Hei sinä, kerro ja kysy!

21/08/201322/10/2016 Elina29 kommenttia

Uudet urheilupöksyt, kasvisröstejä, kokkailua, maastavetoennätys. Alkuviikon juttuja.

Niistä lisää kuitenkin ehkä myöhemmin.

Sillä tällä hetkellä mietin, millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on. Itsekin bloggaajia, satunnaisia vierailijoita vai hiljaisia lukijoita pidemmältä ajalta? Toisinaan tänne putkahtelee niin mukavia kommentteja aivan uusilta tuttavuuksilta, että olen aivan hämmentynyt. Noin ihana ihminenkö tekstejäni on lukenut minun tietämättäni? Ei vaan tunnu mahdolliselta. 🙂

Olisi mahtavaa, jos raapustaisit tämän tekstin lukiessasi jonkun merkin itsestäsi, ehkä jopa kertoisit itsestäsi (ja blogistasi) minulle jotakin.

Ja samaan hengenvetoon: minultakin saa kysellä juttuja, jos haluaa. Katsotaan, jos kysymyksiä tulee tarpeeksi, voin tehdä niistä erillisen jutuntyngän. Yleensä ”kysymyspostaukseni” eivät vaan ole olleet järin suosittuja. Ehkä lörpöttelen täällä riveillä itsestäni ja ajatuksistani jo riittämiin? Hehe.

Antaa näppiksen sauhuta. Olen utelias! 🙂

Uncategorized

Lennossa kirjoitettu. Tarkemmin ajateltu.

20/08/201322/10/2016 Elina10 kommenttia

Hiljaa. Pimeässä. Pää tyynyn päällä. Silmät auki. Liikkumattomana.

Mä haluaisin mustikkapiirakkaa.

Niin me syötiin. Keskellä yötä omalla parvekkeella. Mustikkapiirakkaa. Ja juotiin maitoa.

Takaisin nukkumaan käydessäni mietin. Mietin, jos elämä voisi olla kokonaisuudessaan samanlaista kuin mustikkapiirakan mutustelu yöllä. Rajatonta. Suorastaan vallatonta. Vailla yleisiä olettamuksia ja säännönmukaisuutta. Kuitenkin totta ja mahdollista. Jos elämän ajattelisikin koostuvan palapelin tapaan noista pienistä, ihanista hetkistä. Vaikka jotkut palaset ovat ehkä vähän tylsän tuntuisia, pelkkää sinistä taivasta tiedäthän, on niilläkin oma merkityksellinen paikkansa kokonaisuudessa. Eivät kaikki hetket voi olla täydellisen ihania mustikkapiirakkapalasia, mutta ihmisen asennoituessa oikein jokainen palanen voi kuitenkin olla mahdollisuus – valattomuudelle, vapaudentunteelle, onnelle, ihan mille vain.

Yöllä mietin myös. Mietin, jos pystyisin vapautumaan täysin kaikesta kahlitsevasta: ulkonäkökeskeisyydestä, vaadittuun muottiin änkemisestä, turhamaisuudesta, esimerkiksi. Jos pystyisin sen sijaan keskittämään kaikkeni itseni kehittämiseen henkisesti. Mitä se tarkoittaa? Voi, se merkitsee minulle niin laajaa aluetta, itseni sivistämisestä aina mielenhallintaan ja henkiseen tasapainoon. Unelmoin olevani joku päivä täydellisen kaunis. Sisältä. Puhdas pyyteettömyys, voiko sen oppia täydellisesti? Moni ihminen osaa olla vilpitön, minäkin, mutta monella ihmisellä nousee – toisinaan ainakin – väistämättä taka-ajatuksia, minullakin. Haluaisin oppia elämään ilman taka-ajatuksia ja seuraavien hetkien laskemointia. Haluaisin heittää hemmettiin ennakkoluulot. Aivan samaan tapaan kuin ujouden ja en-mä-nyt-viitsimisen. Tahtoisin vain niin kovasti oppia olemaan mahdollisimman kiva Elina.

Haluaisin olla aivan joka hetki onnellinen siitä, että olen olemassa. Että kykenen hyppimään äkshyppyjä ja lompsimaan yksin pitkin katuja. Haluaisin tuon onnen, kiitollisuudenkin, olevan niin vahva ja hallitseva, että se syrjäyttäisi masumakkaran puristelut ja peilin edessä pyörimisen.

Uncategorized

Avaimet onnistuneempaan päivään.

18/08/201322/10/2016 Elina4 kommenttia

Neuvo 1: Herää ennen kellonsoittoa, jos suinkin mahdollista. Pehmeä lasku aamuun on parasta, mitä tiedän. Ajattele siis illalla numeroa 27, jos aamulla kellosi on soimassa 5.30. Toimii todistetusti! Tai sitten laitat vain herätyksen piipittämään joitakin minuutteja aikaisemmin – kiire on kivan päivän kuolettaja.

Okei. Tee mitä teet, mutta älä missään nimessä torkuta!

Neuvo 2: Älä buukkaa aamua liian täyteen. Anna itsellesi rauha vasta herättyäsi. Siitä porkkanapuuron kehittämisestä ja keittelystä rivakkana aamuna on ehkä hyvä luopua. Heh.

