastikaan enää tunnu kutkutus joulua miettiessäni. Tai, jos tuntuukin, ei joulusta innostuminen ole enää yhtälailla suotavaa aikuisena kuin seitsenvuotiaana.

Osin pelkoni onkin toteutunut.

Toisin kuin luulin, aikuistuminen ei ole kuitenkaan ollut syy kultaisen joulun himmenemiseen. Onneksi. Muuten ihan oikeasti alkaisin pelätä tympeää tulevaisuutta aikuisten maailmassa. Tunneihmisenä minulle riittää yksikin hiukan epäonnistunut aatto latistamaan seuraavienkin joulujen tunnelmaa – kunnes tapahtuneesta on kulunut kylliksi aikaa. Vielä ei kuitenkaan ole. Muistot ovat siitä hankalia, ettei niitä voi muokkailla päässä oman mielen mukaan, yrittää unohtaa tai olla noteeraamatta. Tunnelataukset ovat liian vahvoja. Varsinkin ikävämmissä muisteloissa.

Tähän asti olen vain sulkenut  pois tulevan joulun ajatuksistani. En ole julistanut vihaavani lokakuun lopussa kauppoihin ilmestyviä joulusuklaarasioita tai saavani paiseita telkkariin ilmestyvistä tekopirteistä ja typeristä joulumainoksista. En ole kertonut taistelevani joulun kaupallisuutta vastaan. Olen vain yksinkertaisesti vaiennut. Ja vaientanut – omat ajatukseni. En ole uskaltanut pohtia ensi kuussa todenteolla alkavaa joulutouhotusta. Enkä ole halunnut. Syy? En tiedä, kuinka minun tulisi tulevaan juhlaan suhtautua. Kieltäytyä kenties kokonaan kaikenlaisilta joulujutuilta? Elää pahvilaatikko päässä vuodenvaihteeseen asti? Vaiko kuitenkin tehdä pikkuisen jouluisia asioita? Maistella riisipuuroa ja perunalaatikkoa? Ehkä tunnelmoida joululauluja kuunnellen?

Enhän kuitenkaan ole aattoa kotona. En edes Suomessa. Toinen asia, joka minua hirvittää. Ja jonka tapani mukaan olen vain sulkenut mielestäni pois. Kieltäytynyt puhumasta tai miettimästä sitä sen enempää. Eikö etelään lähtö jouluksi sekoita jo valmiiksi sekavaa tilannetta vielä lisää? Vielä syksyllä idea oli mielestäni loistava: muistoja karkuun, toisin sanoen. Nyt kuitenkin tuntuu, että ne olisikin kohdattava. Toisaalta taas kaipaan  myös mieleen vähä vähältä putkahtelevia onnellisia joulumuistoja: Joulupukin kuumaa linjaa ja sitä riisipuuroa, aattoillan hilpeyttä ja masun pohjassa myllertävää jännitystä. Paradise-konvehtirasiaa ja Tonttu Toljanteria.

Seilaan sisälläni tunnemyrkyssä, enkä ole ollenkaan varma, minne navigoida. Kokonaan joulusta poispäin vai kuitenkin hiukan sinnepäin? Niin laitanko suoraan roskiin Santun ikkunalaudalle asettamat, postin mukana tulleet mainosjoulukortit?

Menettämisen pelko. Pelkään jääväni paitsi jostakin. Olen pitkän ajatustyön tuloksena vihdoin löytänyt sekasotkuun päässäni perimmäisen syyn. Tein niin tai näin, tuo sama pelko sulautuu jossain muodossa tulevaan. Okei, vietetään sitten kunnolla joulua. Ehei, samaa, vanhaa joulutunnelmaa et pysty enää ikinä tavoittamaan, petyt vain. Ajatuksissani kiiluvat vain muistot, kuinka mietin puolituntia, syönkö yhden vai puolitoista konvehtia ja aattoaamuna taistelin riisipuurokulhon edessä mielessä vain illan haaste: jouluateria. Uskottelin itselleni jouluntaikaa, vaikka ahdistus oli ainoa seuralainen tunne-elämässäni. Pelkään, etten kykenisi saamaan vanhaa joulutunnelmaa takaisin. Pelkään, että kokisin täydellisen joulun sijaan jälleen täydellisen epäonnistuneen aaton. Noh, lähdetään sitten kaikkea karkuun ulkomaille. Niin, kuvittelepa, mistä silloin jäät paitsi. Todellakin, pelkään kaipaavani  kahdeskymmenesneljänpäivä lunta ja Lumiukon tunnusmusiikkia makoillessani hiekkarannalla. Pelkään yksinkertaisesti jälleen jääväni jostakin ihanasta paitsi. 

Niin monta vuotta seurasin vain vierestä muiden elämää. Melkein ymmärrän omaa pelkoani. Haluan kokea kaiken. Täydellisesti. Olla kaikessa mukana. Täydellä sydämellä. En halua enää ikinä katsoa vierestä ja pohtia minäkin haluisin. Haluan itse olla kokija.

