Uncategorized

Tiistaina vuosia oli 20, eilen 21, tänään ehkä 19.

Silloin kun huominen tarkoitti pitkää odotusta.
Vuosi oli likimain ikuisuus.
Silloin kun tuntiin mahtui miljoona mahdollisuutta.
Ja kiire tuli vain käskystä.
 
Silloin kun äidin kanssa autossa laulettiin kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää,
en tiennyt ajan voivan oikeasti kulkea liian nopeasti.
Muulloinkin kuin seitsenvuotissyntymäpäivänä.
 
Tänään pelkään vieriviä vuosia.
En silti halua pysäyttää ajanjuoksua, koska silloin minulla ei enää olisi hetkiä.
 
Hetket rakentuvat ohikiitävästä.
Luopuminen on niiden olemassaolon ehto.
 
Eilistä ei saa takaisin
kuin vain muistoissa.
Sen vuoksi odotankin huomista,
tulevaisuutta.
 
En halua pelätä seuraavaa aukeamaa,
vaan luoda siihen miltei raivokkaasti uutta.
En ole ahne,
ainoastaan elämännälkäinen.
 

 
Tiedän, että täytin eilen 21 vuotta, mutta en kuitenkaan tiedä, minkä ikäinen oikeastaan olen. Toisinaan tuntuu, että vuosien määrä on minulle kuin viikoittain muuttuva ominaisuus. Tai ainakin haluaisin sen olevan.
Uncategorized

Oli kuoppa kuinka syvä tahansa.

Montako vuotta sitten.
 
Mä muistan jokaisen illan, kun istuttiin ja hierottiin sitä hiuksiin, jotta mun kaikki suortuvat eivät tippuisi päästä.
Mä muistan ihan jokaisen automatkan sairaalaan. Senkin, kun sait elämäsi ensimmäisen ylinopeussakon.
Mä muistan ne yöt, kun nousit hakemaan mulle maksamakkaraa.
Mä muistan taksimatkat Helsingistä kotiin, kun en vaan jaksanut kävellä juna-asemalle.
Mä muistan ensimmäisen aterian kahdella näkkärillä ja sun sanat.
Mä muistan sun leikkaamat parsakaalit muovikipossa sairaalan käytävällä.
Mä muistan sen nallen, jolla oli sydän sylissä.
Mä muistan ne kaikki kevätpäivät, kun istuit mun kanssa sisällä katselemassa ulos.
 
Mä muistan, kun sanoit paijaa. Paijaa hauvaa, se helpottaa.
Mä muistan sun ostaman uuden vaaleansinisen pyörän odottamassa mua huoneessani parempia päiviä.
Mä muistan jokaisen hetken, kun halasit mua väkisin.
Mä muistan erityisen hyvin sen illan, kun rukoilin, ettet jättäisi mua. Etkä sä jättänyt.

 
Tässä mä olen nyt. Aika tavalla terve.
 
Jokainen kokee vastoinkäymisiä elämässään. Kaikenlaisia. Se kai kuuluu vähän kuin tähän juttuun. Monesti voi kuitenkin myös selvitä, hyväksyä, oppia ja jatkaa. Se on vissiin sitten se toinen juju elämässä.
Uncategorized
Ajattelun aseita. Sellaisia olen kehitellyt päässäni viime päivinä. Jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Sillä välillä tuntuu, etten yksinkertaisesti vain pärjää tämän tajunnanvirran kanssa. Aivan liikaa kaikkea, siis omia ajatuksiani. Voimat ovat valtaisat, kun kerran hyppää kyytiin. Tai luiskahtaa vahingossa mukaan. Virta vie mennessään. Mikä ilmenee esimerkiksi unettomuutena ja rauhattomuutena.
 
Olen mutustellut itseäni. Itsensä mutustelu on vähän kuin kaikista sisimmäisen minän tunnustelua. Se on aika vaativaa, enkä itse osaa sitä vielä kunnolla. Se kaikista perimmäinen kun tahtoo piiloutua tai naamioitua toisiksi tunteiksi, niiksi ulommaisemmiksi.
 
Ensimmäinen askel oli vielä suhteellisen helppo. Opettelin tunnistamaan ne tilanteet, jolloin joudun virran vietäväksi. Toisin sanoen tilanteet, joissa menetän kontrollin itseni ja ajatusteni kanssa. Usein nukkumaanmennessä ahdistaa ja pelottaa. Väsyneenä ja nälkäisenä itkettää ja kiukuttaa. Aika tavallista, uskoisin.
 
Ase ahdistukseen, pelkoon, kiukkuun ja itkuun? Olen yksinkertaisesti vain alkanut ajatella ”ainakin, at least, mä olen hengissä”. Hivenen karua ehkä, etenkin ulkopuolisen korvaan. Minua se on kuitenkin auttanut suhteuttamaan asioita. Loppupeleissä millään muulla kuin itse elämällä ja sydämen sykkeellä ei ole liiemmin painoarvoa. Elämän edessä kaikki muu on toissijaista. Voin itse vaikuttaa asioihin, fiksata hiukan paremmaksi itselleni eri osa-alueita, muovailla elämää ja sitä mitä minulle on suotu. Ikiaikaista ja kuolematonta en kuitenkaan voi edes leikkiä.  
 
Toissailtana olin äärimmäisen väsynyt. Siitä huolimatta tiesin, etten tulisi saamaan sinäkään iltana unta. Noh, ainakin mä oon hengissä. Mieltä painavat asiat ihan oikeasti kaikkosivat – ainakin siksi aikaa, että ehdin nukahtaa.
 
