Onko opeteltava sanomaan tämä on ihan hyvä näin? Ihan. Suhteellisen. Aika. Minä kun olen aina inhonnut keskinkertaisuutta. Itsessäni.

Olen hyvä haparoimaan kohti täydellisyyttä. Tavoittelemaan ja yrittämään. Minulla ei ole tapana nipistellä itseäni, mieluummin piiskaan – vaatimalla, pelottelemalla ja asettamalla tavoitteita. Niin, olla aina harppauksen edellä ja parempi kuin aiemmin. Kolmannen luokan keväällä lähes täydellinen todistus kädessä itkin huolissani jo seuraavaa todistustenjakoa. Saavuttamisesta en sitten tiedä. Toisinaan tuntuu, ettei se ole itse tarkoituskaan. Kunhan kiusaan itseäni ajatuksella ole täydellisempi, se riittää. Saan sellaisesta jo oivasti stressitasot nousemaan ja sydämen tykyttämään, saan rutkasti unettomia öitä ja kyltymättömiä kyynelvanoja.

Mutta kun. Toisaalta. Minä pidän itsessäni siitä, että vaadin itseltäni. Vässykkä, nössykkä, lössykkä. Eli Elinan sanoin ihan kiva. Pystyisin opetella sietämään sellaista itsessäni, mutta en halua oppia. Jos en oikein viihdy ihan kivojen ihmisten seurassa, miksi minun pitäisi yrittää itse olla hivenen ja aika? Minä haluan olla täysin, kokonaan ja täydellisesti. En vain sinnepäin. Se kuitenkin vaatii aina jotakin. Kuinka paljon saan vaatia itseltäni?

Luonto suosii vakaissa oloissa keskivertoyksilöitä ja luonnonvalinta karsii huonosti sopeutuvat pois. Ihmisellä taas on taipumus suosia ääriominaisuuksia, jalostaa luontoon sopeutumisen kustannuksella. Joku suorasukainen ajattelija saattaisi vetää johtopäätöksen; keskinkertaisuus on luonnollista, äärimmäisyyksiin viety ei. Mietitään; syöminen, treenaaminen, organisointi, opiskelu, työnteko, luonteenpiirteistä vaikkapa vastuullisuus, kiltteys, auttavaisuus, huolehtivaisuus. Oho. Luettelin juuri kaikki, joissa olen itse elämäni aikana mennyt lähes yli äärimmäisyyden – palannut onneksi myös takaisin. Ei ollut kivaa, sittenkään.

 

Niin, ehkä se äärirajoilla liikkuminen, äärimmäisyyksiin meneminen ei olekaan ihmisen päämäärä, elämäntarkoitus tai ainakaan täysin terveellistä ja tarkoituksenmukaista. Uskon, että esimerkiksi stressi ja sen oireet ovat kehon puuttumista sille epäluonnolliseen ja haitalliseen, ilmastonmuutos ja luonnonmullistukset taas ihmisen luonnolle aiheuttamiin äärimmäisyyksiin.

 

 

Mutta miksi täydellisyys ja äärimmilleen viety kaikesta huolimatta kuitenkin kiehtovat ihmistä? Suuremman, paremman, tehokkaamman ja edistyksellisemmän tavoittelu täyttää mielen. Eikö ihminen osaa olla vain tässä, katsella ympärille ja olla tyytyväinen senhetkiseen?

 

Yksi ihminen voi jo äärimmäisyyteen hapuilulla tuhota itsensä. Kai kaikki voisi tapahtua suuremmassakin mittakaavassa.

Olisikin niin yksinkertaista. Jotta olisin vähemmän täydellisyyksien tavoittelija, minun tulisi höllätä vaatimuksiani itseäni kohtaan. Olla kurkottelematta sen tietyn rajan toiselle puolelle. Millä muulla estän sen kuin jonkinlaisella itsekontrollilla, älä hyppää sinne, Rinkeli, senkin. Niin, kuten sanottu, olisikin niin yksinkertaista. Joskus se kontrollin ylläpitäminenkin tuppaa menemään vähän yli. Ja kun kontrollia pitäisi yrittää vielä kontrolloida – äh.

Luulen, että täytyisi vain yrittää imeä suoraan isoveikalta letkeämpää asennetta koko elämää kohtaan. 🙂

Vuoden viimeisenä päivänä ihmettelen aina kulunutta. Ihan aina vuoden mieltää niin kovin lyhyeksi, ihan pieneksi osaksi elämää, kelatessa aikaa taaksepäin. Nytkin, vain yksi kahdestakymmenestäyhdestä. Silti samalla se voi olla niin hurjan muhkea, täysinäinen ja kokemusrikas, että mennyt vuosi tuntuu miltei puolikkaalta elämältä.