Uskaltauduin ostamaan pari päivää sitten Hello Kitty -joulukalenterin. Vaaleanpunaisen. Ei liian jouluinen. Mutta kuitenkin tarpeeksi. Kompromissit ovat kivoja. Syömme jouluaterian 22. päivä perheen kanssa. Saan kuin saankin perunalaatikkoa. Ehdotin Santulle, että tekisimme pian joulutorttuja. Kuulemma joulukuussa vasta. Aion vaatia marraskuun viimeistä päivää. Kompromissit ovat edelleen käteviä. 

Kutkuttaa, kihelmöi, kuplii. Tuntuu aivan mahdottomalta pidätellä sisällä sitä. Masu porisee kuin puurokattila. Paine kannen alla kasvaa ja kasvaa. Kunnes. Se purkautuu tulivuori Etnan tavoin. Hihityttää. Naurattaa. Räkätyttää. Hohotuttaakin. Vatsalihaksia kivistää ja poskilihaksia kramppaa. Elinikääkin on kertynyt hetkessä monen vuoden edestä. Lopulta helpottaa. Huh. Aina siihen asti, kun kaikki alkaa taas uudestaan. Aivan mahtavaa puuhaa, sanoisinko – kunhan muistaa tarkastaa hampaiden välit ruoantähteiltä ennen purkausta. Heh.

Nauru. Kovin yksilöllinen juttu. Niin monta ihmistä kuin maapallolla on, niin monta on eri tyyliäkin nauraa. Joskus juuri nauru voikin olla se, mistä ihmisen tunnistaa. Hohoho – jahas, Pena tuli taloon. Nauru on eittämättä osa ihmisen persoonallisuutta. Mielestäni on ihanaa kuunnella toisen hihitystä ja toisen hohotusta. Joskus toisen hekotus itsessään saa minut itsenikin nauramaan. Tässäkin asiassa erilaisuus on ilman muuta rikkautta. Oletteko ikinä ajatelleet, kuinka tylsää olisi, jos kaikki nauraisivat sievästi käsi suun edessä?

Kaikkein kaunein nauru on suoraan sydämestä pulppuavaa ja mikä tärkeintä, hyväntahtoista. Ei väliä, onko se pikkupossun röhkimistä tai joulupukin houhouhouhotusta muistuttavaa, kunhan naurusta kuultaa läpi aitous ja ilo. Muistan lapsuudestani erään luokkakaverini, joka aina nauraessaan laittoi käden suun eteen peitelläkseen hammasrautojaan – ilmeisesti pienen häpeän vallassa. Minun tuli aina niin sääli häntä: suu häpeilemättömän auki nauraminen katse taivasta kohti luotuna oli melkein parasta, mitä tiesin. Mutta toinen vain hymähtelin kämmenensä takana. Surullista.

Nauraminen on haastava laji nykypäivänä. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys ja julmettu kontrollintarve – ihan kaikilla osa-alueilla – ajavat vielä aidot naurajat sukupuuttoon. Sanokaa minun sanoneen. Aitoihin naurajiin en lue kohteliaisuudesta hymähteleviä, tekoräkätystä vääntäviä tai aidosta ilosta kaukana olevia ilkkujia. Ei ole helppoa päästää valloilleen sisällä kytevää ja kuplivaa iloa, jos elämä on täynnä huolta ja otsaryppyjä. Ihan jokainen nimittäin osaa nauraa. Oikeastaan siinä jos jossain lapset ovat aikuisia taitavampia. Itse asiassa todella harva aikuinen kykenee yltämään samalla tasolle kuin pieni lapsi, toisin sanoen säilyttämään lapsuuden tasonsa nauramisessa. Lapsen mieli on avoin, sitä ei elämä ole vielä kovettanut. Lapsi kykenee löytämään ilon aihetta ihan pikkuisistakin asioista ja remahtamaan nauruun spontaanisti vaikka keskellä ihmistungosta ruuhkaisessa kaupassa. Jos aikuinen, niin sanotusti järkevä ihminen toimisi samoin? Leimattaisiin varmasti seinähulluksi. Miksi? Onko se suomalaisuus, joka pakottaa meidät vetämään pokerfacella siitä huolimatta, että tekisi mieli silmät vuotaen heittäytyä lattialle hohottamaan?

Haastavaksi nauramisen tekee myös se, ettei ole itsestään selvää taidon pysyvän hallussa läpi elämän. Kuten monen muunkin lajin tapaan myös nauramisen taitoa on pidettävä yllä. Ihan totta! Tarkemmin ajateltuna harjoiteltavakin. Mitä enemmän nauraa, sitä helpompaa on taas seuraavalla kerralla päästellä ilmoille kuplinta – ilman itsesensuuria tai edes pientä pidättyväisyyttä. Toisaalta taas jo parin nauruttoman viikon jälkeen syvältä sisimmästä kumpuava nauru voi olla haaste, tosin sen onnistuttua tunne on usein hyvinkin vapauttava. Vai mitä olette mieltä?

