Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Ensimmäinen ateria

ElinaKommentoi
En olisi ikinä uskonut sanovani, että olen alkanut arvostamaan luppoaikaa ja vapaapäiviä. Olin niin onnellinen ja helpottunut eilen aamulla, kun tajusin, että hei munhan ei tarvitse lähteä töihin. Tosin vapaapäivästä huolimatta olin koko perjantain aamusta iltaan liikenteessä, huitelemassa paikasta (tai asunnosta) toiseen. On se kuitenkin ihan eri asia tehdä omia juttuja, käydä treenailemassa ja nähdä kavereita kuin paiskia töitä koko päivä. 

 

Toinen kuva on itse asiassa äidin asunnolta ja toinen meidän omasta.

Eilinen tosiaan oli kunnon tehopäivä ja ihan kirjaimellisesti käytin jokaisen minuutin hyväksi, haha. Aamulla lähdin salille vähän yli kahdeksan ja palasin tänne äidin uudelle asunnolle vasta lounaaksi. Siinä välissä ehdin ajaa vanhalle kämpälle, pakkailla tavaroita muuttiksiin ja kuskata niitä uuteen kotiin. Onneksi talossa on hissi, helpotti hieman säkkituolien, peilien ja pikkupöytien raahaamista. Lihasparat saivat vielä lisätreeniä normisalin jälkeen:D 
On se kumma, kun edelleen koetan olla mahdollisimman huomaamaton kuntosalilla, sillä vieläkin hieman kainostelen siellä käymistä, mutta siitä huolimatta kaikki haluavat välttämättä tulla jutskaamaan minulle. Eilen viimeksi eräs kundi tarjoutui nostelemaan prässiin kiekkoja. Kun totesin, että taisin saada jo ne paikoilleen, hän ilmoitti tulevansa mielellään nostamaan ne sitten pois, heh, ja jatkoi juttelua. Oli muuten ehkä vähän akward tilanne, kun hän veteli siinä varmaan kymmenen kertaa suuremmilla painoilla kuin minä ja totesi, ettei aamuisin treeni oikein kulje, iltavirkku kun on. Minä siihen sitten  totesin, että joo itselläni kyllä kulkee juurikin aamuisin – siis niitä neljän kilon käsipainoja nostellessani:D Alkoi naurattamaan kamalasti ja vähän nolottamaankin, mutta hienosti pidin pään pystyssä ja hymyilin vain takaisin, hehee.
Mielestäni on kuitenkin mukavaa, että joku alkaa (täällä Suomessa) ihan tuosta vain höpöttelemään tuntemattomalle. Yleensä kun kaikki vain tuijottavat lattiaan (ööh kuten minä taidan tehdä suurimman osan ajasta?) ja örisevät vastaukseksi, jos joku sattuu kysyvästi murahtamaan jotakin.
Meidän pikkunen ja valkoinen telkku<3

Hello Kitty koeajettu ja hienosti toimi! Mikä imuteho! Hahaa!
Lounaan syötyäni lähdin esittelemään Marmalle asuntoamme ja päädyimme sitten vielä Kulmikseen istuskelemaan, vaihtamaan kuulumisia ja suunnittelemaan hänen syntymäpäiviään. Samaiseen kahvilaan päädyimme myöhemmin illalla Saran ja Rosankin kanssa ennen heidän leffansa alkua (olin itse liian väsy lähtemään leffaseuraksi..). Sosiaalisten suhteiden hoito tältä päivältä, done! 🙂
Päivällä oltiin Santun kanssa kasaamassa viimeisiä huonekaluja ja vähän muutenkin järjestelemässä paikkoja asunnolla. Kun oltiin saatu ruokapöytä ja tuolit ruuvailtua, lähdettiin kauppaan hakemaan syötävää: kriiteereinä helppo valmistus (eli valmisruokaa) ja herkullisuus. Päädyttiin valmislasagneihin ja pillimehuihin (no Santtu otti rakennuskaljaa). Kylkeen ostettiin vielä naposteluporkkanoita ja jälkkäriksi minisuklaapatukat ja lakupötköt. Oli ihanaa ensimmäistä kertaa ”valmistaa” ruokaa omassa kodissa ja nauttia se oman ruokapöydän ääressä<3 Masut täynnä ja mieli taas vähän levänneenä jaksettiin vielä kiinnittää vaaleanpunainen kattokruununi eteiseen, jeejee. 
Gourmet-ruokaa valmistamassa, heh!

Tein hieman hankintalistaa pikkujutuista, jotka vielä uupuvat:

* Verhojen nipsut (saamme ehkäpä Okalta niitä)
* Palapeilejä Ikeasta
* Petauspatja (mahdollisimman pikaisesti, jotta pääsisimme muuttamaan)
* Eteisen kynnysmatto (josta Santtu jaksaa muistuttaa, tulee kuulemma muuten liikaa roskaa sisälle kengistä. No tottahan se on)
* Naulakoukkuja vai mitä ovatkaan
* Verhot keittiöön ja olkkariin (niin Santtu, päätinkin, että haluankin  uudet verhot myös olohuoneeseen väriä tuomaan)
* Vessaan hylly/kaappi Iksusta
* Jonkinmoinen sisustustarra

Edit: Niin ja pehmotarroja tuolien jalkoihin ja tarrakiinnitteisiä seinäkoukkuja eteiseen, puhumattakaan kaikista kulutustavaroista, kuten shampoot, saippuat jne. Lista tuntuu hei loputtomalta!
Lisäksi Santtu lupasi tehtailla meille taulun, tarkka visio on kuulemma jo mielessä. En ole itse asiassa vielä edes perillä sen varsinaisesta toteutuksesta; maalatako ihan meinasi? 😀
Jotenkin ihmeellisesti aina keksii lisää jotakin ostettavaa, aina jotakin puuttuu ja rahaa vain palaa lisää:(  Siispä on hilattava vissiinkin itsensä ylös tästä sohvan nurkasta ja aloitettava lauantai – työn merkeissä. Ihanaa viikonloppua! Levätkää, jos olette onnekkaita ja pystytte😉
❤
Uncategorized

Ei se poikaystävä turhaan opiskele rakennusalaa.