* Luulin vuoden olevan vain typerä väli elämässäni, opiskelemaan pääsemisen odottelua, mutta loppupuolella sainkin huomata sen olleen yksi elämäni merkittävimmistä ja tärkeimmistä vuosista.

* Olen oppinut itsestäni valtavasti. Kuten esimerkiksi sen, etten ole pelkkä maanmatonen. Toisinaan olen itsestäni jo ylpeäkin.

* Opin myös letittämään itse hiukseni – kheh – sekä nauttimaan oikeasti ihmisten seurasta. Pelkäsin pitkään, että olen menettänyt taidon kokonaan. En onneksi, sen todisti vuosi 2013.

*Sain monta uutta, ihanaa ystävää. Ymmärsin vanhojen ystävien merkityksen.

* Opin lisäksi aikuisten työelämästä kaikenlaista ja päädyin loppujen lopuksi ihanaan työpaikkaan mahtavien työkavereiden keskelle. Ei tarvitse pelätä työpäivää. Se on ihanaa.

* Kehityin. Juu, salilla tietysti, mutta myös pääkoppani sisällä. Minulle on tärkeää, että pystyn hallitsemaan omia ajatuksia ja tuntemuksiani. En halua olla jatkuvasti niiden armoilla, vaan ennemminkin haluan ammentaa niistä asioita elämääni – aina halutessani.

* Kasvoin. Joka suuntaan ja kaikella tapaa. Ja näen ne vain positiivisina muutoksina, vaikeimmatkin.

 

* Tajusin jotakin hetkessä elämisestä. Ja tulevaisuudesta.

 

* Pidän itsestäni jälleen hivenen enemmän.

 

* Elämästä taas aivan hirvittävä paljon enemmän.

 

* Oivalsin, että Rinkelin on oltava sellainen kuin sen kuuluukin olla. Pyöreä, maistuva ja hivenen vaniljainen. Ei kuivakka ja hauras.

Vuosi sitten ajattelin, että olen onnellisempi kuin edellisvuonna. Nyt olen varmasti onnellisempi kuin viime vuonna. Kehitys jatkukoon.

 

Yhä voimakkaampi ja onnellisempi. Sitä toivon tulevalta vuodelta.

 

Myös teille kaikille siellä. ❤

Mietin joskus, millaisen kuvan ihmiset saavat minusta blogini perusteella. Oma toivomukseni on aito. Haluaisin, että ihmiset pitäisivät sanojani suoraan sydämestä tulevina, Rinkeliä teeskentelemättömänä tyttönä. Kirjoittaessani pohdin paljon asioita, vaikeita ja kaikkea muita kuin iloisiakin. Toisinaan pohdin myös, saavatko ihmiset minusta turhan vakavamielisen kuvan. Sillä joskus. Joskus tekisi mieli vain

:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDihihihihiiiihhihihhihhihihihihihihiihii.

 

Koska sellainen minä oikeasti olen. Sen syntyjä syviä pohdiskelevan otsaryppykasan lisäksi. Joinakin hetkinä en malta istua hetkeäkään paikoillani, vaan vähintäänkin keinun edes ja takaisin – pahimpina aikoina pompin ja säntäilen pitkin taloa ihitellen. Kuten jokunen päivä sitten. Se keskiviikko oli vähän levoton. Heh.

 

Minua naurattaa ainakin meidän hauva, tilannekomiikka, höpsöt tokaisut, menneiden muistelu, tietynlainen hassuus ja huvittavat hetket. Minä nauratan taas usein toisia sääliessäni kaikenlaista pientä, söpöä ja vähän reppanaa. Kuten harvaahapsihyasinttia tukikeppeineen ja muille kuin äidille kelpaamatonta lanttulaatikkoa. Pienenä oli ihan hirveää katsella perheen kanssa yhdessä yleisurheilukisoja, koska minua säälitti aina niin kamalasti pitkänmatkanjuoksuissa kierroksen muita jäljessä maaliin tullut häviäjä.

 

Pidän itsessäni siitä, että näen arjessa kaikkea sellaista pientä iloa ja hassuutta, joka jää monen silmiltä huomaamatta. Se voi olla hymyilevä auto (tiedättekö, kun joillakin autoilla on ihan selvä virnistys) tai oravan harvakarvainen häntä (se oli kyllä säälittävää). Iloitsen ihan hirveästi joka kerta avatessani uuden Keson, koska ensimmäinen lusikallinen on aina kuin pala taivasta.

 

Toisinaan yritän selittää, mikä minua niin hörötyttää tai säälittää. Turhaudun, kun en saa siirrettyä tunnetilaani toiselle sanojen kautta. Haluaisin vain yksinkertaisesti kinnittää piuhan päästä päähän ja antaa tunteen toiselle maisteltavaksi samaan tapaan kuin suklaakarkin.