Olen vähän kaikissa asioissa kaikki tai ei mitään -tyyppi. Tietenkin ihan konkreettisissa asioissa, mutta myös tunnemaailman jutuissakin. Elinan ollessa iloinen sen ihan oikeasti kyllä huomaa. Välillä tuntuu, että olen vähän liiankin innostunut, hymy on enemmän kuin herkässä – se on koko ajan huulilla. Päästän ilon sisältäni ulos hymyn, innostuksen ja naurun kautta. On ihan huippua taipua kirjaimellisesti kaksinkerroin, kun naurattaa niin vietävästi. Tällaisia äärimmäisiä naurukohtauksia saisi minun puolestani esiintyä useamminkin, heh. 

Olen viime vuosien aikana tajunnut, kuinka onnellinen ihminen saa oikeasti olla kyetessään nauramaan. Niinhän se vissiinkin on, että vasta menetettyään jotain ihminen tajuaa asian todellisen arvon. Aito nauru on terveyden merkki. Nimenomaan mielen. Ehdittyäni elää muutaman kokonaisen vuoden ilman mahanpohjan kuplintaa ymmärsin todella, kuinka oleellisesti ilo, nauru ja elämä kuuluvatkaan Elinaan. Minä en tosiaan ole minä ilman hamsterihymyäni tai kissanposkiani. Apaattisuus ja lommoposket eivät ole oikeasti osa minua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni ajatellessani nyt asiaa vielä tarkemmin. Minähän alan päästä itseni ytimeen! Vanha kunnon yli-innostunut Elina. Sitä minulla on ikävä.

No, mikä Elinaa naurattaa? Mille olen hohotellut lähipäivinä? Ihan tavallisille, arkipäivinä törmäämilleni asioille. On tosin hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta sanoisin, koettaa vangita tilanteiden hupaisaa tunnelmaa tekstiriveille. 

Olihan se aika koomista, ainakin lopulta, kun minä kokkailin kaikessa rauhassa lounastani alusvaatteisillani keittiössä. Olin siis juuri paukannut kotiin salilta ja suihku odotti seuraavaksi ohjelmassa – en nyt muuten yleensä häärää alasti keittiössä. Yhtäkkiä ovikello soi ja suustani pääsi hittolainen. Hiivin tarkastamaan tulijat ovisilmästä. Toinen hittovie. Lampunasentajathan siellä etuajassa rimputtelivat ovikelloa kuin viimeistä päivää. Äkkiä jotain päälle, ensimmäinen ajatukseni. Vaatetta ei löytynyt mistään, kodinhengettäremme Joku oli taas piilottanut kaikki vaatekappaleet ties minne. Ovikellon soittaminen ei enää riittänyt, vaan tulijat siirtyivät oven rymistelyyn ja koputteluun. Makaronit kiehuvat yli, toinen ajatukseni – tai ehkä kolmas. En pysynyt enää laskuissa. Lopulta kaappaasin vaaleanpunaisen kylpytakkini sängyn alta (miksi Joku sen sinne oli haudannut!?) ja hei, tulitte varmaan asentamaan sitä keittiön lamppua. Sisään lappasi kaksi virolaista miestä minun seistessäni ovensuussa hikisenä ja punaisena vaaleanpunaisen kylpytakin vyö hädin tuskin ympärilleni kiedottuna. Sinä hetkenä ei nauru raikunut, myöhemmin kyllä hiukan.

Veikka tuli viikonloppuna Turusta käymään täällä kotona ja olimme tietenkin sitten yhdessä salilla käymässä. Oma personaltrainerini tarkisti oikeat liikeradat, heh. Keskellä ruuhkasalia aloin jostakin selittämättömästä syystä hihittämään hurjasti. Tarkemmin ajateltuna ei se nyt aivan selittämätön kohtaus ollut – ainakaan omasta mielestäni: ihan oikeasti hurjilla painoilla bodaava veikkani testaili selkälihaslaitetta, jonka minä yhdistän väistämättä suoraan mummoihin. Muskeliveikka mummojen lempparilaitteessa. Mielikuva, joka syntyi päähäni, oli vain niin ristiriitainen, etten voinut muuta kuin hihittää. Hiljaa ja sivistyneesti, mutta kuitenkin. Tilanne oli samaan tapaan suloisen hassu kuin yhden kilon minikäsipainot. Hih. Joskus minun on vain aivan pakko ottaa hetkeksi minikässärit käsiini ja pyöritellä niitä hetki. Ne ovat niin hurjan söpöt.

Töissä asiakkaat saavat minut toisinaan naurun partaalle. Usein jouduin kuitenkin hohottelemaan vain sisäisesti, sillä olisi varsin sopimatonta röhöttää ääneen asiakkaan edessä – varsinkin, jos naurunkohde on itse asiakas. Aina kun ei voi olla varma, osaako asiakas itse nauraa itselleen. Kaikki eivät tätä taitoa harmi kyllä omista. Olen huomannut yhden yhteneväisen piirteen Tuhtia pekonileipää tilaavissa keski-ikäisissä naisissa. Eikä se voi olla vain sattumaa, sen verran usein sama kaava toistuu. Ei nyt todella moni, mutta kuitenkin usea, Tuhdin pekonileivän haluava keski-ikäinen nainen tulee tilaamaan seolijokinsellainenpekoniavissiinkinsisältäväleipämikähänihmesenytoli -leipää. Sanan pekoni he uskaltavat vielä sanoa ääneen, mutta tuhti jää aina jonnekin kielenpäähän. Aivan kuin he naisina häpeilesivät tilata ruokaa nimeltä Tuhti. Enhän minä nyt mikään tuhti ja isoruokainen nainen ole. Aina kuitenkin tilauksen loppuun muistetaan korostaa, että juomaksi tulisi sitten diettikokis. Ihan hyväntahtoisesti tällaisille asiakkaille myhäilen ja kysyn, tarkoittavatko he kenties Tuhtia pekonileipää. Justiinsa, sehän se oli! Heh.