Hetkiä, joista Rinkeli on nauttinut

#Lauantaiaamun vatsatreeniä #Sunnuntaiaamun lenkin jälkimainingeissa # Quest barilta tuoksuva suihkusaippua #Kolme pakastehernettä #Jäähyväissuklaat töissä #Raejuustoporkkaraastetta & ananas-kanaa #Hihi, pikkupullistelija vain #Iltabilsat ja iltapalat #Joulunaloituksen ilotulitus #Eskimo #Toinen eskimo #Pikapikajalat
 
 
Toisinaan minuun iskee kuitenkin käsittämätön – hmm – alakulo. Tai tarkemmin ajateltuna,  ei, se ei ole alakuloa sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on vain ikään kuin sellainen tunne, jolloin tekisi mieleni ainoastaan vääntelehtiä lattialla ja irvistellä kauheasti. Rauhattomuus? Vähän jo lähempänä. Olen mieltänyt usein tuon rauhattomuuden olevan peräisin kiukusta. Kun en ole parempaakaan tunnetta keksinyt. Tai jaksanut keksiä.
 
Toinen ajattelun ase: siis mikä sulla Elina oikeasti on? Rauhattomuuden iskiessä olen esittänyt itselleni kysymyksen, hyvin yksinkertaisen sellaisen. Sen lisäksi olen oikeasti pyrkinyt miettimään rehellistä vastausta siihen. Mutustelemalla. Porautumalla syvälle itseeni. Vastaukset ovat toisinaan olleet hyvin yllättäviäkin. Toisinaan taas koen, että alitajunnassa olen vastauksen koko ajan tiennytkin.
 
Eräs päivä tajusin, ettei rauhattomuus syntynyt kiukkuisuudesta – vaan puhtaasta surusta ja pettymyksestä. Toisinaan olen saattanut erehtyä luulemaan rauhattomuuden johtuvan nälästä, etenkin iltaisin, vaikka tosiasiassa sen on aiheuttanutkin keskeneräiset ajatukset päässäni. Itseni mutustelu on paljastanut paljon asioita, kuten esimerkiksi sen, että avuttomuuden ja yksinäisyyden tunne onkin usein silkkaa nälkää ja väsymystä. Hetkellinen ilopiikkini taas voi johtua täysin ekstrakahvikupista, eli ylimääräisestä kofeiiniannoksesta, hehe. 🙂
 
Kaiken tämän tajuaminen on vapauttanut minua sisältäpäin. Rakastan tunnetta, kun hyvin väsyneenä pimeässä huoneessa hautaa kasvot tyynyyn, käpertyy peiton alle, hieraisee nenää lakanansyrjällä ja sitten, sitten vain odottaa rauhassa ja luottavaisesti unta. Se on sellainen täydellisen ihana hetki, niin pehmoinen. Samankaltaisia hetkiä olen kyennyt kokemaan keskellä päivää henkisen vapautumisprosessini aikana näinä päivinä. En tietenkään kirjaimellisesti, mutta kuvainnollisesti. Olen tuudittautunut täydellisen ihanaan hetkeen.

Sniff. Minulla on nyt mukava olo. Onko teillä?

Uncategorized

Kerro mulle, mitä kauneus on.

Minun on hyvin, hyvin vaikea, miltei mahdotonta, kuvitella ihmistä, joka ei millään tavoin olisi kaunis. Luulen, että sellaista ihmistä ei edes ole. Eikä kauneus todellakaan riipu katsojasta. Kaikki eivät vain halua – tai osaa – nähdä sitä. Sisältä kaunis ihminen osaa usein nähdä ympäröivän kauneuden. Ja se tekee hänestä entistä kauniimman, sisäisesti. Mikä taas saa hänet sädehtimään ulkoisesti. Aika kiva oravanpyörä. Minäkin haluan siihen.
 
Kauneutta on erilaista. Kauneus ilmenee eritavoin. Kauneuden voi nähdä tai sen voin tuntea. Kauneus voi olla ihmisessä sisällä tai ulkona. Kauneuden voi ajatella täysin konkreettisena, mutta myös abstraktina, ihmisen olemuksessa.
 
Kaunis voi olla ihminen, hetki, muisto, tunnelma, edessä avautuva maisema tai uudistettu maitopurkki. Minä olen elänyt sekä kauniin joulun että ruman joulun. Kokonainen vuoteni on ollut hyvin ruma, seuraava taas kaunis kuin mikä. Juurikin niihin sisältyneiden kokemusten vuoksi.
 
Siitä huolimatta, että itse pyrin yhä kiivaammin pois ulkonäkökeskeisestä ajattelumallista ja elämäntavasta, olisi tekopyhää, oikeastaan epäuskottavaa, väittää, ettei tosiasiassa ole olemassa kuin sisäistä kauneutta. Kyllä on. Muunlaiselle kauneudelle en vain minun maailmassani halua raivata paljoakaan tilaa.
 

Nämä kuvat ovat mielestäni kauniita. Koska nuo hetket olivat kauniita. Koska ne olivat täynnä lämpöä. Söimme hauvan kanssa yhdessä kylmää maksalaatikkoa, pötkötimme yhdessä sohvalla ja kävimme yhdessä lenkillä.
 
Toiset ovat aivan hirvittävän kauniita, täysin ulkoisesti. Kuitenkaan mielestäni ulkoisesti ei voi olla kuin ihan nätti, jos sisältä on kaikkea muuta kuin kaunis. Ulkoinen kauneus ei voi koskaan ylittää sisäistä. Kaikki lähtee sisimmästä. Niin itse ajattelen.
 