 

Tässä tämä harvaahapsihyasintti. 😥

Olin varmaan viikon putkeen innoissani, kun sain työkaverilta lappusen. Se oli kiinnitetty kassapaikkani näyttöön. :’)

 

Työpäivän jälkeen olin vähän väsy. Kävin kaupassa ja yritin pakata ostoksia pyöränselkään. Hauvan joululahjaluu ei mahtunut enää koriin ja kuljetin sen sitten tarakalla kotiin. Nauratti jostain syystä ihan hirveästi jättiluu tarakalla.

Lähettelen iltaisin äidille kuvaviestejä mahdollisimman reppanasta Rinkelistä. Voi murua:* -vastaus on kiva saada ennen nukkumaanmenoa. :’) Oikeasti minua naurattaa aina koko juttu kamalasti.

Tietynlaiset virnistykset ovat ihania – siis toisten ihmisten.

Pikku-alien. :’D Vanhat kuvat saavat minussa aikaan säälinsekaisen naurun.

Aina kuvia itsestäni ottaessani, mietin huvittuneena, kuinka itserakkaalta luultavasti vaikutan. Tosiasiassa pidän asiaa vain ja ainoastaan velvollisuutenani: jos haluan kirjoittaa, tarvitsen myös kuvia, sillä blogi puolestaan tarvitsee kuvitusta. 😀 

Ei tarvitse kuin vilkaista tuota karvanaamaa…

Sain työpaikan puhelinmyyjäpojalta suklaakarkin. Se pelasti päiväni ilkeän asiakkaan jälkeen. Tosin vähän säälitti pikku-Pätkis, joka ehti välissä mössääntyä taskussani. 😦

 

Sain joululahjaksi niskatyynyn luku-urakkaa varten. Kutsun sitä Pinkki-Keräksi. Sillä on kalju kohta etujalassa, koska oikea Kerä oli ehtinyt napata sen paketoinnin yhteydessä. Jouluaattona (ja oikeastaan vieläkin asiaa ajatellessani) minua nauratti ihan hirveästi koko juttu.

 



Eihän se tuntuisi enää miltään. Elämä ei aina voi olla kivaa. Raaka tosiasia, joka tuntuu joillekin aikuisillekin olevan vaikea käsittää. On olemassa velvollisuuksia, kivoja ja tyhmiä, pakollisia asioita, vähemmän houkuttelevia. Toisinaan törmää myös vastoinkäymisiin, isoihin tai suuriin, joita kukaan ei ehdoin tahdoin haluaisi kohdata. Tietenkään. Elämän epämiellyttäviin puoliin ihminen voi kuitenkin suhtautua niin monella eritavalla. Suhtautumistapa riippuu tietenkin ihmisestä itsestään, hänen persoonastaan, myös opitusta käytöksestä ja senhetkisestä tilanteesta. Esteen ylitys on luonnollisesti aina enemmän tai hivenen vähemmän haastavaa, mutta oma asenne voi auttaa ponnistamaan yllättävänkin paljon. Olen kokeillut.

 

Jos ei välillä tarpoisi mäkeä ylös, ei pulkalla laskeminen tuntuisi miltään.

Luin juuri biologiankirjasta lepoitiöistä. Toiset bakteerit muuttuvat vaikeana hetkenä lepoitiöksi ja saattavat viettää sellaisena hyvinkin pitkään odottaen suotuisampaa aikaa. Ne hyppäävät vaikean ajan ylitse. Järkevää. Olen huomannut, että niin tekevät toiset ihmisetkin. Vaikean hetken tullen he vetäytyvät kuoreensa ja ovat valmiita kohtaamaan maailman vasta pölyn laskeuduttua. Silloin ehkä ongelmien jonkinlainen ratkaiseminenkin alkaa. Ei tunteella, vaan järjellä.

Minä en ole lepoitiö. Vaikka toisinaan ehkä kaipaisin edes siihen viittaavia piirteitä. Minulle luonnollisin, persoonaani liittyvä, suhtautumistapa on tunneperäinen. Reagoin lähes aina asioihin kuin asioihin tunteella. Myös vastoinkäymisiin. En ikinä kykenisi laittamaan ongelmanivaskaa hetkeksi sivuun ja palaamaan asiaan myöhemmin järjen kera. Ei. Minä syöksyn suoraan kohti liekkejä. Luulen, että jopa tarvitsen sen pienen hetken kärvistelyn tulen keskellä. Ehkä se on se, joka herättelee järjenäänen päässäni tunnekuohujenkin keskellä. Minä haluan selvittää asiat heti. Inhoan epätietoisuutta yhtä paljon kuin odottamista. Sekava tilanne on päässäni usein moninkertainen. Joskus ongelma on ainoastaan minun mielessäni, eivätkä toiset näe asiassa minkäänlaista epäselvyyttä. Toisaalta, minä näen joskus todelliset ongelmien aiheuttajat jo etukäteen ennen muita.