Elina2 kommenttia
Yritä nyt sitten tässä raahata huonekaluja kaupasta uuteen kotiin ja selvitä Ikea-reissuista hengissä ilman parisuhdekriisiä, pakata mukaan lähteviä tavaroita muuttolaatikoihin, kun tavaroita olisi kahdenkymmenen laatikon edestä, mutta tosiasiassa koppia on vain viisi, lajitella loppukrääsiä kirppikselle ja varastoon meneviksi, pilkkoa töissä kauheassa kiireessa kymmeniä kiloja jenkkiä, tomskuja ja kurkkuja ilman sormien menetyksiä (=tuottaa vaikeuksia meikäläiselle) ja hymyillä kuin Naantalin aurinko mammojen ja heidän vauvojensa)maissinaksuja sekä Piltti-rähmiä siivotessa, valvoa yöt läpeensä muutosta sekaisin olevan koiran haukuntaa ja kitinää, mahduttaa johonkin väliin salitreeni lenkkeineen. Ja kaiken tämän lisäksi pysyä vielä järjissä. 😀 Jokunen asiakas ehkä erehtyi luulemaan, etteivät kaikki muumini ole enää laaksossa, kun kassalla auoin suutani (en suinkaan haukotellut) ja jumppailin leukalihaksiania. Korvani kun ovat tolleet nyt reilun viikon aivan tukossa ja lukossa, eikä asiakkaiden tilausten kuulemisesta ei ole meinannut tulla mittään. Toivon mukaan kohta rupeaa korvissa (ei pliis päässä) naksahtelemaan.

Joku tokaisi minulle, että tuo nyt on vähän tuollainen rankka elämänvaihe. Nimenomaan vaihe, toivottavasti. Heh.

No, mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä tai ne voi järjestää: miehet ovat kuin luotuja raskaiden huonekalujen raahaamiseen (senhän takia jokaisella sellainen pitäisi kai olla…) – samoin kuin niiden muuttolaatikoiden roudaamiseen, suostuttelutaitoni ovat (onneksemme) hioutuneet vuosien saatossa timanttisiksi, joten huonekalujenostoreissut eivät ole aivan niin raskaita kuin ehkä voisi kuvitella (todisteena alempana meidän uusi ja pinkki olohuoneenmattomme) ja sieltä Ikeastahan tosiaan voi ostaa niitä lipastoja, jos tavaransäilytystila uhkaa loppua, työt ja siihen liittyvät murheet pitää tai ainakin pitäisi jättää työpaikalle kotiin lähdettäessä (valitettavasti myös ne sormenpalat..), hauvalle voi ostaa sitruunapannan tai vaihtoehtoisesti itselle korvatulpat (jolloin en takuulla kuule enää sitä vähääkään). Ja, noh, nukkua voi sitten joskus myöhemmin. Näettekö? Kaikki järjestyy.

Maanantaina supersiivoojat saapuivat luuttuamaan ja puunaamaan pikkukolomme putipuhtaaksi. Oli joka sentin arvoista: asunto oli kuin eri suursiivouksen jälkeen! Kiitokset parhaimmalle äidille, joka siis toimi maksumiehenä, ei suinkaan siivoojana<3 Nyt on mukava alkaa pikkuhiljaa (tai oikeastaan mahdollisimman nopeasti) luomaan kolosta kotia. Olemme saaneet melkein kaikki huonekalut ja kodinkoneet jo hankittua, vain muutamia juttuja puuttuu. Tietenkin myöhemmin ajan kanssa sisustusjuttuja ja muita koristehommeleita hankitaan, mutta suuret linjat alkavat olla kunnossa, jeejee.

Itse asiassa ei olohuoneen pinkkiin, pyöreään karvamattoon tarvittu loppujen lopuksi paljonkaan suostuttelutaitojani – Ikean Huuli-tyynyt vaativat vähän enemmän työtä, heh. 

Eteisen pikkupöytä vetolaatikkoa vailla valmiina. Vaikka kuva onkin lavastettu (siis tuon vasaran osalta), myönnän, mutta olen oikeasti aika haka huonekalujen kasaamisessa. Pystytin edellisessä asunnossamme meidän kolme olohuoneen laatikostoa, kun tyttöjen kesken asuttiin. Äidistä ei suoraan sanottuna ole mihinkään sellaiseen, missä pitää lukea ohjeista ja väännellä muttereita. 

 Minä keskityin muun asunnon somistamiseen Santun rakennellessa:)

Ja viimeiseksi asia, jota rakastan asunnossamme: ikkunalauta. Miksikö? Siihen saa loistavasti aseteltua kameran itselaukaisimella ja näin ollen asukuvien ottaminen helpottuu – kenties myös lisääntyy, jos saan mahdutettua elämääni muutakin kuin kodin ja työpaikan väliä ravaamista ryysyissä:D
Tänään vielä rutistus töissä ja huomenna perjantaina siintää vapaapäivä! Kröhä alkaa olemaan jo melkein historiaa ja nyt aamulla ajattelin reilu viikon tauon jälkeen suunnata varovaisesti taas lenkkipolulle. Tiistaina salitreeni kulki ihan kivasti, vaikka en kovin rankasti viitsinyt itseäni vielä rääkätä. Ehkä tästä päästään taas elävien kirjoihin pikku hiljaa:)
Uncategorized

Erityinen päivä.