Mielestäni ei ole itsekästä haluta tuntea itsensä kauniiksi. Ihan täysin ulkoisesti. Melkein jokainen nainen haluaa. Shoppailu silloin tällöin on minusta kivaa. Pidän siitä, että vaatekaapille meno ei ole ahdistava kokemus. En halua pilata juhlailtaani vaatekriisillä. Ripsiväri silmissä tuo itsevarmuutta – siitä huolimatta, vaikka pystyisikin suu hymyssä ja pää pystyssä kulkea naama nakuna. Mukavat ja omantyyliset vaatteet päällä olo on moninverroin parempi – ei ole mitään järkeä yrittää olla tai olla olematta jotakin kuin mitä todellisuudessa on.
 
Olen pienestä asti ihaillut ruskeasilmäisiä. Luonnollisuus on aina ollut mielestäni yksi tärkeimmistä seikoista kauneudesta puhuttaessa. En innostu hiustenpidennyksistä, tekoripsistä tai muovikynsistä. Kaikkein merkittävin ja loppupeleissä ehkä ainoa ulkoisen kauneuden lähde on kuitenkin terveys, terve olemus. Kaikin tavoin terve ja tasapainoin ihminen huokuu kauneutta ja on usein myös täydellisen sinut itsensä kanssa. Jokaisella on oma, ainutlaatuinen kehonsa, muodot ja piirteet. Jos oman itsensä kanssa on hyvä olla, sen kyllä muutkin huomaavat. Esimerkiksi terveenä itsevarmuutena, mikä on muuten myös erittäin kaunista.
 

Oma lettini on mielestäni kaunis. Koska se edustaa minulle terveyttä. Toinen kuva on otettu aivan hetki sitten. Ihan väsynyt Elina työpäivän jäljiltä, mutta kuitenkin iloinen tätä kaikkea kirjoittaessa. Oivallan asioita nimittäin sitä mukaa kuin kirjoitan.
 
Mielestäni on ihmeellistä, että yhteiskunta on luonut muotin, määritelmän kauniille keholle. Jos ei satu täyttämään yleisiä kauneusstandardeja, on ainakin hyvä osoittaa tavoittelevansa niitä. Siis miksi?  Kaikkihan ovat kuitenkin aivan erimallisia. Emme me ole yhdestä ja samasta muotista. Sehän olisi jo vastoin kaiken maailman biologisia juttujakin. Emmekö kuitenkin ole kaikki edelleen yksilöitä? Miksi siis pitää olla olemassa käsite kauneusihanne? Kun suurin osa ei sitä kuitenkaan täytä, mutta samaa aikaalähes kaikki ovat silti erittäin kauniita? Niin millä mittarilla?  Mistä se tulee? Kuka sen on edes keksinyt? Kenellä on valta päättää ja muuttaa sitä?
 
 Jokainen on kaunis ja jokaisesta voi tulla yhäkin vielä kauniimpi. Ilman tekoräpsyttimiä tai diettejä.
Toivon, että jokainen nämä sanat lukeva silmäpari tajuaisi sen. Todella.
Uncategorized

Tänäänkin on rajattomasti mahdollisuuksia.

Ihmisen mieli on aika hassu. Sitä kun ei voi puijata tai edes hivenen jujuttaa. Ei auta, että tietää, kuinka tulisi ajatella, jos ei oikeasti ajattele siten. Sinnikäskään uskottelu ei silloin auta. Onneksi aina voi oppia ajattelemaan rehellisesti.
Mielellä on nimittäin uskomaton voima ja vaikutusvalta, vaikka sitä ei aina tiedostakaan – tai tule edes ajatelleeksi. Luulen, että omaa mieltä ei voi kattavin tuloksin kouluttaa ja yrittää puristaa pieneen purkkiin ulkopuolisten vaatimusten mukaisesti, vaan sitä on opittava ymmärtämään ja kuuntelemaan, sen kanssa on opittava olemaan yhtä. Minä ajattelen, ettei terve mieli käyttäydy ikinä täysin päättömästi, tunteiden vallassakaan, sen touhuilla on aina jokin merkitys tai linkki johonkin.
 
Olen hoksannut aika kiva jutun. Ajatellessani minun pitää, minun täytyy, minun on pakko mukavakin askare alkaa tuntua ylivoimaiselta muurinylitykseltä, nautinto on kaukana ja koko elämä vaikuttaa itse asiassa kovin harmaalta, eikä mikään onnistu. Kuitenkin saman asian äärellä ollessani, jos ajattelen saan, voin ja minulla on mahdollisuus, ihan tyhmäkin juttu muuttuu oikeasti ihan hauskaksi, vähintäänkin mielekkääksi.
Suosittelen kokeilemaan. Tänäänkin sinä saat viedä roskat ihan itse ilman minkäänlaista apua. Heh.
 

Sen lisäksi, että tänä aamuna monen rutiinitreenikerran jälkeen jalkaohjelma kulki erityisen hyvin, nautin äheltämisestä uskomattoman paljon. Mietin ihan oikeasti, voiko tämä olla näin helkkarin kivaa. Kaikki ihan vain sen vuoksi, että sain heti aamupalan jälkeen lähteä polkemaan salille.
Ja koska voin tehdä ihan mitä vain itse haluan, rohkenin kokeilla uutta liiketta, box-kyykkyä. Tekniikka on vielä hakusessa ja touhu on räpeltämistä, ilo tosin olikin pääosassa. Ja tuntuma takaosastossa luonnollisesti. On oikeasti aika vapauttavaa tajuta, ettei koko ajan tarvitse pelätä jonkinmoisen bullin syöksyvän haukkumaan tekniikkaani. Voin itse rauhassa opetella ja ottaa neuvoja vastaan. Ei treenisali(kaan) ole pyhäkkö, jossa jokaisesti väärästä liikkeestä (myös kirjaimellisesti, hehe) rangaistaan.