Oletko sinä kova nauramaan? Millaisille asioille?

Annan juuri Sinulle nyt haasteen: yritä löytää tänään kaikista pienin ja aluksi ehkä mitättömimmältä tuntuva ilon- ja naurunaihe. Avaa mielesi ja anna itsesi hihittää lapselliseltakin tuntuvalle asialle!

Siitä huolimatta, että olen ollut kova tyttö menemään ja tekemään pienestä asti, on koti ollut aina paikka, johon on ollut kiva palata päivän päätteeksi. Yhäkin odotan joka kerta saavani illalla (tarkoittaen minulle viimeistään puoli kahdeksaa, haha) käpertyä sohvalle (nykyisin säkkituoliin) iltapalan ääreen. Rentoutuminen ja päivän nollaus voi alkaa. Jos itse saan päättää, nukkumaan kömmin viimeistään hieman yli yhdeksän. Lähiaikoina olen muutamana iltana sammunut kuin saunalyhty kahdeksan aikaan. Kai sitä vähän voi väsyttääkin, kun olen joka aamu tikkana ylhäällä ennen kuutta. Oli vapaapäivä tai ei. Viikonloppu tai arki. Heh. Pelkästään itseäni ajatelle tällainen unirytmi on vain hyvä: se tuntuu sopivan minulle, käyn salilla ja lenkillä aamuisin, olen luovimmillani aamuisin. Lisäksi aikaiset aamuvuorot töissä, kun pullaa pitää alkaa paistamaan viimeistään puoli seitsemän, voisivat olla tuskaa aamu-uniselle. Toisaalta taas ne iltavuorot ovat minulle pakkopullaa ja laittavat nupin (varsinkin alkuaikoina) aivan sekaisin. Myös päivät, jolloin haluaisin valvoa, kuten viime tiistaina, ovat aikamoisen ponnistelun takana ja se verottaa aina hieman keskittymistä. Ystäväni nyt ovat jo tottuneita iltaunisuuteeni: olen se tylsä tyyppi, joka nuokkuu Swengin pöydässä puoli kymmeneltä (jolloin normaalisti olisin hei nukkunut jo tunnin verran!).

Onneksi tosiaan viime tiistaina onnistuin pääsemään jonkinlaiseen univalvetilaan: sisältäpäin välillä nuokuin, mutta ulkokuori näytti suhteellisen vireältä. Noei, taisin minä hereillä olla koko ajan, olin ehkä sellaisessa flow-tilassa. Haha. Luulen, että VR:n johtohahmot eivät välttämättä olisi katsoneet kovin hyvällä, kun heidän illalliselle ja Circus du Soleilin esitykseen kutsumansa (ja kustantamansa) virkamiehen avec osoittaa kiitollisuuttaan (ja kiinnostustaan) kuorsaamalla. Okei, olin minä tietenkin oikeasti kiitollinen ja hyvin, hyvin innostunut. Olin nimittäin jo aiemmin haaveillut Circus du Soleilin Michael Jackson The Immortal World Tour -spektaakkelin näkemisestä, muttemme äidin kanssa olleet kuitenkaan raaskineet ostaa lippuja – onneksi! Oli ikimuistoinen ilta, vaikka esitys alkoikin vasta puoli kahdeksalta. Heh.

Virittäydyimme äidin kanssa tunnelmaan Helsingissä vähän shoppaillen – kuinkas muutenkaan. Kuudeksi suuntasimme Hartwall-areenalle, jossa meidät ohjattiin Vip-sisäänkäynnin kautta (pakollinen yksityiskohta, saa sitä vähän olla ylpeä) omaan aitioon. Nautimme siellä illallisen ennen esityksen alkua. Olimme äidin kanssa varautuneet isompaan kutsuvieraslistaan, mutta paikan päällä meille selvisi illallispöydän ääressä olevan meidän ja illan isäntäparin lisäksi neljä vierasta seuralaisineen. Onneksi eräs toinenkin oli tajunnut ottaa avecikseen tyttärensä:D Olinhan minä hiukan pihalla, kun aikuiset (apua, mähän olen itsekin) juttelivat työkuvioista ja liibalaabasta (omaan korvaani). Kovasti yritin nyökytellä mukana ja hymyillä kauniisti. Ja ihan hyvin se meni. Ruoan päälle kyllä ymmärsin –  se oli hyvää!

