Ja eilen näin samaisen Aleksin kuntosalilla.
Hyrisyttää. Minua hyrisyttää aina sateella autossa. Etenkin pimeänä, sateisena iltana. Tulee niin mukava olo.
Jaksan kävellä vaikka kuinka, jos minulla on omasta mielestäni kivat kengät jalassa. Kengänkärkiä on niin kiva katsella joka askeleella.
Kukaan ei ole vielä valittanut, kun kolistelen aamulla puoli kuusi astioita ja täyttelen pesukonetta. Ei ole uskaltanut. Koska sanoisin tee sitten itse.
Kauhuskenaarioni töissä on, että etuhampaideni väliin on ruokatauolla huomaamattani jäänyt näkkärimuru ja hymyilen leveästi asiakkaille siitä huolimatta.
Olen niin keskittynyt laskiessani vaihtorahoja, että olen monesti pelästynyt asiakkaan tokaistessa emmä haluu kuittii tai mitää lippuslappusii.
Tosi, tosi pienenä. Siis ihan pikkuruisena pinnasängyssä vielä nukkuessani näin aina nukahtaessani ja juuri ennen heräämistä saman unenomaisen kuvan päässäni: Nukkumatti laskeutui köyttä pitkin luokseni. Se pikkukakkosen aito, oikea (ja vanha) Nukkumatti. Muistan edelleen, vaikka olin niin hirvittävän pieni.
Voitin eilen itseni ja treenasin iltapäivällä salilla, joka oli täynnä nuorehkoja kundeja. Sain muuten hyvän hauispumpin, hah. Voitoksi luen myös sen, että jokin aika sitten ostin ensimmäisen huulipunani – ja käytin sitä.
Juon aamuisin kahvin aina ihan viimeiseksi. Vähän kuin aamupalan jälkkäriksi. Vaikka en erityisemmin pidäkään kahvista.
Pelkään epäonnistumista. Tai tarkemmin siitä syntyvää pettymyksen tunnetta.
Tykkään sopivasti huolettomasta ulkonäöstä. Se on kaunista. Luonnollisuus ja yksinkertaisuus. Liian laitettu ja huoliteltu, saatika epäaito, ulkoinen olemus ei lukeudu omiin kauneusihanteisiini.
Katselen netistä iltaisin (Santun kanssa) sarjoja, toisinaan hyvinkin turhanpäiväisiä ja outoja. Sellaisia, joita voi väsyneenä vain tuijottaa ilman minkäänlaista aivotoimintaa. Tähän asti olen kolunnut läpi ainakin: Poliisit (myös vähän Ruotsin poliiseja), Ypäjä, Young man cash man, Jutta ja superdietti, Vedetään hatusta, Tunne minut, Rakas sinusta on tullut pullukka ja uusimpana Love Connection.
Jokin aika sitten minulla oli isopäärynäkausi. Valitsin aina jättipäärynät. Nyt on meneillään pikkupäärynäkausi. Vain pienimmät kelpaavat.
Hermostun itselleni, kun en muista mainita erilaisista kausistani kaupassakävijälle.
Tulin toissapäivänä surulliseksi, koska huomasin, että marketissa ei enää ollut jäljellä sydämenmuotoisia munakasmuotteja.
Lähes aina kun vedän pitkiä hiuksiani pois takin, laukun olkaimen tai huivin alta, minun on pakko irvistää. Edes hiukan. Koska ajattelen hiusteni inhoavan sitä repimistä. Se sijaan suuni on aina kiinni, kun laitan ripsiväriä. Kuulemma joku pitää joskus ammollaan…heh.
Toisinaan toivon, etten olisi aivan niin itsepäinen. Ja kärsimätön.
On päiviä, jolloin sattumalta nilkkaa vilkaistessani muistan ainiimullahanontatuointi. Sitten vähän ihailen sitä ja jatkan elämää.
Olen kova suunnittelemaan, mutta valitettavan huono toteuttamaan. Tai vaihtoehtoisesti hyvä kyllästymään ja loistava siirtämään asioita tuonnemmaksi.
Haluaisinkin olla tehokkaampi. Saada asioita enemmän aikaan. Taitavampi tarttumaan toimeen.
Olen vähän kuin Linnanmäen Raketti. Kiihdyn, eli innostun, nollasta sataan hetkessä. Mutta myös viipyilen alamaissa säännöllisesti. Kerään virtaa uuteen nousuun.
Lähettelen lähes joka kerta salilla aamuisin treenaillessani höpsön kuvan tai kaksi äidille ja Santulle. Minusta on kiva jakaa innostukseni ja hyvä mieleni jonkun kanssa. Siitäkin huolimatta, että äidin vastaus on lähes aina samanlainen: haba-Tipu :*
Kuten tällaisia;
Olen aina ihaillut ruskeasilmäisiä.
En kiinny palavasti ihmisiin kovin helposti. Saatan vähän kuin ihastua ja tykästyä kivoihin ihmisiin, mutta haluan pitää heidät tietyn välimatkan päässä itsestäni. Eikä sillä itse asiassa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka ihana ja mukava ihminen on, tai minkä verran haluan hänen kanssaan viettää aikaa tai nähdä. Kuitenkin kun kiinnyn henkilöön, haluaisin hänet kokonaan itselleni. Silloin olen mustasukkainen.
Hymyilen aina, kun joku tykkää Facebook-päivityksestäni. Tai kun joku kirjoittaa minulle kommentin blogiin. Hymy ei välttämättä aina näy ulospäin. Olen taitava hymyilemään sisäisesti.
Eilen kävelyllä pilkkopimeässä kuuntelin toisella korvalla radiosta Pinkkiä ja toisella aaltojen vellomista rantakiveykseen. Samalla tanssahtelin ja tein omituisia käsiheilautuksia. Flow-fiilis.
Nykyisin en uskalla laskea kaloreita, enkä uskalla käydä vaa’alla. Enkä näe kummassakaan mitään järkeä.
Meidän hauveli saa hepuleita pesun jälkeen; juoksee pitkin taloa ja rullaa matkalla matot. Minä saan samanlaisia kokkaillessani. Viimeksi päärynälettuja tehdessäni.
Pienenä mietin aina, että olisi niin kiva kantaa koko ajan äidin päätä kainalossani. Niin, siis ainoastaan sen vuoksi, että äiti olisi koko ajan mukanani.
Mielestäni karisma on jotakin käsittämätöntä. En oikeastaan tajua, mitä se on. Joissakin ihmisissä sitä vain on, mutta en kykene tarkasti jäsentämään, mitä se kokonaisuudessaan on. Vaikka olen aika hyvä lukemaan ihmisiä yleisesti.
Minusta tuntuu, että tuoreet muistot kadotan helpommin kuin vanhat.
Tykkään hirmuisesti listata asioita. Kerran suunnittelin, että kirjoitan ylös kaikki kokemukseni ja jatkan listaa sitä mukaa kun koen uusia asioita. En ole vielä saanut aikaiseksi.
Tykkään ajatella, että ajatukseni kulkee päässäni rimpsuja pitkin, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Vähän kuin jokin miellekartta. Kun minun pitää muistella jotakin, kuljen mieluummin rimpsuja pitkin kuin haen päästäni irtonaisia asioita. Jälkimmäinen tuntuu samalta kuin avaisin hirvittävän sotkuisen vaatekaapin. Inhottaa etsiä sieltä mitään. Pääni menee solmuun.
Nykyisin olen ylpeä, kun onnistun ajattelemaan ihan sama.
Elina Heidi Rinkeli 