Treenisali ja elämä, ne ovat molemmat täynnä mahdollisuuksia. 🙂
 

 
Nyt minulla on oiva mahdollisuus lukea geenitekniikasta vähän lisää ja takoa jotain ehkä päähänkin.
Jee.
Illaksi saan lähteä töihin.
Jee.
🙂
Joko alkaa ärsyttää?
Heh. 
Uncategorized

Onni on toimia.

Tuntuu, että nyt minua muistutellaan. Erilaisin keinoin ja erilaisissa tilanteissa, kuitenkin täysin samasta asiasta. Hämmentää. Todellako elämä yrittää kertoa minulle jotakin? Siltä se nimittäin tuntuu. Ja kyllä, olen koettanut ottaa kaiken vastaan. Soveltaa omaan elämiseeni. Toisin sanoen yrittänyt olla onnellinen askelista ja rajattomasta liikkumisvapaudesta, mahdollisuudesta pinkaista juoksuun ja selviytyä aivan itse askareista.
 
Se ei ole vain kassa ja turhan tylsää työtä. Se on ihmisten kohtaamispaikka, jossa näkee oikeasti elämän koko kirjon, pienen läpileikkauksen erilaisiin elämiin. Olen kohdannut hyvin vaikeasti vammaisia, jotka eivät kykene itse huolehtimaan mistään. Jotka eivät osaa kävellä. Joilla ei ole minkäänlaista kommunikointikeinoa. Joita kaikki kääntyvät tuijottamaan huudon, heidän kenties ainoan itseilmaisukeinonsa, vuoksi. Olen avustanut veteraania, joka taisteli isänmaan puolesta. Jota kukaan tai mikään tuki ei siitä huolimatta auta. Joka itse kärrää joka viikko kauppakassinsa pyörätuolissaan kotiin. Joka kuitenkin tarvitsisi enemmän apua kuin vain kassien noston tuoliin. Olen vastaanottanut kolikkokasan tärisevältä kädeltä, joka ei vain pysty itse laskemaan niitä, nainen, joka sinähetkenä vielä pysyi itse tuen avustuksella pystyssä. Joka ei pian siihen enää kykene. Joka on vasta kolmekymmentä ja kahden lapsen äiti. Olen kuunnellut surullista, joka vuosia sitten menetti vaimonsa. Joka silti yhä osti tarvikkeita kahdelle. Joka osti vain valmisaterioita. Joka ei osannut laittaa itse ruokaa. Joka ehkä selvisi elämässään ainoastaan muistojen kannattelemana.
 
Kävin viikolla pääsykokeissa. Ironista ehkä hivenen, toimintaterapian sellaisissa. En toimi itse optimaalisesti tai oikein paineen ja kiireen alla. En osaa olla täysin oma itseni toisten tuijottaessa ja vieraiden keskellä. En koe pystyväni näyttämään välillisesti turhanpäiväisiä kuvia analysoimalla, kuinka sopiva alalle olisin. Rehellisesti osaan kuitenkin kirjoittaa ja vastata. Viidessä minuutissakin ja hirveällä kiireellä. Oman elämän oivallus? Ymmärsin, kuinka tärkeää ihmiselle on oman kehon toimiminen, itse fyysistä suoritteista selviytyminen ja liikkumisenvapaus, kun seurasin sivusta jokaikinen aamu eläkeläisten kokoontumista kuntosalilla, ohjeistaessani heitä, keskustellessani heidän kanssaan. Mutta kun pelkät kirjoitetut sanat eivät riitä. Kuka vain voi kirjoittaa samoin kuitenkaan tarkoittamatta.
 
Fight back. Tapahtui mitä tahansa, niin kauan kuin elämä henkii kehossa, aina on mahdollisuus olla antamatta periksi, taistella takaisin. Toivottavasti olet kuullut jo Pekka Hyysalosta, uudesta esikuvastani. Kyyninen, kiittämätön, häpeä. Sanoja, jotka kuvasivat olotilaani lukiessani selviytymistarinaa. Miksi ihminen ymmärtää asioita vasta sitten, kun jollekin on tapahtunut kauheaa? Miksi vasta sellainen herättää? Miksi en voi vain jokaikinen aamu muistaa olla onnellinen, kun kykenen itse ilman apuja nousemaan sängystä. Se, että pystyn tuntemaan tuulenvireen kasvoillani juostessani pitkin katuja, ei ole itsestäänselvyys – ainakaan pitäisi olla.

Eilenkin, sen enempää ajattelematta, keitin itse aamupuuron, söin suunkautta, pyöräilin sateessa salille, tein treenin, pyöräilin takaisin, kävin kaupassa, käytin hauvaa ulkona, pitelin lukemaani kirjaa omissa käsissäni, ymmärsin, mitä opiskelin, heitin lenkin, kävelin leffaan, valitsin irtokarkkeja, valmistin iltapalan, pesin hampaat ja heräsin tänäaamuna. Itse ja täysin muista tai mistään riippumatta. Aika hitsin monta hienoa asiaa.

Koska ei tarvita kuin sekunti tai kaksi ja kaikki on otettu pois. Silloin enää edes fight back ei auta.

Uncategorized

Iso haukku.