On ollut ihana huomata, kuinka vieläkin löydän päivittäin puuttuvia palasia, pienen pieniä osia itsestäni. Joka kerralla ymmärrän, paremminkin kauhistun, kuinka kaukana olen seilannut omasta itsestäni. Vaikka olen jo pidemmän aikaa kyennyt jälleen innostumaan, tuntemaan iloa ja mielihyvää, viime tiistaina saavutin tässä kuitenkin aivan uuden tason – tai oikeastaan sen vanhan. Nautin illasta täysin siemauksin, olin innostuut ja haltioissani kuin pikkutyttö. Ja hitsi vie se oli vapauttavaa! Ajatella, jos ihan tavallinen arkikin voisi olla yhtä – noh – keveää. En tarkoita kaiken maailman sirkushuveja, vaan sellaista, ettei tarvitse tunnista toiseen kulkea huolenryppy kulmakarvojen välissä.

Vaikka tällaisia esityksia on välillä ihana päästä katsomaan ja fine dining on ihan kivaa puuhaa, on rehellisyyden nimissä sanottava, ettei mikään voita kotisohvalla syötyjä tonnarilämppäreitä Salkkareiden kera, heh.

Eilen järkkäsimmekin luonani tyttöjen kanssa Espanja-illan. Teimme teeman mukaisesti tortilloja ja espanjalaista viiniäkin oli – ja on edelleen keittiömme pöydällä. Viinilasi kädessä ja rypäleitä toisessa. Niin aikuinen mielikuva. Haluaisin ihan oikeasti tykätä viinistä, mutta tähän asti olen maistanut vain, öh, pahoja punalitkuja. Kyllähän sen väkisin saa alas, mutta että nautiskella pitäisi. Pöh. Ehkä seuraava viininmaistelukerta sitten syntymäpäivänäni parin viikon kuluttua – olenhan sitten jälleen astetta aikuisempi. Ehkä viini alkaakin maistumaan, ken tietää. Heh. Ei se tosin tällä kertaa maittanut muillekaan, mutta hieno etiketti pullossa joka tapauksessa oli. Pinkkiä. 

Itsetutkiskelu on hyödyllistä. Se on oiva tapa oppia itsestä uutta, jotain tiedostamatonta, sellaista, mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi tai edes huomaa. Itsestään hyvin tietoinenkin ihminen voi löytää uusia ulottuvuuksia minästään, jolloin elämään aukeaa ennen kokemattomia, kenties houkuttelevia polkuja. Toisaalta ihminen voi oppia tiedostamaan esimerkiksi käyttäytymisessään tai reagointitavassaan seikkoja, joita haluaa kehittää – tai joita muut kanssaihmiset haluaisivat hänen kehittävän. Kun tuntee itsensä, tietää, millainen oikeasti on, on sinut itsensä kanssa, on elämä kaikin tavoin mielekkäämpää: terve varmuus itsestä ja oman arvon tunteminen, kyky myöntää omat virheet ja tiedostaa heikot kohtansa, mutta myös ottaa kehut vastaan ja uskaltaa kertoa ääneen olevansa hyvä jossakin asiassa, oman identiteetin tiedostaminen ja sen hyväksyminenkin luovat rauhaa ja levollisuutta myös itsesi ulkopuolelle. Tunnet olevasi kokonainen. Kykenet siirtämään ajatuksesi ja keskittymisesi muihin asioihisi kuin itseesi, toisiin ihmisiin. Kuuntelemaan heitä. Ehkä auttamaankin. Kykenet olemaan toisista rehellisesti välittävä ja toisia rakastava henkilö. Jos vain haluat.

Lähivuosina olen keskittänyt ajatukseni itseeni – se on ollut välttämätöntä tervehtymisen vuoksi. Kuluneena vuotena, etenkin lähikuukausina, olen yhä edelleen miettinyt paljon itseäni. Tosin aivan toisella tapaa. Millainen oikeasti olen? Kuka on Elina? Miksi suhtaudun toisiin asioihin näin ja toisiin niin? Kuinka voisin kehittää itseäni? Korjata epäkohtia itsessäni? Olisiko minun aika päivittää käsitystäni itsestäni? Rakentaa ehjää minäkuvaa? Tämä kaikki itse asiassa kuitenkin täysin sama tavoite mielessäni: kokonainen Elina. Toivon pääseväni pian askeleen eteenpäin: keskittämään ajatuksiani yhä enemmän toisiin ihmisiin. Itseäni en kuitenkaan aio enää ikinä unohtaa.