 

Se, että haluan selviytyä vastoinkäymisistä -mieluiten heti – on yhteydessä sinnikkyyteeni. En luovuta ennen kuin voitan. Useinkaan. Vaikka joissakin tapauksissa luovuttaminen ehkä olisikin järkevin tapa. Pyyhin kuraroiskeet yhä uudelleen ja uudelleen kasvoiltani, vaikka päälleni kaadettaisiin kerta toisensa jälkeen saavillisia moskaa. Toisinaan elämässä kaikki ei vain tapahdu hetkessä, edes ongelmien raukeaminen, tarvitaan pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Sellaiset tilanteet ovat minulle haastavia, sillä pidän tiedostamattanikin taistelu- ja valmiustilan koko ajan päällä. Se syö sinnikästäkin. Ehkä minussa on sittenkin lepoitiön vikaa. Vaikka kuortani koverrettaisiin ajan mittaa, en taatusti anna periksi kuin aivan äärimmäisissä tilanteissa.

 

Niin, minulla on siis tarve käsitellä ongelmat itseni kanssa. En voi vain jättää niitä ilmana roikkumaan tai unohtaa. Joskus olen halunnut unohtaa ja unohtanutkin, mutta joutunut palaamaan niihin. Ne kaihertavat muuten sisältäpäin. Nyt aikuisena olen muistanut esimerkiksi nuoruudesta asioita, jotka olen silloin paniikissa sysännyt vain pääkopan nurkkaan. Näin myöhemmin olen joutunut ottamaan ne takaisin tajuntaani tiedostamattomasta ja miettimään, kuinka tänäpäivänä mietin samaisia asioita. Suhtautumistapaani. 

 

Olen myös pohdiskellut, kuinka vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet minuun – erityisesti sen jälkeen, kun olen ylittänyt ne. En ole vielä täysin vakuuttunut, mutta aika varma kuitenkin, että esteitä kohdattuani olen oikeasti ainakin hitusen onnellisempi kuin mitä olisin vain tasaista polkua tallanneena. Toki vastoinkäymiset ovat muuttaneet minua, kasvattaneet, kliseisesti ilmaistuna. Mutta se on ihan totta. Ne ovat myös avanneet silmiäni. Kyllä, kaikelle elämän ihanallekin.

Olen jo pidemmän aikaa tiennyt, että ilman kokemiani kuoppia olisin aikalailla eri ihminen. Mutten ole jotenkin käsittänyt, että en ehkä olisin myöskään ihan näin kokonainen. Eli onnellinen. Siten ennen vastoinkäymisiä olen ollut jollain tapaa rikkinäinen kokonaisena. Tai sitten olen nyt vain entistä eheämpi.

 

Jos kaikki menisi aina suunnitelmien tai tahdon mukaan, ei mahanpohjassa kutkuttaisi ikinä ihanasti.

 

 

Rauhallista ja ihanaa joulua,

Liina, Marissa, Petra, Senja, Vilkku, Karkki, Tuikku, Myymi, Jasmin, Laura, Suvi, Viivi, Hilla sekä kaikki ihanat anonyymit ja muut lukijat. 🙂

 

Heidiselle erikseen maittavaa intialaissapuskointia. ❤

Nyt mietin pääni puhki koko aaton, unohdinko listalta jonkun reppanan, heh.

Traditiot. Ne liittyvät tiukasti erilaisiin juhlapäiviin. Pääsiäisenä laitan yhäkin sukan roikkumaan keittiöön, juhannuksena haluan käydä saunassa ja lähteä katsomaan kokkoa, vappuna kinuan edelleen vappupalloa (koska itseostettuna se ei tuntuisi miltään), halloweenina haluan kuljeskella pimeässä, syntymäpäivänäni taas olla keskipiste perheessä. Jouluaattona, niin ylihuomenna, haluan herätä ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa, koristella kuusta samalla ja olla lahjojen jakaja illalla (kuopuksen etuoikeus). Tavat ja tottumukset ovat minulle tärkeitä. Ne ovat osana luomassa tunnelmaa.

 

Asuinpaikka muuttuu, elämäntilanteet muuttuvat, ajatukset muuttuvat, jollain tapaa minä muutun, äiti muuttuu, Joonas muuttuu ja Tumppukin muuttuu. Silti ihan aina, etenkin jouluna, tavoittelen sitä samaa tunnelmaa kuin aina ennen. Kelaan mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen sitä iltaa, kun veikan kanssa tuijotimme nenä kiinni ikkunassa pimeyteen ja tarkkailimme punaisia vilahduksia metsässä. Taustalla soi jouluyö, juhlayö ja nenässä tuoksui hyvä sintti (eli hyasintti). Mahanpohjassa kutkutti malttamattomuus ja jännitys, veikan salamyhkäiset kuiskutukset hiippalakeista. Nyt mutustelen muistoja ja tekisin ihan mitä vain, että saisin elää mennyttä vähintäänkin joka joulu uudelleen. Palata siihen iltaan ja pienen lapsen vilpittömään tunteeseen.