Elina8 kommenttia

Osaatko arvata, mitähän syntyy, kun yhdistetään lohko Euroshopperin maksalaatikkoa…

….muutama lusikallinen Kesoa…

… yksi siipale HK-kinkkua (sataprossasta tietenkin) …

…pieni palanen sulatejuustoviipaleesta…

…sekä viimeistellään jauhelihakastikkeella?

Siis jotakin muuta kuin Elinan protskupläjäys salitreenin jälkeen  (noeinytsentään)?

No, tietenkin Triquette’s Energeticin also known as Vilin eli Vilperin tai Keräliinin, Herr Pöksynäkin tunnetun hauvelin 4-vuotissyntymäpäiväkakku! Juu, ihan oikea päivä on vasta perjantaina, mutta vietimme pienimuotoisia juhlia jo näin etukäteen läheisten kesken. Heh. 
Taisi maksalaatikkopohjainen ja jauhiskastikkeella kostutettu liha-juustotäytekakku maistua maiskutuksesta päätellen (vaikka siis olen kyllä yrittänyt opettaa käytöstapoja, mutta suu kiinni syöminen ei siitä huolimatta vieläkään onnistu…).

 

Namnamnam.

Päivänsankari odottaa kiltisti lupaa käydä herkun kimppuun.

Ensin varovainen tutustuminen…

…ja sitten vasta kunnolla kakun kimppuun!

Toivottavasti en saanut kovin montaa voimaan pahoin siellä ruudun toisella puolella? 😀

Uncategorized

Kuumeilua ja kuumotusta.

ElinaKommentoi
No juu, meneehän tämä muutto näinkin. Meinaa peiton alla tutisten ja vierestä katsoen, kun pojat kantavat huonekaluja pakuun. Viime viikonloppuna siivasin sormeni ja tänä viikonloppuna ruumiinlämpö huitelee kolmekasissa. Ihan oikeasti alan kohta uskoa, että kohtalonani on jäädä asumaan tänne rivariimme, eikä muuttaa pois:D Tai ainakin jollakulla on jotakin ihan oikeasti muuttoani vastaan.
Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää? Aika juoksee ihan oikeasti aivan liian nopeasti. Törmäsin muuttolaatikoita tonkiessani ylppärikuviini. Tuntuu, että niistäkin kekkereistä on jo ikuisuus! Nyt kuumeessa sohvalla maatessani olen ajatellut viime aikoja: olen rehellisesti sanottuna vain juossut paikasta toiseen hengähtämättä. Pieni rauhoittuminen olisi poikaa. Ei kai aikuisten elämä kuitenkaan ihan näin kiireistä ole – ainakaan koko aikaa?
Asiaahan ei ainakaan auttanut ”kiva” pieni ylläri, johon Santtu törmäsi käytyään ensimmäistä kertaa asunnolla. Siellä oli ollut kuulemma aikamoinen sirkus päällä sillä aikaa, kun itse olin kärvistelemässä töissä (nimenomaan kärvistelemässä, sillä minä idiootti päätin lähteä potkujen pelossa kuumeessa töihin), kun sekä oma äitini että Santun äiti ryntäsivät paikalle todistamaan yllätystä. Asunto oli suoraan sanottuna – anteeksi kielenkäyttöni – paskainen: loppusiivouksesta ei ollut tietoakaan, edellisen asukkaan roinia oli löytynyt sieltä täältä, lattiat (ikkunoista puhumattakaan) olivat epäsiistit ja roskaiset JA kaiken huipuksi ei se edellinen asukas ollut jaksanut vetää edes vessanpönttöä viimeistä kertaa siellä asioidessaan. Yöööök.
Oikeastaan kerrankin voin olla onnellinen, että olin päivällä idiootti (eli lähdin töihin). Olisin ihan oikeasti varmaan räjähtänyt, jos olisin ollut paikalla vastaanottamassa ylläriä. Minulle ei tarvitse edes kertoa, mikä oli oman äitini reaktio – äidin tyttö kun olen, haha. Kuitenkin, sitten oli soiteltu vuokranvälitysfirmaan ja vuokranantajalle: vuoronperään äiti ja vuoronperään Santtu. Suuremmilta yksityiskohdilta minut säästettiin eilen illalla mönkiessäni kuumehoureissa kotiin, mutta tiedän kyllä tasan tarkkaan, että helpolla ei äitini ole välittäjää päästänyt – ja saman olisin tehnyt minäkin! Mielestäni tällainen on todella törkeätä ja tiedättekö miksi? Koska minä olen maksava asiakas. Oletteko te saaneet joskus ihan käsittämättömän huonoa palvelua jossakin? Sitten ainakin osaatte varmasti samaistua raivooni, haha.
Nyt pitänee odotella maanantaihin, josko luvattu siivousfirma kävisi desinfioimassa pikkukotimme. Tänään pojat kävivät vain heittämässä sängyn ja pesukoneen, sillä muuta sinne ei vielä kannata viedä. Toivon mukaan maanantaina ovikyltissä ei lue myöskään enää Koivu.
Itse olen tänään keskittynyt lähinnä sisustuksen suunnitteluun (Buranan voimin) ja koittanut lepäillä sohvan nurkassa. Pillimehuja on kulunut varmaan kymmenisen kappaletta kello kahteen mennessä (:3) ja Strepsilsejä vähintäänkin yhtä monta. Me naisethan kuitenkin tiedämme, että shoppailu onnistuu vaikka vähän kovemmassakin tuiterissa (jos ei muuten niin ainakin sohvalta käsin). Siispä suuntasin pyörähtämään huonekaluliikkeessä Hyrylässä, sillä mieltäni poltteli yhä eräs ruokailuryhmä, johon olin jo aiemmin iskenyt silmäni. Kun luvan sen ostoon olin Santultakin kerran saanut, niin en malttanut enää odottaa. Nyt enää on jännättävä, kuinka se asettuu pikkukotiimme…:D
Unelma baaripöydästä ja -tuoleista toteutui, hihii.
Alan ihan oikeasti uskoa kohta kohtaloon. Hyrylään ajellessani mielessäni syntyi ajatus pyöreän muotoisista pikkumatoista keittiön lattialle ja hieman suuremmista eteiseen sekä olohuoneeseen. Ja kuinka ollakaan, Sotkasta löysin alennuksella kymmenellä eurolla juuri täydelliset kaksi pyöreätä pikkukarvamattoa! Rahapussi kiitti, kun säästöä tuli useampi kymppi. Ja mikä oli Santun ensimmäinen kommentti: kuinkas liukkaat ne ovat, millainen pohja niissä on? Voi äh, käytännöllisyys aina ensimmäisenä mielessä. Päädyimme sitten kompromissiin ja ostamaan liukuesteet maton alle:D
En sitten tiedä johtuuko oloni kohentuminen shoppailusta (mitä en kyllä yhtään ihmettelisi, ostoskierros auttaa kaikkeen) vai mistä, mutta tällä hetkellä kuume on selvästi laskusuunnassa ja olo hiukkasen parempi:3 Ehkä tämä tästä iloksi taas muuttuu – kaikilta osin. Jatkan nyt remontti-Reiskan tuijottelua ja Ikean nettishop..siis nettisurffailua, hehee.
❤ Elina
Uncategorized