Säikähtää sisäisesti. Sisällä muljahtaa jokin. Rintakehä törmää paineaaltoon. Kuin pieni sähköshokki. Siltä tuntuu säikähtää sisäisesti. Usein luulen kehonikin nytkähtäväni, vaikka tosiasiassa se on kai vain vahva tuntemus sisällä. Muistan todella hyvin, jos minua on huomautettu jostain, nuhdeltu, arvosteltu tai jopa haukuttu. Toisinaan pelkkä kärkäs ohjeistaminen riittää säikäyttämään minut sisäisesti. Elämäni aikana kuulemani lauseet kulkevat mukanani ja luulen niiden vaikuttavan vahvimmin minuun alitajuisesti.
 
Sisäisessä säikähtämisessä ei ole kyse siitä, ettenkö pystyisi ottamaan neuvoja tai palautetta vastaan. Saatika ettenkö haluaisi niitä. Yksinkertaisesti – oikeastaan aika monimutkaisesti – vain vavahdan sitä, että olen tehnyt väärin, tai olisin voinut tehdä paremmin taikka toisin. Huomaan usein suhtautuvani yleiseen ohjeistamiseenkin siten, että ajattelen minun senhetkisessä toiminnassani löytyneen puutteita tai virheitä. Säikähtämiseen kenties liittyy tunne häpeästä ja pelko, että minuun petytään.
 
Ei elämä voi aina olla vain kivaa, joskus on tehtävä tyhmempiäkin juttuja. Muistan ikuisesti nuo äidin lausumat sanat, kun olin pieni. Ehkä liiankin hyvin. Vaikka tosiasiassa ne olivat luultavasti hivenen enemmän osoitettu hunsvottiveljelleni. Tosin siitä huolimatta, että olin oman muistini mukaan pienenäkin tunnollinen pikkutyttö, saatoin minäkin tylsistyä lapsen tapaan epämiellyttävämpien asioiden äärellä.
 
Nyt aikuisena joskus tuntuu, että olen kääntänyt tuon ajatuksen sanoman vahingossa aivan nurinkuriseksi. En usko äidin tarkoittaneen lausahduksella ikuista (ikävien asioiden) suorittamista ja oman mukavuusalueen ulkopuolella jatkuvaa hillumista, toisinaan vain jossakin kivassa käväisemistä. Koska eikö elämän kuitenkin suurelta osin pitäisi koostua miellekkäästä puuhasta ja siitä kivasta? Olen kokenut haasteelliseksi etenkin viime vuosina kokea nautintoa. Tarkoitan niinkin yksinkertaista kivaa kuin käpertyä sohvalle teekuppi kädessä ja hyvä kirja toisessa. Jos olen istunut sohvalla, olen vähintäänkin jäkittänyt siinä jännittyneenä tietokone sylissä ja pakonomaisesti selannut järjestyksessä suosikkikansion sivustoja läpi. Pikemminkin tarkastanut. En lueskellut.
 
 
Ruoka on ihan selkeästi elämän suuri nautinto.

Mietin eräs kerta, millainen olisi täydellinen päivä makujen ja mielitekojen (eli ruokien) kantilta. Jollen välittäisi lihattomuudesta, terveellisyydestä, hinnasta tai edes mahdottomuudesta, heh. Se olisi ehkä jotain tällaista: aamupalaksi iso annos mantelimaitoon tehtyä luomukaurapuuroa Kesolla ja maapähkinävoilla, hivenen löysä kananmuna ruususuolalla, glögiä (:D). Välissä kahvin kanssa muutama suklaanpalanen (Pirkan nougattäytesuklaata tai joitain joulusuklaita). Lounaaksi maksalaatikkoa, Keso-porkkanaraastetta ja isoja karjalanpiirakoita kaksi kappaletta, juomaksi maitoa. Välipalaksi/jälkiruoaksi ihan oikeaa (eli äidin tekemää ja mieluiten kylmää) pannukakkua mansikkahillon ja maidon kanssa. Iltaruoaksi äidin jauhelihakastiketta ja sarvimakaroneja (tai perunamuussia) ketsupilla, oikein rapsakoita uuniparsakaalipalasia ja pannutettuja ruusukaalinpuolikkaita, juomaksi maitoa. Ehkä myös karjalanpiirakoita taas, jos mahtuisi. Iltapalaksi leipä(eli lehmä)juustoa ja ainakin kaksi banaania (koska yhden jälkeen tekee aina mieli toinen), riisikakkuja juustolla niin monta kuin tekee mieli. Jossain välissä mieluiten vielä suklaata hiukan. 🙂 Täydellinen herkkupäivä, jos olisi mahdollista ja mahtuisi.  Heh. Millainen olisi sinun ruokalistasi?

 
Mauri Kunnas -puurokulho täynnä mantelimaitokaurapuuroa ja kasa Kesoa vaniljantuoksuisen tuikun palaessa vieressäni hämärässä aamussa. Yksi lempinautinnoistani arjessa tällä hetkellä. Olen tarkoituksella rakennellut mukavia hetkiä itselleni ja opetellut rentoa nautiskelua. Viime viikolla laitoin Youtubesta joululaulut soimaan, olohuoneen jouluvalojen töpselin seinään, mietin jouluaattoa ja tuoksuttelin juuri ostamaani kanelia – myöhemmin söin iltaruoaksi riisihiutalepuuroa. Se hetki oli nautinto.
 