 

Mutta koska se ei ole mahdollista, haparoin mennyttä kohti tekemällä kaiken kuten ennenkin. Samassa järjestyksessä, samaan tapaan ja samalla pikku-Elinan innostuksella. Minun joulurauhani syntyy traditioista.

 

 

 

Olen lähipäivinä miettinyt paljon sitä, mitä olen elämäni aikana oppinut. Eniten olen oppinut äidiltäni, luulen sen olleen ihan tarkoituksenmukaista; en voi esimerkiksi sietää maiskutusta, koska meillä käytöstavat ruokapöydässä ovat olleet aika tarkat. Mutta on kuitenkin paljon, paljon asioita, joita olen tiedostamattani imenyt itseeni ja nyt vanhempana vasta kunnolla tajuan sen. Traditiot sijoittuvat näiden kahden välimaastoon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Herneet kuuluvat joulupöytään, vaikka harva niitä sitten kuitenkaan syö. Minä kerron tämän nyt ja muistan äidin kertoneen minulle silloin joskus, että niin oli mummilla tapana.

 

On ihan hyödyllistä ajatella omaa ajattelua. Miksi ajattelee jollain tapaa ja mitkä asiat ajattelua ohjaavat tai ovat aikoinaan ohjanneet. Totuttujen ja opittujen ajatusmallien kyseenalaistaminen on mielestäni tärkeää. Siitä voi syntyä uusia oivalluksia, sellaisiakin, jotka vaikuttavat merkittävästi elämään.

 

En ikinä ostaisi (jos ostaisin lööppilehtiä) Iltalehteä, vaan Iltasanomat. Minulla ei ole järkevää selitystä valinnalle. Ainoastaan totuttu tapa lapsuudesta. Äiti on aina käyttänyt hajusteetonta pesuainetta, en voisi kuvitellakaan omille vaatteilleni Arielia tai muuta hajustettua pulveria. Se on fudis. Selkäpiitäni karmii sana jalis. Arvatenkin veikoilta omaksuttua. Naisen asema on minulle tärkeä, oma-aloitteisuus ja itse pärjääminen myös. Aina en onnistu pitämään kynsiä siisteinä (koska olen liian kova touhuamaan ja rapsuttelemaan), mutta pidän kuitenkin siistejä kynsiä hyvin tärkeänä asiana. Jos ostan meikkejä, ostan lähes aina merkkiä Lumene tai tietyissä jutuissa hajusteetonta vaihtoehtoa esimerkiksi Cliniquelta. Tahtomattani paheksun hivenen kaupassa kailottajia ja tupakoitsijoita. Mopoissa ei ole mielestäni paljoakaan järkeä. Ostan ja juon aina rasvatonta maitoa, punaisesta tulee vain mieleen mummu. En ikinä pussituta pakasteita kaupassa ja salaa ihmettelen koko pakasteiden pussituskulttuuria.

 

Eivät elämään merkittävästi vaikuttavia asioita, mutta hyvin hauskoja kuitenkin tajuta. Ihan täysin automaattisia juttuja elämässäni. On kiva miettiä, mistä kaikesta minä koostun. Opitusta, omaksutusta, omista ajatuksista, totutusta, traditioista, pään sisällä pohditusta, muistoista, koetusta.

Yksi yö enää jäljellä. Olen paketoinut lahjat ja pieni, söpö kuusi on hankittu. Ensimmäinen joulu omassa kodissa, sillä viime vuonna skippasimme koko juhlan rantalomalla. Nyt vasta ymmärrän sen kaiken joulusiivoushössötyksen – ihmeteltyäni sitä ensin koko tähänastisen elämäni. Olin miltei jo stressaamassa, kunnes muistin, etten ikinä halua kasvaa yrmyaikuiseksi. 🙂

Kun katson itseäni nyt, en voi lakata ihmettelemästä ihmiskehoa. Sen lähes rajattomalta tuntuvaa uusiutumiskykyä. Kykyä parantaa itseään. Niin. Jos sille antaa eväät siihen.