Kysäistä saa!

Elina3 kommenttia

Olen aina tykännyt vastailla kysymyksiin. Pikkytyttönä rakastin ystäväni-kirjoja, sittemmin teininä tykkäsin täytellä netissä testejä ja nyt blogimaailmaan tutustuttuani mielestäni juuri kysymyspostaukset ovat hirmusen kivoja. Ja ehkä teilläkin on jotakin, mitä haluatte tietää tai kysäistä…?
Katsotaan, onko kysymyspostauksen aika nyt vai myöhemmin, eli toisin sanoen kerääntyykö kysymyksiä yhden postauksen verran:-)
Niin no, oli tässä pieni taka-ajatuskin: itseni viihdyttäminen. Eilen se alkoi pienenä kurkun karheutena ja eteni salakavalasti tunti tunnilta töissä puurtaessani. Nimittäin flunssahan se  kellisti tämänkin ikiliikkujan ja täksi päiväksi suunniteltu lenkki pitää jättää väliin. Tiukkaa tekee, mutta tehköön: olen lukenut liikaa kauhutarinoita flunssalenkeistä ja ylipäätään sairaana urheilemisesta.
Tyytyväinen saan olla kuitenkin eilisestä aamusalista, sillä treeni kulki hurrrjan hyvin! Jaksoin jalkaprässiä normisarjojeni lisäksi vielä keposasti yhdeksän toistoa ennätyspainoilla, joilla kykenin pinnistäen viimeksi tekemään vain ihan pari. Olen todella huono kehumaan itseäni, mutta nyt kyllä ylpeänä sanon, että oli jo aika monta kiekkoa kelkassa – tietenkin se riippuu aina mihin vertaa. Eräs mies vierestä hetken seurattuaan huikkasi hyväksyvästi, että sähän teet ihan kunnon painoilla, ootko jalkaprässiä paljonki treenannut? No, totta hemmetissä teen kunnolla, teen kaiken aina itselleni kunnon painoilla ja tottahan sitä persausta ja reisiä on tullut rääkättyä säännöllisesti. Näin siis mietin mielessäni, mutta itse asiassa ääneen taisin vain mutista jotakin ja luikauttaa hymyn, hah. Olinhan vähän ylpeä, kun joku kommentoi jotakin, no ainakin minun mielestäni, kannustavaa, mutta siltikin hieman vielä epävarmana tekisin juttuni mielelläni ihan ilman muiden arviointia.
Ja sitten kun on juuri päässyt vauhtiin, iskee typerä lenssu!!! Vaan ei ole varaa olla töistä pois, sillä tänään saamme Santun kanssa omat avaimet ikiomaan kotiimme. Jänskää!:))
Ps. Käykää viihdyttämässä itseänne täällä (Punttimimmit<3:D). Siellä minäkin luultavammin surffailen ja tapan aikaa (jos teidän lähettämiänne kysymyksiä ei rupea satelemaan;).
Uncategorized

Pölynimuriunelmasta totta.