Toisinaan ajattelen, etten jaksa enää taistella nautintoa ja hyvää oloa vastaan. Olen tajunnut, ettei mielihyvän kokeminen ole synonyymi laiskuudelle. Kun lösähdän pitkän päivän jälkeen säkkäriin ja haukkaan juustorealista palasen. Se on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. Sen lisäksi, että mutustelen leipää, maistelen myös hyvänolontunnetta.
 
Ruoka on nautinto, enkä ihan oikeasti jaksa enää taistella vastaan. Lepo ja päivä tekemättä mitään ovat nautintoa, enkä ihan oikeasti jaksa taistella enää vastaan. Toki liikunta on myös nautinto, eikä sitäkään vastaan tarvitse taistella todistelemalla muille sen paikkaansapitävyyttä. Tosiasia on kuitenkin myös se, että joinakin päivinä oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen ja itseni haastaminen tuntuvat nautinnoilta. Ja se on ihan okei. Joinakin päivinä.
 
Tullaanko johonkin johtopäätökseen? Luulen, että olen oikeastaan aika hieno kokonaisuus, joka osaisi kyllä toimia ilman jatkuvaa kontrolliani, vastaantaisteluani ja suunnitteluani. Olen hukannut tasapainon itseni kanssa juuri sillä, että olen yrittänyt olla ensin näinpäin ja sitten noinpäin – aina kuitenkin ihan väärinpäin. Jos heittäytyisin haarat levällään selälleni, varmasti kääntyisin aivan oikeinpäin. Kunhan vain osaisin ensin – ihan vain olla, ohjailmetta itseäni.
Uncategorized

Kaksisataa sivua vastauksia, eli kirjavinkki.

Juuri tänään. Sellainen olo, että voisin hyvillä mielin valua sadeveden mukana kaivoon. Pimeään ja märkään ja likaiseen. Pois. Koska kaikki tuntuu aivan liian isolta. Tämä elämä sekä tuo takapuoli. Mikään ei onnistu. Luultavasti sen vuoksi, että kaikki tuntuu turhalta. Niin, siis minulle liian suurelta. Vaakataso houkuttelee eniten siitä huolimatta, että unettomia öitä on ollut jälleen riittävästi.
 
Tai ehkä tarvitsisin vain punaisen Rukkan sadetakin. Ihan vain sen vuoksi, että voisin tuntea tuoksun lapsuudesta. Luulen tarvitsevani ainoastaan pikkuruisen maistiaisen sitä itseään, elämää.
 
 
 
Lämpöaallon tulvahdukseen ei tarvita kuin puoli sekunti. Mielialan kohentumiseen ehkä kokonainen. Silmänurkkaan pakkautuva kyynel vierähtää poskelle tunteiden saavutettua tajunnan. Juuri tänään, kun tunnen itseni kertakaikkisen tyhmäksi ja turhaksi, saan osoituksen päinvastaisesta. Sillä jos joku on ajatellut juuri minua ja postittanut juuri minulle kirjan, jota voin lukemattakin tituleerata omaksi raamatukseni, en voi olla kertakaikkisen tyhmä ja turha. Postiluukusta tipahtanut yllätys tuntui taivaanlahjalta. Sisällön lisäksi sen tuoman sanoman vuoksi: joku on ajatellut juuri minua. Kuin lämmin halaus. Minulla on maailman ihanin serkku.
 
Juuri nyt. Sellainen olo, että olen onnellinen.  
 
HSP. Highly sensitive person. Elaine N. Aron. Kustantanut Nemo. Muistan, kun ensimmäisen kerran kuulin käsitteen HSP. Se oli jotain maailmaani mullistavaa. Se antoi niin paljon vastauksia – jo lyhykäinen määritelmä. Nyt minulla on kädessäni kokonainen kirja, enkä koskaan ole halunnut lukea mitään yhtä kovasti. Summanmutikassa aukaistu aukeama; ”Sivumennen sanottuna omien ajatusten pohdiskelu tavanomaista enemmän ei ole itsekeskeistä”. Kiitos. Tuntui synninpäästöltä. ”– Myös erityisherkkien keho on erilainen. — Aamuihmisiä. Alttiimpia ärsykkeille, kuten kofeiinille. Herkempiä ilmassa oleville asioille.” Vain muutamia otteita mainitakseni.
 
Tiedän, että näitä rivejä lukee moni samankaltainen ihminen kuin minä. Ei ehkä suoranaisesti HSP, mutta herkkä ja tunteikas kuitenkin. Kirja voi auttaa myös ymmärtämään toista. Minulle se antaa aivan varmasti hurjasti vastauksia. Etsi käsiin. Lue. Jos vähääkään tuntuu siltä. Minä nimittäin suosittelen. Vaikka en ole edes vielä lukenut kirjaa.
 
Sateen ropina. Se on nyt rauhoittavaa. Tämä hämärä ei enää johda alakuloon. Se tuntuu yhtäkkiä pehmoiselta, sellaiselta, johon kääriytyä. Kahvi porisee pannussa ja suklaanpala sulaa suussa. Neljä tuntia työpäivän alkamiseen. Toisin sanoen juuri sopivasti aikaa uppoutua toiseen tietoisuuteen. Käperryn huovan sisään kirja kainalossa. Oma onnentunteeni vasemmanpuoleisessa.
 
Vaakatasokin on nyt oikeastaan aika jees.  
Uncategorized

Niin, mitä oikeastaan odotat?