 

Aina kun minulta kysytään pitkistä hiuksistani – mikä on niiden salaisuus, mitä ihmettä oikein syön – tekisi mieli kertoa niiden tarina. Koska kehoni on ansainnut sen. Vielä kolmisen vuotta sitten ne olivat olkapäille ulottuvat hiirenhännät, rehellisesti paksuudeltaan eivät edes puolta nykyisistä. Aina kun joku ihmettelee ääneen kehitystäni treenisalilla, haluaisin vastata, etteivät lihakseni järin ihmeelliset ole. Mutta kehitys anorektisen laihasta tähän päivään kyllä on. Kehoni on ansainnut hehkutuksen. Oli aika, kun en jaksanut seistä omilla jaloillani. Nyt hyvänä päivänä teen maastavetoa 80 kilolla. Väliin ei kuitenkaan mahdu hirvittävästi vuosia, ei yhtään sairaalassa vietettyä yötä tai kunnollista lääkärisuhdetta. Ainoastaan äiti-tytär-suhde.

Kyllä, muistan edelleen sen kalseuden, kylmyyden ja jäykkyyden niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan myös sen ajanjakson, kun mietin, olenko jo vanha Elina vai näyttelenkö vain vanhaa Elinaa. Näin jälkeenpäin etenkin on hyvin helppo huomata, kuinka väärältä ja vieraalta oma keho aivan joka hetki tuntui – vaikka sen piti olla omien järkeilyjeni mukaan sellainen, joka tekisi minusta hyväksyttävän, kauniimman ja paremman. Keho edusti minulle ainoastaan ulkokuorta. Ja luulin ulkokuoren olevan se, josta ihmiset minussa pitävät – jos ylipäätään pitävät. Ironista kyllä, sairastaessani olin ulkonäkökeskeisimmilläni ja jokaisen hiussuortuvankin kontrollointi tuntui elämäntehtävältä. Niin, vaikka nyt ajateltuna olin rumimmillani. Kyllä vanhakin Elina piti kivoista vaatteista ja kivasta ulkonäöstä, mutta ei niinkään täydellisistä vaatteista ja täydellisestä ulkonäöstä.  Perfektionismi, se suuntautui silloin ennemminkin toimintaan, kuten opiskeluun.

 

Nykyisin suhteeni kehooni? Ensinnäkin, olen hyväksynyt olevani nainen, en tyttö. Ymmärrän kehon olevan ulkoinen minäni, ymmärrän esimerkiksi sen olevan osa ensivaikutelmaa, mutta ennemminkin miellän sen osanani, joka mahdollistaa valtavasti asioita. Kehoa käyttäessäni koen mielihyvää, tunnen olevani yhtä sen kanssa, puhallamme yhteen hiileen. Se on tila, johon pyrin sohvalla istuessanikin – vielä se ei vain täysin onnistu.

Minua on auttanut, että ajattelen elämää kaiken sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta. Uusien ja vanhojen asioiden kokeminen, tekeminen, oppiminen sekä itsensä ylittäminen. Toiminnallisuus ja kokemusmaailma. Keskityn mieluummin elämässäni sellaiseen. Siitäkin huolimatta, että näen ulkokuoressani edelleen epäkohtia.

Jos mieleni pystyy, myös kehoni pystyy. Ja jos kehoni kykenee, pian myös mieleni kykenee.

 

Jos joku joskus sattuisi kysymään intohimostani, tietäisin tarkalleen, mitä vastata. Sanat. Sutkautukset. Osuvat ajatukset. Elämänviisaudet. Vertaukset. Leikittelevät lausahdukset. Usein paperille kirjoitettuna. Se, mitä sanoilla voi tehdä. En tiedä mitään hienompaa. Kun löydän ihanan oivalluksen tai hienosti muotoillun virkkeen, haluaisin tallettaa sen automaattisesti päähäni, imeä sen sisääni ja jollain ilveellä saada sen omaan repertuaariini. En haluaisi kimpaleen menevän hukkaan, unohtuvan, kun käännän seuraavan sivun.

Olen huono käyttämään itse mitään valmista: jo keksittyjä oivalluksia tai tekstipätkiä, toisten ottamia kuvia tai kliseisiä inspiraatiokollaaseja. Ai, miksikö? Koska haluan keksiä itse, haluan luoda itse. Olen oikeasti helposti vähän jopa kateellinen toisen oivalliselle ajatukselle. Koska olisin halunnut osata ajatella niin itse. Ensin. Heh.

Haen oikeastaan aina kaiken inspiraation omasta elämästäni: siitä, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut, kokenut, ajatellut, haistanut, maistanut tai ihan vain vahingossa saanut tietää. Minulle on vähän vieras ajatus, että jokin tuntematon tai kaukainen saisi minussa aikaan suuren tunnemyrskyn ja ajatusaallokon. Itse asiassa en edes pidä sanasta inspiraatio. Se on liian ruma ja kulunut kuvaamaan sitä kaunista, sanan merkitystä.

 

Tänään väsyneenä ja vähän alamaissa tarvitsin kuitenkin nimenomaan jotakin ulkopuolista tsemppiä. Näistä minä pidän.  

