Aikuistuessa monienkaan asioiden perässä ei enää pysy yhtä helposti kuin nuorempana. Etenkään vuosien. Sitä vain ajattelee olevansa päälle kakskymppinen. Vuosi sinne, vuosi tänne. Ikään kuin pienempänä jokaisella karttuneella vuodella olisi ollut suurempi merkitys – tavallaan kai olikin. Oli eskari-ikä, kutosen päättärit -ikä, yläkoulun eka päivä -ikä, rippi-ikä ja viistoista kesäisenä olisi pitänyt kai olla aika hirmuinen teini. Mä en ollut koskaan. Seitsemäntoistavuotiaana ajateltiin, että vuosi vielä. Täysi-ikäisyyteen. Täysin aikuinenhan en koe olevani edelleenkään. Kahdeksantoista vuotta oli kai se rajapyykki, kun aloin unohdella, minkä ikäinen olen. Kaksikymppisenä olin ainakin jo seonnut laskuissa.

No, nyt olen ihan just kakskytkaksi vuotta. En oikein tiedä, mihin sen liittäisin tai mitä luvusta ajattelisin. En voi sanoa olevani yliopistoikäinen – ikähaitari on niin suuri. Olen ehkä jonkinlainen nuoriaikuinen. Niin kuin nuori, joka saa tyhmyyksiä vielä anteeksi, mutta kuitenkin samalla myös aikuinen, jonka pitäisi osoittaa kypsää käytöstä. Paitsi että olen ollut kuusivuotiaasta asti vastuullinen lapsi. Oikeastaan olen vieläkin joltain osin ihan lapsi. Vastuullinen, kyllä kai sekin yhä. Ja vaikka en pysykään aina välttämättä laskuissa mukana, kuinka kauan olen täällä tallustellut, koettujen vuosien merkitys ei ole vähentynyt mihinkään; olen kiitollinen jokaisesta elämäni vuodesta, niistä vähän vaikeammista kuin superkivoistakin.

Muistelen usein lapsuuden syntymäpäiviä. Ne ovat muistoja, joita pystyn helposti elämään päässäni edelleen uudelleen ja uudelleen. Mikä johtuu varmasti hyvin voimakkaista silloin koetuista tunteista. Muistelen erityisesti kavereille järjestämiäni syntymäpäiväkutsuja. Päällimmäisenä mieleeni ei todellakaan ole jäänyt lahjaröykkiöt, vaan päivän käsinkosketeltava tunnelma ja pursuava innostus.

Oli aina  aivan erityistä valmistella tarjottavia; kaataa sipsejä kulhoon, paukuttaa popparit ja tietenkin leipoa täytekakku. Muistan olleeni kova tyttö suunnittelemaan. Kerran väkersin jokaiselle vieraalle oman siilin. Siis. Lihapulla-viinirypäle-juusto-coctailtikkuja appelsiininpuolikkaisiin tökättynä. Ja joka vuosi kuumotti hirveästi, mahtaako kaapista löytyä riittävä määrä kynttilöitä kakkuun. Minä toivoin aina jotakin puhaltaessani niitä sammuksiin; yleensä pitkää ikää äidille. Ai niin! Valkoinen pöytäliina vaihdettiin aina vain sukulaiskutsuille, kaverisynttäreillä pöydälle levitettiin kertakäyttöinen Barbie-pöytäliina ja samaan sarjaan kuuluvat pahvilautaset.

Hirveän jännittävältä tuntui illan hämärtyessä odotella ensimmäistä vierasta. Kurkkia ikkunasta ja tuntea perhoset vatsanpohjassa. Hermoilin aina hivenen, mahtaako kukaan saapua kutsuilleni. Kun välkällä heitettyyn joo mä tuun -vastaukseen ei ihan aina voinut luottaa. Itseaskarreltujen kutsukorttien VP ei sekään aina oikein toiminut. Onneksi yllätysvieraat olivat aina tervetulleita. Syntymäpäiviin liittyy hirmuisesti hyvin lämpimiä muistoja. Yksi vuosi muistan olleeni kamalan iloinen, kun äiti oli ostanut sankarille synttäriasuksi violetin housu-hameyhdistelmän, joka kai oli silloin vähän kuin muotia pikkutyttöjen keskuudessa. Pystyn vieläkin tuntemaan sen olon, kun katselin silitettyä asua lepäämässä tuolin selkänojalla. Kipristeli masua niin vietävästi.

Ja monen muun erityisen synttäriohjelman. Syntymäpäiväkutsujen loppupuoli meni usein aikamoisessa hurmiossa. Ehkä jonkinasteisessa sokerihumalassakin. Ihan varmasti jokaisella pienellä vieraalla oli helakanpunaiset posket, kikatus kuului naapuriin asti. Aika usein syntymäpäivillä oli tapana jakaa vieraille yllätyspussit tai muu pieni muistaminen. Pidin siitä kovasti, nimenomaan niiden antamisesta. Oli aina ihan huikeata marssia Tiimariin ja kasata koriin lyikkäreitä, eläinkumeja ja pehmotarroja. Sitten tietysti kysyttiin aina äidiltä onks nää liikaa. Ja laskettiin pennejä ja senttejä ja vieraita.

Syntymäpäivää edeltävänä yönä en useinkaan nukkunut kovin hyvin. Jänskäsin niin kovasti aamua. Syntymäpäivän aamu on perinteisesti alkanut meillä aina aamiaisella vuoteessa. Viisivuotissyntymäpäivänä toivoin tosi isoa koirapehmolelua. Ja ai että. Kun se paljastui paketista, muistan olleeni aivan tajuttoman iloinen ja puristelleeni sen nahkaista kuonoa onnellisena. Pienelle se oli suuri. Koira ja juttu. Jokunen vuosi sitten törmäsin samaiseen pehmokoiraan varastossa. Vanhuus oli vissiin kutistanut sitä vähän. Ainakin muistan sen paljon suurempana.

Nukuin levottomasti viime yön. Syy on selvä. Tänään on syntymäpäiväni. Harmittelin aina pienenä syntymäpäiväni päivämäärää; 27.11. Että pitääkin olla niin julmetun rumat numerot minun juhlapäivänäni. Näin vanhemmiten olen alkanut pitämään niistä – kaikesta parittomuudesta ja rumuudesta huolimatta. Päivämäärä tuntuu tutulta ja onnelliselta. Rinkelimäiseltä. Sen ympärille kietoutuu niin paljon menneiden vuosien lämpöä.

Minulle syntymäpäivä on aina ollut suhteellisen iso asia. Se yksi päivä vuodesta, kun minä olen varmasti tärkeä. Ja minut huomataan. Syntymäpäivissä on oltava jotakin todella erityistä, sillä silloin myös minä itse pidän itseäni tärkeänä. Sallin itseni olla valokeilassa. Seuraavana päivänä ja seuraavina kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä olen taas – vähemmän tärkeä. En koe helpoksi ajatella minä kyllä ansaitsen. Mutta syntymäpäivinäni olen aina tuntenut ansaitsevani oman onnellisen päiväni, jolloin juuri minua juhlitaan.