Elina2 kommenttia

Taidan olla nyt valmis muuttamaan…

…sillä mitäpä muuta nainen tarvitsee kuin Hello Kitty -imurin<3

Tosiaan, jatkoimme eilen vielä kodinkoneshoppailua. Meinasin tipauttaa silmämunat päästäni, kun pinkkitutkani rekisteröi imuririvissä kisulin logolla varustetun yksilön. Hintakin oli juuri passeli, joten kaikki vaikutti täydelliseltä – niin ainakin minun mielestäni. Antoi Santtukin lopulta periksi unelmaimurille todisteltuani jonkun tovin, kuinka olen aiiiiiina halunnut pinkin Hello Kitty -imurin. Ja tämä yksi miettii vain, että mahtaako se olla tarpeeksi tehokas!? Miehet! 
Sitä paitsi tässäpä pari imurin ostoa puoltavaa syytä lisää: imuririvistön pienimpänä se on juuri täydellinen pikkukotiimme ja jos kaappitila silti näyttää olevan kortilla, imurin voi aina nostaa huoneen nurkkaan osaksi sisustusta (meidän pääväri on kyllä valkoinen, mutta tehostevärit ovat beige ja vaaleanpunainen=kompromissi).
Ai niin. Varasimme myös pienen, valkoisen Samsung-telkkarin, aww<3

Aamutunnelmia sekaisessa ja muuttovaiheessa olevassa kodissa ennen töihin lähtöä klo 7.05.
Eilen vietin vapaapäivää lunkisti kotona touhuten. Alkaa jotenkin hämärtyä muuten tuo koti-käsite. En tiedä enää, mitä paikkaa kutsuisin kodiksi; uutta vai vanhaa vai äidin nykyistä. Ehkäpä nyt pari päivää vielä tämä rivarimme on kotini, mutta eilen jättämäni muuttoilmoituksen astuttua voimaan 1.9 virallinen kotini on ainakin vuokra-asuntomme. Toivottavasti se myös alkaa tuntumaan kodilta.
Muuttoilmoituksen lisäksi sain aikaiseksi paljon muutakin. Itse asiassa ihan hämmästyin illalla sitä, että todellako saman päivän aikana sain järkättyä niin monta asiaa. Yleensä vapaapäiväni tuppaavat menemään vain kröhöm vähän vähemmän tärkeään… Hain muun muassa uuden pankkikorttini, sovin pankkivirkailijan kanssa ajan ensi viikolle, leikin kunnon aikuista ja kokosin omaa keittokirjaa kansioon lehdistä leikkaamistani ruokaohjeista, lähetin kotivakuutustarjouspyynnön (josta olen erityisen ylpeä, sillä vähän aika sitten en edes tiennyt kotivakuutuksen olemassaolosta tai sen tarpeesta…), kävin lenkillä, hoidin sosiaalisia suhteitani (jotka ovat harmillisesti jääneet hieman vähemmälle lähiaikoina, jos kahvilan asiakkaita ei oteta lukuun), otin hiukan selvää opiskelujutuista ja melkein sain aikaiseksi palauttaa myöhässä olevan kirjastokirjan (nyt se on jo autossa odottamassa). Niin ja kävin myös pehmiksellä ja kinuskikastikkeella;)

Syy tähän epänormaalin tomeraan päivään löytyy ehkä aamusta:

Silmät vielä sikkuralla ja aamurähmää täynnä raahauduin puoli seitsemän aikaan pöntölle – ja ratkesin totaalisesti nauramaan. Siis en tajua minkä takia, sillä eihän tuo  vessapaperin vitsi nyt mikään hyvä ole. Ehkäpä juuri siksi. Miksi vessapaperissa ylipäätään täytyy olla jotain tyhmiä vitsejä? No, ehkäpä juuri aamun piristykseksi.

Äiti lisäsi vielä pökköä pesään ja luki aamupalapöydässä (tai paremminkin aamupalasohvalla, eihän meillä enää mitään pöytää ole) lisää vessapaperivitsejä. Illalla taas pöntöllä istuessani repäisin Santulle romanttisen vessapaperilausahduksen lahjaksi. Hei, kuinka paljon lisäiloa yksi vessapaperirulla voikaan tuoda sen lisäksi, että se on perin käytännöllinen ihan vain pyyhintäpaperina? Vilikin riemastui, kun sai tyhjän rullan leikkeihinsä. Ja äiti taas riemastui Vilin leikeistä, kun sai korjailla pahvisilppua lattioilta…
Hei, älkää pitäkö minua ihan pöhkönä wcpaperivalistukseni vuoksi. Tämähän vain osoittaa, kuinka positiivisuusprojektini on edistynyt jälleen: osaan löytää arjen pieniä iloja, haha.
Uncategorized

Voihan lihapulla! (part 1)

ElinaKommentoi
Toistankohan itseäni, jos kerron viimepäivien olleen yhtä hullunmyllyä: tavaroita on öö kolmessa osoitteessa (täällä vanhassa kodissa, äidin uudessa asunnossa ja Santulla), kohta neljässä, ja ne tavarat ovat aina kuitenkin väärässä paikassa, eli siellä missä niitä ei tarvitsisi. Lisäksi viikonlopun muuttorumba meni omalta osaltani ainakin hieman ohi. En pystynyt auttamaan juurikaan.
Koska niinhän siinä sitten kävi, että leikkurilla uudestaan muotoiltu peukaloni olisi pitänyt heti onnettomuuden jälkeen kursia kokoon, kuusi tuntia on kuulemma maksimi. No, meikätyttö marssi päivystykseen vasta seuraavana päivänä, jolloin operaatio oli enää mahdoton suorittaa; ihopala oli jo kuollut ja mustunut. Ja siis tuolla samalla sormellahan jatkoin perjantaina työpäivän loppuun ja ähersin vielä illalla salillakin. Eikä siinä vielä kaikki: tein ennätykseni jalkaprässissä sekä penkissä, jossa peukalo ei ole ihan sivuroolissa! Sellainen normaalia korkeampi kipukynnys taitaa olla minun juttuni, haha.