Olen törmännyt itsessäni ristiriitoihin. Ne ovat saaneet minut hämmennyksen valtaan. Olen todenteolla joutunut pohtimaan, mikä on minua itseäni ja mikä jonkin ulkopuolisen aikaansaamaa. Olen huomannut työelämään siirtyessäni käyttäytyväni siinä maailmassa kuin typerän lauhkea lammas: jootottakaijuuvoinaivanhetinytteensen. Toisaalta taas tiedän olevani temperamenttinen, herkästi syttyvä, toisinaan ehkä räjähtävä, selkeän mielipiteen oikeastaan aikalailla kaikkeen omaava kyseenalaistaja. Ihan positiivisessa hengessä. Kotiväki varmasti kaiken tämän vahvistaa. En kuitenkaan koe vetäväni mitään roolia töissä. Tunnen olevani oma itseni. Mitä ihmettä? Samalla tavoin tunnen järkevän Elinan, tytön, joka ajattelee käytännöllisesti, osaa organisoida asioita, tietää elämän realiteetit, tukeutuu tosiasioihin, jopa tarvitsee niitä pysyäkseen järjissä. Vastaavasti taas tiedostan myös sen osan itsestäni, joka elää tunteella, ajattelee tunteella, kiivastuu tunneryöpyn vallassa, suree saman vyöryn alla, iloitsee ja nauraa täydellä tunteella, tekee päätöksiä ja pohtii asioita tunteiden ohjaamana. En vain yksinkertaisesti pysy perässä. Voiko ihminen tosiaan olla tällä tapaa näin moniulotteinen? Voivatko nuo kaikki ominaisuudet todella olla osa todellista, aitoa ja rehellistä Elinaa? 

Tuntuu, kuin vähä vähältä pikkuruiset lukot naksahtelisivat auki. Alan ymmärtämään, mikä juju tässä elämässä on. Alan saamaan räpylöilläni otetta siitä, kuitenkin vielä varovaisesti tunnustellen. Ja arvatkaa, mikä tässä kaikessa on huvittavinta?

Ei tämä elämä oikeastaan niin monimutkaista olekaan. Ihan helppoa, kun vain ensin käsittää pelisäännöt. 

Sen lisäksi, että olen opetellut sääntöjä itseni kautta, tutustunut ensin itseeni, olen myös ollut todella onnekas. Olen saanut ympärilleni aivan mahtavia ihmisiä: perheen lisäksi kultaakin kalliimpia ystäviä. Heistä olen koettanut imeä itseeni arvostamania piirteitä. Eräs ystäväni lähtee ensi keväänä kolmeksi viikoksi Keniaan vapaaehtoistyöntekijäksi. Voitteko kuvitella? Auttamaan kenialaisia lapsia, opettamaan heille englantia, tekemään kunnostustöitä kylässä. Kuullessani asiasta menin aivan sanattomaksi. Täydellinen esikuva minulle rohkeudesta, unelmien toteuttamisesta, täydellä sydämellä elämisestä. 

Kauneus ei tosiaan ole katsojan silmissä. Tai ehkä sielläkin, mutta paremminkin se on ihmisen mielessä. Tietynlainen aitous, ajatus elämästä, luonne, persoona ja suhtautumistapa toisiin tekevät henkilöstä sädehtivän. Kauneus on ihmisen sisällä. Ei niinkään ulkokuoressa.

Olen aina tähdännyt korkeamalle. Oikeastaan lähes kaikissa asioissa. Nominatiivi ei ole ikinä riittänyt minulle. Paremmin, nopeammin, ahkerammin, taitavammin, kekseliäämmin, kauniimmin. En ole niinkään kiinnittänyt vaatimusasteikkoani muihin, toki vertaillut, mutten pääasiallisesti ikinä pyrkinyt olemaan parempi kuin muut. Olen pyrkinyt vain täyttämään omat vaatimukseni, itselleni asettamani tavoitteet. Tietysti niihin on vaikuttanut osaltaan monet ulkopuoliset tekijät, kuten vaikkapa vallalla oleva käsitys kauneudesta, mutta koskaan en ole ottanut suoranaisesti vastaan toisen asettamaa vaatimusta. Millään tavoin ei esimerkiksi äitini ollut edes osasyyllinen hulluudeksi menneeseen oikispänttäykseen tai koko peruskoulun ja lukion kestäneeseen, kokeista johtuneeseen stressiin, itkuun ja pelkoon. 

Paitsi ihan vain kerran kolmannella luokalla, kun olin saanut kellokokeesta 12½ / 24 pistettä ja opettaja kirjoitti siitä keltakantiseen reissuvihkoon minun purskahdettuani nakkikeittolautasen äärellä itkuun kesken koulupäivän. Silloin äiti moitti. Vähän. Itkemistäni. Ihmetteli, mikä viisareissa on niin monimutkaista.

Pidän itseäni yleisesti realistina. Tai ainakin pidin. Toki osaan haaveilla, pilvilinnojen rakentelu on kivaa ajanvietettä, suhtaudun asioihin usein liiankin tunteella ja saatan unohtaa hetkellisesti järjen äänen, mutta pääasiassa rakennan ajatteluni kuitenkin tosiseikkojen varaan. Olen kuitenkin joutunut muuttamaan käsitystä itsestäni, jollain tavoin muokkaamaan identiteettiäni. Jos jatkuvasti tähtään täydellisyyteen, komparatiivin sijaan tavoite on superlatiivi ja vähän enemmänkin, olen eittämättä kaikkea muuta kuin tosiasioihin nojautuva ihminen. Kaukana realistista. 

Paremminkin minua kuvaa sana perfektionisti. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin – ainakin omaan korvaani.