“You only live once, but if you do it right, once is enough.”  

Mae West

 

Kun sipulia kuorii, ensimmäinen kerros irtoaa helposti. Kuoriutuu lähes itsestään. Jos kuitenkin haluaa jatkaa, on tehtävä riittävän syvä viilto. Alemmat kerrokset ovat tiukemmin osa sipulia. Vaatii työtä irroittaa sellaista, toisessa tiukassa olevaa. Kuorikerros toisensa jälkeen. Pian alaston sipuli. Kerros kerrokselta paljastuu sen sisin. Sipulin sydän. Kitkerä, makea? Se vähän riippuu. Ainakin putipuhdas.

 

Kun minä kuorin itseäni, ensimmäiset kerrokset on helppo irroittaa. Lähes naurettavan helppoa. Irtoavat itsestään. Lempilyikkäri, nahkalaukku, kesähamonen, kaikki turha materia. Ne voi yhdellä käden heilautuksella pyyhkäistä pois elämästä. Mutta jos haluan jatkaa kuorimistani, minun on koeteltava itseäni. Minun on kysyttävä itseltäni vaikeita kysymyksiä, minun on kyseenalaistettava omia, pinttyneitäkin ajatusmalleja. Toisinaan se sattuu. Elämän tarkoitus? Se ei ole kouluttautuminen ja rahan tienaaminen. Yksi kuori irti. Menestyminen ja ihailun saavuttaminen. Seuraavaksi sisin kuoritaan. Haasteisiin ja vaatimuksiin vastaaminen. Ei. Haluan myös sen kerroksen kuoria. Toisten miellyttäminen. Suhteellisen helposti sekin vielä irtoaa. Omien vaatimusten  täyttäminen. Luulen, ettei se ole sitäkään. Toisten auttaminen. Aion kuoria senkin. Ei elämäntarkoitus ole suoranaisesti ja pelkästään toisten auttamistakaan, koska auttaa ei voi, jos on irrallaan itsestään.

 

Kerros kerrokselta kuorin itseäni ja mitä syvemmälle pääsen, sitä keveämmäksi tunnen itseni. Puhdas, aito, alkuperäinen. Siltä minusta alkaa yhä enemmän tuntua. Sitä se on, siis se sisin. Elämän tarkoitus? Olla onnellinen, olen aika varma.

 

Sipulilla on juuret. Se levittää ne ympärilleen. Se kasvattaa niiden avulla itseään. Ja joku on onnellinen sen mullasta poimiessaan. Sipuli ottaa, sen jälkeen antaa. Itsestään.

 

Olla onnellinen. Kun minä ensin keskityn itseeni, minusta tulee vielä onnellinen. Asiat järjestyvät, ajatukset järjestyvät. Kun minä olen onnellinen, olen tyytyväinen elämääni – riippumatta koulutuksesta, varakkuudesta tai mistään materiasta. Koska onnellisena minun on hyvä olla ihan juuri näin. Onnellinen tuppaa käyttämään hänelle suotua elämää, eikä vain tuhlaamaan sitä jatkuvaan murehtimiseen tai kiukkuisuuteen tai suorittamiseen. Onnellinen ei pidä oloaan vain itsellään, vaan usein levittää sitä tiedostamattaankin ympärilleen. Nauruna, hymyinä, mutta lisäksi tekoina, apuna. Kun minä olen onnellinen, koen kykeneväni auttamaan myös muita. Haluan auttaa. Kun minä olen onnellinen, kaikki tuntuu oikealta.

 

Kun minä olen ensin onnellinen, pystyn lähteä kasvattamaan kuoria takaisin ympärilleni. Harkiten. Esimerkiksi koulutus voi olla osa onnellisuutta ja mielekästä elämää, mutta ei elämän syvin ja tärkein tarkoitus.

 

Elämäntarkoitus ei ole jahdattava asia, onnellisuuttakaan ei voi ajaa takaa. Molemmat on oivallettava.

 

 

Kaksi onnellista hetkeä.

 

Minä ajattelen, että jokainen määrittelee itse oman elämänsä tarkoituksen. Ei ole oikeaa tai väärää vastausta kysymykseen, mikä on elämän tarkoitus. Mikä on sinun vastauksesi?

Siis kun. Joskus vaan on sellaisia päiviä. Niin. Juuri niitä. Kun mikään, mikään ei onnistu. Kerta kaikkiaan, tekisi mieli vain huutaa. Sellaiset päivät tunnistaa aika helposti ja nopeasti. Se on vain sellainen tyhmä fiilis aamulla, kun seisot unenpöpperössä keittiössä ja yrität ladata kahvinkeitintä. Mikä ei tietenkään onnistu. Sukan paria ei löydy. Kello juoksee liian nopeasti. Puhelimesta on akku loppu. Kaapista ei löydy evästä. Säästöpossu on tyhjä. Valmiiksi esille otettu paita likainen. Ja sitten se hemmetin itsepäinen takku hiuksissa. Se ei vaan selkene.

