Itse Lempeä.
Pehmoista. Kaksi päivä. Niin pehmeää. Että on kuin leijuisi eteenpäin. Mietin lyökö sydän enää olleenkaan. Olenko ruumiissa kiinni laisinkaan. Anna koskettaa! Välillä rosoista pintaa. Vain jotta uskoisin ajan ja paikan, tämän pehmeän olon. Riipivä syystuuli tuntuu liian lempeältä kasvojen iholla. Miltei. Sillä silittää ei kai voi koskaan liikaa. Liitelen pää pilvissä. Ilman haaveilevia ajatuksia. Tunne on niin pehmeä, etten kai sovi kuin kaulasta alaspäin maanpinnalle.
Mietin pitkään, kuinka kirjoittaisin. Pohdin, kuinka sitä kuvailisin. Olotilaa viime päivinä. Kun oikeastaan sitä kuvaa täydellisesti vain yksi sana. Ja se harmittaa. Sillä adjektiivi on yksinkertainen. Se on kulunutkin. Kovin arkinen. Ei mitenkään moniulotteinen. Tai tulkinnallinen. Siltikin osuva. Pehmeä.
Kaikki on tuntunut niin pehmeältä;
Vähän kuin avaisin suun, antaisin ensimmäisten vokaalien valua ulos, muodostuisi sana aalto.
Vähän kuin liitelisin kampukselta rautatieasemalle ja toisinpäin. Ilman todellisuuteen tipauttavia, tömähtäviä askeleita.
Vähän kuin katselisin juoksulenkillä maisemien vilahtavan ohi. Kuten istuessani junassa. Mutta ainoa asia, jonka todella tunnen, on ilmassa yksinään leijuva pääni ja yhtä irralliset ajatukseni. Ainoastaan juoksevia jalkoja sivusta seuraavat silmät kiinnittävät minut todellisuuteen.
Vähän kuin havahtuisin kotiovella miettimään, juoksinko koko lenkkiä sittenkään.
Vähän kuin täysmaitoon tehty kukkakaalimuussi. Kuin ruokakermalla pyöristetyt aurinkovihannekset.
Aika lailla kuin olisi rauha koko kehossa, tuolla pikkuvarpaassakin.
Vähän kuin tunne, jonka iltatreenit ovat saaneet aikaan. Pusken, pusken ja pusken, näen hikisen peilikuvan ja punaisen naaman. Irvistän. Siltikään mikään ei tunnu missään, rasituksenkin huomaan vain katsomalla. Kuin silmäilisin ulkopuolisen käsiä; kyllä ne täristä taitavat. Ja siltikin lihaskivut seuraavana päivänä ovat kovimmat aikoihin.
Vähän kuin pumpuli ihoa vasten.
Vähän kuin äidin kämmenselkä.
Vähän kuin maapähkinävoilusikallinen keskellä yötä.
Vähän kuin suustani ilman lupaa ulos päässyt naurunpyrskähdys. Täydellisen spontaani, siten myös aito. Havahdun hymyileväni sävähdyttävän väriselle liuokselle laboratoriossa;
vähän kuin fenoliftaleenin aikaansaama vaaleanpunainen.
Vähän kuin aamun kirkkaat ajatukset, joita päivä ei ole vielä ehtinyt sutata. Vähän kuin aamun leijuva olotila, kun vasta oikea jalka on ehtinyt koskettaa todellisuutta, kylmää lattiaa.
Vähän kuin elämän tuntuessa helpolta.
Vähän kuin. Mun sisään olisi muuttanut itse Lempeä.
Elina Heidi Rinkeli 