Tulispa jo huominen!!
 Mä ootan niin ens viikonloppuu.
Siis mä en vaan jaksa tätä kouluviikkoo.
Maanantai taas – ihan hirveetä.
No kyl mä ens vuonna.
Sit kun mä oon iso. Sit kun mä oon isompi. Sit kun mä oon eläkkeellä.
Menis noppaa tää välivuosi.
Pakkopullaa oikeesti joka päivä raahautuu töihin, ku tää on kuiteski vaa väliaikaista.
En mä nyt.
Joskus.
Ehkä.
Ja sit sä niinku koko ajan vaan odotat. Jotain. Tiedätkö tarkalleen edes mitä? No joo, eka synttäreitä, sitte jouluu, ens vuoden luku-urakkaa, niit pääsykokeit, juu laskiaispullii ja sillee. Eli et. Oikeasti taidat odottaa yhteenkokoontumista, lämmintä tunnelmaa, oman itsesi haastamista, merkityksellistä projektia ja tunnetta lapsuudesta.
Jonkin odottaminen on ihan okei. Masua kipristelee ja hymy käväisee kasvoilla. Siitä saa mielihyvää. Kivaa puuhaa. Jos se ei tapahdu tämän hetken kustannuksella. Suunnitelmissa eläminen ei ole kovin turvallista tai järkevää. Aina on mahdollisuus, ettei tulevaisuutta välttämättä koskaan tule. Ja jos on vain odottanut sitä, on samalla menettänyt myös menneen, sillä sitäkään ei ole. Jäljellä on vain tunne odotuksesta, joka ei johtanutkaan mihinkään, mutta vei paljon.
 
Ja jos jotain pelkään eniten, niin se on katumus tekemättä jättämisestä. En enää koskaan halua kysyä itseltäni, miksen silloin tajunnut elää ja nauttia? Miksen ymmärtänyt olla onnellinen ja ylpeä juuri silloisesta minästä?
 
Lukion jälkeisinä välivuosina en ennen ajatuksissani ollut mikään tai mitään. Koin, että olin turha, vuosi oli turha ja kaikki tekemiseni turhaa. Vain väliaikaista. Odotin vain Suurta tulevaa, kenties sitten joskus onnistuessani. Vaikka en edes tiennyt, missä minun tulisi onnistua. Mitä oikeastaan odotin.
 
Nyt vihaan sanaa välivuosi. Mikä ihmeen väli? En minä halua elämääni mitään välejä. Haluan täyttää nekin elämällä, kokemuksilla, oivalluksilla – en vain odottamisella. Jos nyt kelaan taaksepäin puolitoista vuotta ja mietin senhetkistä Elinaa, voin rehellisesti sanoa olevani itsestäni ylpeä. Nyt. Olen tänä aikana kasvanut hirvittävästi (kaikella tapaa :D), kokeillut omia siipiäni, itsenäistynyt, oppinut vastuuta, kokenut aikuistenmaailman nurjan puolen, tajunnut elämästä aika oleellisia pointteja ja etsinyt itseni käsiini. Turhaa?
 
Tänäpäivänä minua ihan itkettää ajatella, että edes yhtä päivää pidetään turhana. Joka hetki, kun henki pihisee. Sellainen jokainen hetki on syy onnellisuuteen ja kiitollisuuteen. Helppo kirjoittaa, hankala muistaa.
 
Jos odottaa viittä asiaa, on syytä miettiä samanmoinen määrä ihania asioita juuri siitä hetkestä.

 Olisi pitänyt vain haukata suoraan siitä leivästä, eikä yrittää veistellä mukahienoja paloja. Olisi odotus palkittu.

Kauhean ihanaa Halloweenia! Olkaa juuri tänään ihan hirvittävän, kamalan, ihanan hulvattomia!
Uncategorized

Pienenä ihailin Aleksi-poikaa, joka osasi taittaa koulutaksissa etusormen hassusti.

Ja eilen näin samaisen Aleksin kuntosalilla.

Hyrisyttää. Minua hyrisyttää aina sateella autossa. Etenkin pimeänä, sateisena iltana. Tulee niin mukava olo.

Jaksan kävellä vaikka kuinka, jos minulla on omasta mielestäni kivat kengät jalassa. Kengänkärkiä on niin kiva katsella joka askeleella.

Kukaan ei ole vielä valittanut, kun kolistelen aamulla puoli kuusi astioita ja täyttelen pesukonetta. Ei ole uskaltanut. Koska sanoisin tee sitten itse.

Kauhuskenaarioni töissä on, että etuhampaideni väliin on ruokatauolla huomaamattani jäänyt näkkärimuru ja hymyilen leveästi asiakkaille siitä huolimatta.

Olen niin keskittynyt laskiessani vaihtorahoja, että olen monesti pelästynyt asiakkaan tokaistessa emmä haluu kuittii tai mitää lippuslappusii.

Tosi, tosi pienenä. Siis ihan pikkuruisena pinnasängyssä vielä nukkuessani näin aina nukahtaessani ja juuri ennen heräämistä saman unenomaisen kuvan päässäni: Nukkumatti laskeutui köyttä pitkin luokseni. Se pikkukakkosen aito, oikea (ja vanha) Nukkumatti. Muistan edelleen, vaikka olin niin hirvittävän pieni.

Voitin eilen itseni ja treenasin iltapäivällä salilla, joka oli täynnä nuorehkoja kundeja. Sain muuten hyvän hauispumpin, hah. Voitoksi luen myös sen, että jokin aika sitten ostin ensimmäisen huulipunani  – ja käytin sitä.

Juon aamuisin kahvin aina ihan viimeiseksi. Vähän kuin aamupalan jälkkäriksi. Vaikka en erityisemmin pidäkään kahvista.

Pelkään epäonnistumista. Tai tarkemmin siitä syntyvää pettymyksen tunnetta.