(No okei. Oli itku ja niiskutuskin osasyynä siihen, että en kyennyt paljon avustamaan huonekalujen raahaamisessa – kasvaneen haban ansiostahan se olisi muuten kyllä onnistunut…. Hiukan haikea olo piti minua vallassaan koko viikonlopun. Hei, tiedätte varmaan, kuinka paljon taukoamaton vollotus väsyttää?!)
Lihapullan piti olla pääosassa kuvassa, mutta repesin nauruun, kun näin tämän: pallerohan on ihan onnettoman näköinen:D
 No niin hei, yritä nyt pysyä housuissasi, vaikka se lihapulla siinä haarukassa onkin…
Sunnuntaina pääsin miettimään jo omaa kotianikin, kun lähdettiin heittämään kierros Ikeassa. Toki sinne on tehtävä vielä toinen, ellei kolmaskin, reissu, kun huonekalujen osto tulee ajankohtaiseksi ensi viikonloppuna. Nyt katseltiin lähinnä valmiiksi vaihtoehtoja ja löysi Ikea-pussiin tiensä muutama pikkujuttu, kuten vaaterekki ja huivihenkari (minulle). Ne tärkeimmät ostokset aina ensin, muu voi odottaa, haha.

Lihapullakärry:)
 Olenko ikinä maininnut rakastavani kippoja ja purnukoita, etenkin pieniä ja söpöjä sellaisia? Joka tapauksessa nytpähän tiedätte. Mieleni lepää, kun riisit, myslit ja makaronit ovat siististi ja selkeästi omissa purkeissaan. Inhoan puoliksi avattuja pusseja, jotka levähtelevät hyllyille, kun kaapista yrittää kaivaa jotakin. Siispä mukaan tarttui myös pussinsulkijaklipsejä;D Pienoinen perfektionisti taisi päästä jälleen valloilleen… Ikea on vaarallinen paikka.
Ikean lihapullista on puhuttu jo pitkään, joten käytiin tankkaamassa ennen shoppailukierrosta muutama pullanen: Santun vatsa olisi kuulemma vetänyt ihan keposasti vielä toiset kymmenen, äiti taas tuli liian täyteen kymmenestä kasalla muusia, joten hyvä, että itse valitsin viisi. Oli kyllä namnamia perunamuussin ja kastikkeen kera! Yksinkertaista ja tavallista ruokaa, mutta silti niin hyvää (vaikka eiväthän lihispullat vetäneet vertoja äidin pyörittelemille).
Miksi tuollaisia ruokakärryjä ei saa ostaa kotiin!? Ajatelkaa, miten kätevää olisi noilla kärryillä kuskata alkupala, pääruoka+jälkkäri olohuoneeseen ja lysähtää sohvalle mussuttamaan.
Kas kun en ole tajunnut, että salaatin voisi tehdä valmiiksi pikkuannoskippoihin, jolloin tulisi valmistettua vain se määrä kuin syö, eikä menisi yhtäkään salaatinlehteä tai kaalisuikaletta hukkaan! Vieläpä, kun tuollaisia samoja kippoja löytyy jo omasta takaa.
Eilen illalla työpäiväni jälkeen me innostuimme Santun kanssa ihan kunnolla: en tiennyt, että kodinkoneiden shoppailu voi olla niin kivaa! Vertailtiin hintoja, pohdittiin ja pähkäiltiin vielä vähän lisää. Lopputuloksena meillä on nyt omaan kotiimme jo Rosenlewin valkoinen mikroaaltouuni, Whirlpoolin päältä täytettävä pesukone 6kg täytöllä sekä maailman söpöin minipakastin<3 Vaaleanpunaiset silitysraudat, kahvinkeittimet ja hiustenkuivaimet sisälsivät kaikki nähtävästi jonkin värilisän, kun olivat sen verran hintavampia valkoisiin verrattuna, murr. Ihan tyhmää, sen pinkin jäätelökoneen olisin oikeasti halunnut!:(
Energistä alkuviikkoa (ja toivottavasti loppuakin)!<3
Uncategorized

Peukun palasia ja muuttosuunnitelmia

Elina2 kommenttia
Niinhän siinä sitten kävi, että saimme sen kämpän. Siis kakkosvaihtoehdon, joka kuitenkin nyt tarkemmin ajateltuna on ykkönen. Heh. Alkuperäinen ykkönen vaikutti liian hotellihuonemaiselta ja oli liian pieni, vaikka muuten hieno pinnoiltaan olikin. Ei tarvitse varmaan edes mainita, että olen innoissani. Iloinen ja toiveikas. 
Kuitenkin samalla pelottaa ihan hirveästi, pakko myöntää. Omaan asuntoon muutto on yksi isoimmista askelista elämässäni, jonka olen harpannut. Äiti on aina ihan pikkutytöstä asti ollut niin lähellä minua, tiiviisti mukana elämässäni, että tuntuu oudolta, välillä jopa ihan mahdottomalta, ajatella tavallista arkea ilman äitiä. Kyllä, olen äidin tyttö. Olemme kokeneet niin paljon yhdessä, selvinneet niin monesta, olemme niin läheisiä, että muutto on molemmille kova pala. Toisten on ehkä vaikea käsittää, kuinka aikuinen tytär ja äiti voivat olla näin läheisiä.
Toisaalta tiedän, että on itsenäistymisen aika. Kerran se kirpaisee ja sitten siihen jo tottuu. Ja eihän minun yksin tarvitse omalle, uudelle sohvalleni käpertyä<3