 Välillä suututtaa, kun joku letkauttaa ohimennen suupielet hymyssä, että haha joo mäkin olen tällainen pikkuperfektionisti, siis en yhtään tykkää kun sukat lojuu lattialla. Ensinnäkin, se ei ole naurunasia. Se on aika vakavaa. Se äärimmäinen perfektionismi. Toiseksi, jos oikeasti tietää, millaista on elää jatkuvasti tavoite täydellisyydestä taakkana, ei varmasti tee mieli tuota ominaisuutta suuremmin levitellä – varsinkaan vitsin muodossa, saatika kehumistarkoituksessa. Toisinaan ihan tuntuu, että nykyisin on jollain tavoin muodikasta kertoa olevansa vähintäänkin perfektionismiin taipuvainen. Tiedättekö, samaan tapaan kuin se, että kerrot kolmen miehen alkaneen tappalemaan sinusta baarissa. Ei sinänsä hauskaa, mutta jollain tavoin kuitenkin itseä mairittelevaa. Tosiasiassa todellinen perfektionismi on lähes aina yhtä helvettiä. Se on kaukana terveestä tavoitteellisuudesta ja itsensä patistamisesta. Kukaan muu kuin toinen samoin tunteva ei voi tietää, millaista on itkeä huonosti mennyttä sanakoetta niin, että miltei oksentaa, valvoa yöt miettien seuraavan päivän tarkoin aikataulutetun ohjelman toteutumista tai kun tuntee, että ruumiin pitäisi ennemminkin olla hiottu taideteos kuin koti.

Tuntuu, etten koskaan ole osannut olla jo saavutettuun tyytyväinen. Mielessäni maalailen jo jotain suurempaa, parempaa ja toisaalta samalla pelkään pahinta tulevaisuudelta. Päättäjäispäivinä mietin jo hiljaa mielessäni, kuinka kerään motivaatiota seuraavaan syksyyn ja kuinka haluan saavuttaa mahdollisimman monta kymppiä lisää tasaiseen ysirivistöön. Nykyään minun on vaikea ottaa positiivista palautetta vastaan esimerkiksi ulkonäöstäni tai kirjoituksistani, vaikka ihanat sanat toisaalta hellästi sivelevätkin henkisiä itseinhon arpiani ja todella arvostan jonkun jaksaessa lukea juttujani. Vaikeaa se on sen vuoksi, että ajattelen pian kuitenkin varmasti paisuvani, muuttuvani vähintäänkin monsteriksi tai vastaavasti menettäväni kyvyn (tai kiinnostuksen) tuottaa edes jonkinlaista tekstiä. Minulle ei riitä ikinä vastaus ihan kiva tai ihan hieno. Ilmaus jää häiritsemään. Sen epämääräisyys ja vajavaisuus. Mitä jää puuttumaan täydellisestä?

Tietynlainen ihmistyyppi. Muiden joukossa. Onneksi täydellisyyden tavoitteluun taipuvaista luonnetta voi kouluttaa. Opettaa alistumaan oman, rehellisen tahdon edessä. En minäkään nyt oikeasti halua istua maha kipeänä tuolilla kuin tatti sen vuoksi, että pelkään vaatteideni menevän ryppyyn – jolloin olisin hei niin epätäydellinen. Haluaisin oikeasti riekkua, pomppia, kiipeillä tuolilla, nostaa polvet koukkuun ja huokaista syvään. Ja niin teenkin –  kotirytkyt päällä, heh.

Olen tajunnut, etten oikeastaan saavuta tähtiin kurkottelulla mitään, ainakaan onnellisuutta. Voin olla täydellinen ihan vain tällaisena, Elinana. 

Sitä paitsi, herkkyys, kiltteys, älykkyys, ymmärtäväisyys ja empaattisuus ovat usean perfektionismiin taipuvaisen muita ominaisuuksia. Aika ihania sellaisia, vai? Enkä puhu tällä kertaa oman kokemuksen äänellä, vaan ihan empiirisen tutkimukseni ja havainnointini kautta. Hehe.

Oletko sinä huoleton huithapeli vai tähtien tavoittelija? Onko sinulla omia, hassujakin kokemuksia jaettavaksi?

Omena on pyöreä. Elina on iloinen.

Oikeasti. Kaksi tiukkaakin tiukempaa faktaa. 

Rakastan kirjoittaa pohdiskelevia tekstejä. On aivan mieletöntä, kun onnistuu vangitsemaan jonkin tunteen, ajatuksen tai oivalluksen tekstiin juuri sellaisena kuin se omissa ajatuksissa esiintyy. Tai on väärin ehkä käyttää verbiä vangita: ennemminkin suostuttelen mielen liikkeet muotoutumaan sanoiksi. Omista kokemuksista ja tuntemuksista kirjoittaminen on rankinta. Se imee voimat. Etenkin vaikeiden asioiden käsitteleminen kirjoittamalla on rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Näin pimeällä ja harmaalla ilmalla väistämättä mieleni syytää jatkuvalla syötöllä synkempää tekstiä. Ja se käy ihan oikeasti työstä. Mutta minkäs teet, kun ajatus vain juoksee kuuntelematta minua. Kirjoittaessa kun ei voi liikaa jarrutella, on vain annettava tulla.