Tykkään sopivasti huolettomasta ulkonäöstä. Se on kaunista. Luonnollisuus ja yksinkertaisuus. Liian laitettu ja huoliteltu, saatika epäaito, ulkoinen olemus ei lukeudu omiin kauneusihanteisiini.

Katselen netistä iltaisin (Santun kanssa) sarjoja, toisinaan hyvinkin turhanpäiväisiä ja outoja. Sellaisia, joita voi väsyneenä vain tuijottaa ilman minkäänlaista aivotoimintaa. Tähän asti olen kolunnut läpi ainakin: Poliisit (myös vähän Ruotsin poliiseja), Ypäjä, Young man cash man, Jutta ja superdietti, Vedetään hatusta, Tunne minut, Rakas sinusta on tullut pullukka ja uusimpana Love Connection.

Jokin aika sitten minulla oli isopäärynäkausi. Valitsin aina jättipäärynät. Nyt on meneillään pikkupäärynäkausi. Vain pienimmät kelpaavat.

Hermostun itselleni, kun en muista mainita erilaisista kausistani kaupassakävijälle.

Tulin toissapäivänä surulliseksi, koska huomasin, että marketissa ei enää ollut jäljellä sydämenmuotoisia munakasmuotteja.

Lähes aina kun vedän pitkiä hiuksiani pois takin, laukun olkaimen tai huivin alta, minun on pakko irvistää. Edes hiukan. Koska ajattelen hiusteni inhoavan sitä repimistä. Se sijaan suuni on aina kiinni, kun laitan ripsiväriä. Kuulemma joku pitää joskus ammollaan…heh.

Toisinaan toivon, etten olisi aivan niin itsepäinen. Ja kärsimätön.

On päiviä, jolloin sattumalta nilkkaa vilkaistessani muistan ainiimullahanontatuointi. Sitten vähän ihailen sitä ja jatkan elämää.

Olen kova suunnittelemaan, mutta valitettavan huono toteuttamaan. Tai vaihtoehtoisesti hyvä kyllästymään ja loistava siirtämään asioita tuonnemmaksi.

Haluaisinkin olla tehokkaampi. Saada asioita enemmän aikaan. Taitavampi tarttumaan toimeen.

Olen vähän kuin Linnanmäen Raketti. Kiihdyn, eli innostun, nollasta sataan hetkessä. Mutta myös viipyilen alamaissa säännöllisesti. Kerään virtaa uuteen nousuun.

Lähettelen lähes joka kerta salilla aamuisin treenaillessani höpsön kuvan tai kaksi äidille ja Santulle. Minusta on kiva jakaa innostukseni ja hyvä mieleni jonkun kanssa. Siitäkin huolimatta, että äidin vastaus on lähes aina samanlainen: haba-Tipu :*

Kuten tällaisia;

Olen aina ihaillut ruskeasilmäisiä.

En kiinny palavasti ihmisiin kovin helposti. Saatan vähän kuin ihastua ja tykästyä kivoihin ihmisiin, mutta haluan pitää heidät tietyn välimatkan päässä itsestäni. Eikä sillä itse asiassa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka ihana ja mukava ihminen on, tai minkä verran haluan hänen kanssaan viettää aikaa tai nähdä. Kuitenkin kun kiinnyn henkilöön, haluaisin hänet kokonaan itselleni. Silloin olen mustasukkainen.

Hymyilen aina, kun joku tykkää Facebook-päivityksestäni. Tai kun joku kirjoittaa minulle kommentin blogiin. Hymy ei välttämättä aina näy ulospäin. Olen taitava hymyilemään sisäisesti.

Eilen kävelyllä pilkkopimeässä kuuntelin toisella korvalla radiosta Pinkkiä ja toisella aaltojen vellomista rantakiveykseen. Samalla tanssahtelin ja tein omituisia käsiheilautuksia. Flow-fiilis.

Nykyisin en uskalla laskea kaloreita, enkä uskalla käydä vaa’alla. Enkä näe kummassakaan mitään järkeä.

Meidän hauveli saa hepuleita pesun jälkeen; juoksee pitkin taloa ja rullaa matkalla matot. Minä saan samanlaisia kokkaillessani. Viimeksi päärynälettuja tehdessäni.

Pienenä mietin aina, että olisi niin kiva kantaa koko ajan äidin päätä kainalossani. Niin, siis ainoastaan sen vuoksi, että äiti olisi koko ajan mukanani.

Mielestäni karisma on jotakin käsittämätöntä. En oikeastaan tajua, mitä se on. Joissakin ihmisissä sitä vain on, mutta en kykene tarkasti jäsentämään, mitä se kokonaisuudessaan on. Vaikka olen aika hyvä lukemaan ihmisiä yleisesti.

Minusta tuntuu, että tuoreet muistot kadotan helpommin kuin vanhat.

Tykkään hirmuisesti listata asioita. Kerran suunnittelin, että kirjoitan ylös kaikki kokemukseni ja jatkan listaa sitä mukaa kun koen uusia asioita. En ole vielä saanut aikaiseksi.

Tykkään ajatella, että ajatukseni kulkee päässäni rimpsuja pitkin, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Vähän kuin jokin miellekartta. Kun minun pitää muistella jotakin, kuljen mieluummin rimpsuja pitkin kuin haen päästäni irtonaisia asioita. Jälkimmäinen tuntuu samalta kuin avaisin hirvittävän sotkuisen vaatekaapin. Inhottaa etsiä sieltä mitään. Pääni menee solmuun.
 
 
Nykyisin olen ylpeä, kun onnistun ajattelemaan ihan sama