Tänä viikonloppuna muutetaan äiti hänen asuntoonsa ja seuraavana viikonloppuna aloitamme Santun kanssa oman muuttomme. Asuntoamme pitää ehostaa hieman: maalailla ja sen sellaista. Toivotaan, että vuokraisäntä antaa maalata ruskeat ikkunankarmit valkoisiksi:D

Muuttolaatikoita pakatessa muistoja ja vanhoja asioita tulvii valtavalla voimalla mieleen. Ja kun padot aukeavat, tuntuu kuin voisin tukehtua omiin muistoihini – niin voimakkaita tunteet ovat.
Tänä syksynä ala-asteen ensimmäisenä päivänä juoksin tavallista lenkkiäni. Ohittaessani koulua nenääni leijaili ruokalan pöperöiden tuoksu. Tuo pelkkä tuoksu aiheutti minussa aivan yhtäkkiä sellaisen tunnemyllyn, että polvet olivat pettää alta: ruokajonot, likaiset pulpetit, siivousurakan jälkeiset pulpetit, kevätjuhlat, liidut, koululaiskalenterit, uudet valkoiset kaprit, Pokemon-lelut, välkät ja kirkkis, Tarjoustalon toppahousut, joulun alla saatavat kalenteripussit, koulun käytävien haju, koulupäivän jälkeiset lettuannokset (yksi, kaksi, kolme, neljä ja viides keskelle, kasa hilloa päälle), uusien koulukirjojen tuoksu, vanhojen kirjojen viestit edelliseltä käyttäjältä. On aivan mahdoton yrittää kuvata kaikkia muistoja, jotka kulkivat lävitseni noina muutamina sekunteina.

Paljon muistoja jätän myös tänne (vielä vähän aikaa) nykyiseen kotiimme. En kuitenkaan niin voimakkaita tai välttämättä niin kultaisia muistoja, emmehän ole äidin kanssa ehtineet asua täällä kuin nelisen vuotta. Sitä paitsi alanhan olemaan jo kokenut muuttaja: kolmas kerta häämöttää viikon päässä. Se suurin  ja vaikein muutos tuleekin olemaan omilleen muutto.
Onneksi äiti ei katoa elämästäni mihinkään, enkä minä hänen, vaikka eri osoitteisiin muutammekin.

Totta kai me innostuimme Santun kanssa saatuamme varmistuksen omasta kodista – minä eritoten. Niin ja unohtamatta äitiä, haha. Ajelimme kiertelemään huonekalukauppoja ja ostimme jo muutaman jutun tulevaan kotiimme. Paljon ei vielä voi sisustusta suunnitella, kun tosiaan se visiitti näytöllä oli aika pikainen aikataulusta jäljessä olevasta välittäjästä johtuen. Hän oli kuulemma jäänyt lukkojen taakse edelliseen kohteeseensa ja sen takia myöhässä. Paras tekosyy ikinä. Haha, noei. Mutta siis sitä sisustamista ja huonekalujen hankintaa voi alkaa kunnolla toteuttamaan vasta ensi perjantaina, kun saamme avaimet omiin kätösiimme.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ovikyltti tekee kodin. Rakkaiden ihmisten lisäksi, haha. 

 Joku toinenkin on nähtävästi ollut lähiaikoina mietteliäällä päällä. Onhan se Vilillekin muutos: enää ei pääse takapihan ovesta pissalle, vain betoniselle parvekkeelle:D

Tässä lähipäivinä itkeä tihrustellessani ja muisteloissa möyriessäni alkoi lapsettamaan ihan kunnolla. Tai no olenhan minä ihan noin yleensäkin aika lapsenmielinen – en siis lapsellinen, mutten kyynistynyt aikuinenkaan. Omaan elämnfilosofiaani kuuluu yhtenä osana se, että pyrin säilyttämään pienen osan lapsenmielisyyttä itsessäni. En halua koskaan tulla kyyniseksi ja tylsäksi aikuiseksi, joka ei voi tai ei tee hassuja, lapsellisia juttuja. Tai ei osaa enää iloita lapsen tavoin pienistä asioista, kuten juurikin söpöstä pillimehusta.

Ei oma ajattelumallini tarkoita sitä, että heittäytyisin aivan kakaraksi ja takoisin kaupan lattiaa itkupotkuraivareissa vain sen takia, ettei tilillä ole enää rahaa siihen pillimehuun. Tottakai minun on toimittava ja käyttäydyttä myös kuten aikuinen: otettava vastuu omasta elämästäni. Se ei kuitenkaan estä minua säilyttämästä pikkuista ja uteliasta tyttöä sisälläni.

Ai niin. Joku varmaan ihmettelee, mitä ihmettä höpisen otsikossa peukalon palasista. Vaatiko vuokranantaja vakuudeksi vai palan peukusta? No hoho, ei. Olin vain hiukan vauhdissa töissä pilkontavuorossa ja siivasin sitten palan sormea ja kynttä pois. Näin tarkemmin ajateltuna kyseinen pala taisikin olla hieman kovettunut peukalon pää, joten ihan hyvä vaan:-)
Uncategorized

Suomen parhaimmat vuokralaiset!