Elina on kuitenkin oikeasti eloisa persoona. Paljon muutakin kuin syntyjä syviä päivästä toiseen pohtiva nurkassa nyhjöttäjä. Naurava. Hupsu. Ilmeikäs. Eläväinen. Sellainen kärsimätön kiiruhtaja, jolla on aina jokin projekti meneillään. 

Tiedän, että monet pitävät juurikin oivaltavista teksteistäni. Tai sellaisiksi niitä ainakin on kuvailtu. Olin jo täyttä häkää lenkillä pohtimassa, kuinka haluan kirjoittaa seuraavaksi järjestämästäni isin halloween-päivällisestä. Muistella tekstissäni ensimmäisiä itse pyörittelemiäni 38 lihapullaa, parin kilon muusikasaa, kuutta desiä hiukan vain palannutta ruskeaa kastiketta ja isin hymynaamaa. Kunnes tajusin, että ehkä joku jossakin odottaakin minulta jälleen niitä syntyjä syviä typerän, pinnallisen halloween-päivälliskuvailun sijaan.

Juoksin muutaman kilometrin ja tajusin, missä taas mättää. Luiskahdin jälleen kerran elämään elämääni muiden kautta: mitä muut ajattelevat, ovatko muut varmasti tyytyväisiä, vai pettyvätkö he totaalisesti tekstiini. Aha. Mitä jos kääntäisin katseen omaan napaani. Harjoittelisin taas vähän itseni kuuntelua, antaisin tilaa omille haluilleni. Eikö?

Koska minulle tällä isin halloween-päivällisellä oli merkitystä. Hyvinkin paljon. Päivä oli ikimuistoinen, uskallan nyt seuraavana päivänä sanoa jopa onnistunut. Kuitenkin psyykkisesti rankka. Muistojen kohtaaminen verottaa henkisiä voimavaroja paljon, vaikka yllätyksekseni huomasinkin kipeiden muistojen korvautuneen kullatuilla. Nyt olen jälleen yhden askeleen elinamaisempi. Yksi särö on liimattu taas paikalleen. En ole moneen vuoteen tuntenut olevani näin ehjä!

Siispä antakaa minun näyttää teille höpsömpi ja arkisempi puoleni;

Olen ollut aina kova tyttö askartelemaan, piirtämään, leikkelemään, väkräämään, luomaan omaa. Vieläkin melkein kaksikymppisenä mielessäni kaikuu isin ja äidin sanat: omatekemä on aina kaikkein arvokkainta. Tottahan se on – yhäkin. Sellaisessa näkyy rakkaus. Huomaattehan, piirtämäni kurpitsa suorastaan henkii rakkautta ja välittämistä, heh. Menun sisällöstä nyt puhumattakaan.

Stressasin lihapullien kohtaloa aivan turhaan. Maukkaita tuli, vaikka veikan epäluuloinen katse antoikin ehkä muuta odottaa lihapullien tullessa uunista. Kanamuna ja neste olivat puskeneet ulos kaapista puuttuvien korppujauhojen vuoksi. Tulipahan ainakin bodarinuorukaisille ja vanhemmalle salikonkarille proteiinipitoisia mutapalloja, heh. Kaiken hyvän lisäksi ruoka ei edes loppunut kesken! Äiti oli kuulema käskenyt veikkaa hillitsemään ruokahalujaan, jotta kaikille varmasti riittäisi lihapullia. Kolme jäi yli – ne katosivat myöhemmin äidin suuhun. Taktikointia?

Minulle lihapullat ovat vanhoja kamuja, äidin tekemät erityisesti. Lihapyöryköistä puhuttaessa mielessäni syntyy assosiaatio sairausvuosiin. Montako pyörykkää kirjataan ateriasuunnitelmaan? Minä syön pullia, en enää ikinä pyöryköitä. Piste.

 Veikka-parka.

 Halloween-muusi keitetyillä sormilla. Heh. Itse nappasin peukun.

 Hammassalaattia.

Käsivarsi meinasi unohtua uuniin liian pitkäksi aikaa ja viime hetkellä muistin pelastaa sen mustumiselta.

Itsehän uskalsin syödä kärpäsen.

Ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen kokonainen ateria, jonka olen valmistanut alusta loppuun itse (vain pienellä avustuksella), mielestäni onnistuin aika hyvin. Vain kurakastike hiukan paloi pohjaan, mutta ehkä se toi vain sopivasti todentuntua – ei kai se kuravellikään oikeasti mitään kovin tasaista ole? Hiukan jäi harmittamaan, että unohdin veren pöydästä. Santtu lohdutteli, että kyllä hänelle verirahka iltapalalla maistuu. Oma Edwardini, heh.

Eilistä oli mukava muistella, mutta todellisuus kutsuu. On pakko käydä vihdoin tiskivuoren kimppuun, joka sekin muuten muistuttelee eilisestä. Onneksi on seurana Keränen, jonka hain meille hoitoon päivällä. Toinen tuijottelee tälläkin hetkellä peiliin ja vahtii omaa kuvaansa silmä kovana. En taida saada tiskausapua… 

Huomenna on jänskä päivä, mutta siitä lisää myöhemmin:-)