Tietysti yksi vaihtoehto on lähteä takkutukkaisena, tahraisena (tai vaihtoehtoisesti paidattomana), yksisukkaisena, nälkäisenä, nokiattomana ja täysin unessa uuteen päivään. Vähät välittää, öh, mistään. Rämpiä ryteikössä eteenpäin raapivista oksista välittämättä.

Minulla oli sellainen päivä eilen. Noh, kaikki alkoi aamulla luonnollisesti siitä kahvinkeittimestä. Ei onnistunut, kun ei löytynyt kannuun kantta. Sama epäonnen kaava jatkui läpi päivän. Ehdottomat kohokohdat olivat jäisellä tiellä pyörällä kaatuminen ja siitä seurannut puna-sini-musta reisi, lähes-tulkoon-tukehtuminen lounasta kiireessä vetäessäni sekä maanantain tajuaminen asiakkaalle hyvää viikonloppua toivottaessani. Työkaverilleni valitusvirttä itku kurkussa vuodattaessani hän vain totesi: ja perjantai 13. on vielä edessä joulukuussa. Lohduttavaa. Oikeasti. Ei se eilinen kai niin paha päivä voinut sittenkään olla.

 

Minä olen sentyyppinen ihminen, että en vain kykene rämpimään eteenpäin oksista välittämättä. Sietäisin nirhaumat kasvoissa, mutta en kestäisi olla katkomatta tielläni olevia oksia. Koen, että minun on raivattava reittini, ei vain luikahdeltava ongelmien välissä. Muuten asiat jäävät vaivaamaan. Päämäärän saavuttaminen on toki ensiarvoisen tärkeää, mutta minulle on aina merkinnyt paljon myös se, kuinka tavoitteeseeni olen päässyt.

 

Ongelmat eivät ole olemassa kiusallaan, vaan ne on tehty yksinomaan ratkaistaviksi. Oikeaan ratkaisuun pääseminen on taas lähes yksinomaan oppimista ja ihmisenä kasvamista. Niin ajattelen. Joten mikä eteen sellaisena päivänä?

 

Kaikki-menee-mönkään-päivänä ainakin itselläni päällimmäinen tunne on kiukku. Turhautuminen heti perässä. Voimakas negatiivinen tunne harvoin antaa sijaa millekään muulle. Sen vuoksi luulen, että ensimmäinen askel parempaan sellaisena päivänä on yrittää tavoitella ihan mitä vain muita kuin päällimmäisiä negisviboja. Tunnetiloja voi nappailla mistä vain, yllättävistäkin paikoista, milloin vain, aivan arvaamatta. Minä löydän usein pelastavan tunteen jostain unohdetusta. Muistot ovat minulle niin tärkeitä. Eilen esimerkiksi sain kivasta olosta kiinni työpaikan taukotilassa haistaessani mikrossa lämpenevän kollegan päivällisen: tuoksun perusteella luulen sen olleen jotakin perunasoselaatikon ja lihapullien yhdistelmää. Kiukku katosi hetkessä, kun matkasin tuoksun mukana lapsuuden pimeisiin, talvisiin, mutta lämpimiin arki-iltoihin, jolloin äiti lämmitti töistä myöhään tullessaan samaista ruokaa pannulla. Punajuurisalaatin kera tietysti. En vain voinut olla hymyilemättä kipeästä kankusta huolimatta.

 

Vallitsevan tunnetilan muuttaminen ei mielestäni ole kovin helppoa – varsinkin, kun se on tehtävä täydellä rehellisyydellä. Iloisen uskottelu ei ole kuin itsensä huijaamista. Turhaa. Sen vuoksi tietynlainen jukuripäisyys voi olla ainoastaan eduksi. Ongelman kohdatessani ensimmäinen reaktioni on syvä epätoivo. Se ei kuitenkaan kestä kuin hetken. Oikeastaan jo epätoivon keskellä suuntaan katsettani ylös, punnitsen vaihtoehtoja ja selviytymiskeinoja. Olen aina kokenut, että ajattelen aina ylöspäin. Tiedättehän mentaliteetilla läiskäise vain, keksin silti aina keinon nousta ylös. Niin, jukuripäisyys, itsepäisyys, uppiniskaisuus, periksiantamattomuus. Ehkä se on yksinkertaisesti jotain sentapaista. Tärkeimpänä kuitenkin on halu selviytyä ja selvittää. Elämännälkääkin. Usko ratkaisun löytymiseen.

Kohti iloisempaa ja onnellisempaa päivää, eikös juu? 🙂