Elina8 kommenttia
Kökötän täällä kotona (yhä edelleen siinä sohvan nurkassa ja viltin alla) peukalot pystyssä ja odotan, että puhelin pärähtää soimaan. Ai, miksikö?
Me olemme nyt viime päivät rampanneet asuntonäytöissä; äiti, minä ja Santtu. Niin siis ihan kahdestaan olemme Santun kanssa muuttamassa, mutta äiti on ollut mukana lähinnä henkisenä tukena (no okei, tuomassa vakuuttavuutta, haha). Tänään kahteentoista mennessä kahdesta asunnosta pitäisi tulla ilmoitus, osuiko valinta meihin. Toinen, se kakkosvaihtoehto meille, on aika varma nakki välittäjän mukaan, mutta lähinnä jänskättää tuleeko siitä vielä kivemmasta kämpästä soittoa. Hui. Kummassakin on puolensa: toisessa partsi, mutta muuten se on hieman pienempi ja toinen taas on tilavampi, mutta ilman sitä parveketta. Sijainti on molemmissa hyvä. Tosin se ykkösvaihtoehto on ihan lähellä äidin uutta asuntoa. Päätelköön kukin sitten, onko se hyvä vai huono juttu;D

 Ajattelin, että kaikki aseet on otettava käyttöön, kun kerta asuntoa ollaan tosissaan etsimässä. Uskon ainakin, että pikkujututkin saattavat (ainakin alitajuisesti) vaikuttaa siihen, keneen välittäjä ja vuokranantaja päätyvät. Varsinkin tällaisessa tapauksessa, jossa vuokra-asuntovälitysfirma valitsee sen turvallisimman vaihtoehdon, eli suomeksi sen, jonka maksukyky on varmin. Valitsinkin ylleni maanantaina näyttöön siistin ja asiallisen asukokonaisuuden tuomaan sitä vakuuttavuutta, haha. Ei jäänyt toivottavasti ainakaan vaatetuksesta kiinni se asunto!

Vähän tuli vilu jo ilman sukkahousuja paljailla kintuilla. Varsinkin, kun tuuli oli kovin navakka. Tiedä sitten johtuiko juuri tuosta palelusta vai mistä, mutta eilen iltapäivällä aamuvuoron jälkeen minulle nousi ihan yhtäkkiä kuume ja siinä siis syy, miksi tälläkin hetkellä pullan paiston sijaan olen käpertynyt tietokoneen ääreen. Harmitti vietävästi, että jouduin ottamaan palkattoman sairaslomapäivän. No joo, sen palkankin takia, mutta ennen kaikkea sen vuoksi, että eilen aamulla juuri opettelin pullanpaistoa ja muita aamurutiineja töissä ja tänään olisi ollut tärkeä testata, mitä muistan. Höhhöh. Huomenissa toivottavasti taas pullantuoksuinen Elina häärii kahvilassa aamukuudelta:) Kuume nimittäin on laskenut yhtä nopeasti kuin nousikin. Kopkopkop.
Sellainen pikkuruinen rohkaisun sana vielä teille: kommentoikaa ihmeessä, jos yhtään siltä tuntuu, kyselkää ja toivokaa. Kuitenkin jonkin verran porukkaa täällä ilmeisesti vierailee ja olisi ihan huippua kuulla teidänkin mietteitä, ajatuksia, toiveita! Vastavuoroisuushan tässä bloggailussa on melkein parasta, sen lisäksi, että saa tyydytettyä itse kirjoittamisennälkää:-) Ja hei, Rinkeli sai uuden lukijankin tässä jokunen päivä sitten: tervetuloa Lauran!
Mitä mainiointa keskiviikkoa (onhan tänään keskiviikko?) toivottelee Ellu.
Uncategorized

Koti-iltaa!

ElinaKommentoi
Ulkona on harmaata ja sateista. Jalkoja kolottaa lenkin ja ylimääräisen työvuoron jälkeen. Myös silmät yrittävät vähän väliä lurpsahdella kiinni. Vilukin on hieman. Ja piilarit kuivuvat ihan justiinsa silmiin. Miljoona tekemätöntä juttua odottaisi. Telkkarista tulee Antiikkia antiikkia. Njääh. 

Silti tässä sohvan nurkassa kotona on ihan parasta. Vili repii tyytyväisenä likaisia työsukkiani. Minä olen keräytynyt viltin alle. Yöpuku päällä puoli seitsemältä. Ihailen  äidin yllärilahjaksi antamaa leopardihuivia, jota olin pitkään toivonut. Ansaittu sunnuntain tuplapalkka kutkuttelee vielä mielessä. Samoin kuin jo takana oleva hyvä treeniviikko. Olen ylpeä itsestäni. Vieno kuorsaus kuuluu kulmasohvan toisesta päästä. Painan itsekin silmäni hetkeksi kiinni ja kuuntelen teeveen tasaista muminaa antiikkilelujen hinta-arvioista. Rauha. Levollisuus. Onnellisuus. Viikon viimeinen ilta. Kuinka ihana sunnuntai-ilta. Tässä on hyvä olla. Oman pikkuperheen kanssa. Levätä ja keräillä voimia alkavalle viikolle. Jotta jaksaa taas innostua, haaveilla, kohdata haasteita ja suoriutua niistä, nauraa, hymyillä, puhua ja pälättää, juosta, hypähdellä, loikkia ja pomppia. Ja tietenkin rutistaa hampaat irvessä rautatankoa;-)
Toivottavasti teilläkin on rauhallinen loppuilta. Minä lähden pian valmistamaan iltapalaa ja sen jälkeen möngin sänkyyn hömppäpokkarin kera. Edessä on jännä, muutoksia täynnä oleva viikko, joten pitkät yöunet tulevat tarpeeseen!