Neuvo 3: Aikatauluta ja suunnittele toiminnantäyteinen päivä. Oikein tehtynä ei suunniteltu päivä tuota stressiä – päinvastoin se ehkäisee stressin syntyä. Onnistuneen päivän pilaajia ovat epämiellyttävät yllätykset; riittämättömät eväät, puuttuva sukka tai kadonnut kuusikymmenminuuttinen.

Neuvo 4: Älä vain siirry paikasta A paikkaan B, vaan elä myös nuo matkantekohetket. Pidä silmäsi auki, vedä syvään nenän kautta henkeä ja mutustele sisälläsi esimerkiksi aikaisen lauantaiaamun tunnelmaa.

Neuvo 5: Laita päivä rullaamaan heti aamusta ja nostata huulille jo varhain hymy. Toisille voi riittää herättelyyn rauhassa juotu kahvipannullinen. Toiset tarvitsevat vain aikaa. Minun päiväni lähtee kunnolla käyntiin sinä hetkenä, kun hiki alkaa virrata ja sydän pamppailla – onnesta.

Neuvo 6: Sisällytä kaiken kiireen ja velvollisuuksien keskelläkin päivääsi pieniä, omia hetkiäsi. Ei siihen tarvita kuin joitakin hassuja minuutteja. Minä, treenin jälkeiset tunnelmat, rahkapurkki ja aamun Keskari. En liioittele, kun käytän kuvailuun sanaa taivaallinen. Työpaikan taukotilan häly, ohi kulkevat ihmiset. Ei merkitystä. Olen omassa kuplassani, en huomaa heitä omana hetkenäni.

Neuvo 7: Delegoi. Kaikkea ei tarvitse jaksaa tai ehtiä tehdä itse. Avun pyytäminen on sallittavaa, jopa suotavaa. Tietysti tähän vaikuttaa sekin, jos sinua on kotona odottamassa pitkän päiväsi jälkeen maailman paras poikaystävä, joka on siivonnut, pessyt vessan ja laittanut ruoan valmiiksi pöytään. Hihi.

Neuvo 8: Älä anna kiireen viedä mukanaan. Vaikka touhuamista olisi paljon ja aikaa siihen nähden aivan liian vähän, muista kuitenkin rauha sisälläsi. Älä panikoi, älä ainakaan ala häslätä. Istuudu hetkeksi alas ja sulje silmäsi. Noin. Kaikki tuntuu taas kevyemmältä. Siitä huolimatta, että takana olisi jo pitkä päivä, edessä leipomisurakka ja vieraiden kestitsiminen. 🙂

Neuvo 9: Anna periksi ja tee myönnytyksiä. Jos onnistuneen pannukakun uhalla ulkonäön ehostaminen jää, anna sen jäädä. Hyväksy, ettei aika välttämättä riitä kaikkeen – hyvin laadituista aikatauluista huolimatta. Älä unohda hetkessä elämistä kaiken kellontarkkuuden keskellä. Sitaise hiukset nutturalle ja vetäise mukavat housut jalkaan. Ainoa asia, jota enää tarvitset on se hymy kasvoillasi.

Neuvo 10 ? Unohdinko jotakin? 🙂

Uncategorized

16/08/201322/10/2016 Elina7 kommenttia

Tämän tekstin piti olla oodi aamulle, nousevalle auringolle, rauhassa lusikoitavalle kaurasuurimopuurolle ja kaikin puolin täydelliselle päivänalulle.

Niin, piti ja piti. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi jo edellisenä päivänä. Tiedättekös, kuvauskulmat, osuvimmat sanavalinnat ja söpöimmän Muumi-kulhon. Mutta kun. Toteutus. Se ei aina etene kuin haaveissa.

Oikeastaan kaikki alkoi mennä mönkään jo edellisenä iltana. Olin saanut päähäni tehdä uunipuuroa. Mielestäni on käsittämättömän ihana ajatus laittaa pata uuniin yöksi ja herätä aamulla valmiin, höyryävän puuron äärelle. Mutta kun. Santtu ei ymmärtääkseni innostunut ajatuksesta yhtä paljon – rikkinäisellä palovaroittimella lienee jokin yhteys. Hmm. Teenpäs kuitenkin, ajattelin. Sillä milloinkas päätäni olisi helposti käännetty.

Sinä samaisena iltana (kumpainenkin rättiväsyneenä työpäivästä ja kirppistavaroiden raahaamisesta) oli tietenkin päästävä kauppaan. Kuinkas muutenkaan, sillä suurimoita puuroon oli saatava. Jooko, jooko, jooko. No okei. Mutta kun. Ohrasuurimot eivät kelvanneet. Minä halusin kaurasuurimoita, koska olin lukenut niistä eräästä blogista. Vaikka en ollut kuullut sellaisista suurimoista aiemmin. Vaan eipä ollut kauppakaan. Kyykin, kiertelin ja mönginkin. Mutta kun. Ei. Ei kaurasuurimoita, maailmankaikkeuden huonoin kauppa!

Äh. Luovutusvoitto. Tehdään sitten tattaripuuroa – mikrossa kylläkin, mutta ainakin tattari kuullostaa todelliselta ruokabloggailijan viljalta. Vähän kuin jokin quinoa. Uusi tuttavuus vaikutti herkullisuuden lisäksi hirvittävän hienolta. Hihi. Olisipa jo aamu.

***

Kun silmäni auki saan. Tästä se alkaa. Ihana aamu, aivan ihana aamu. Tattaripuurolla ja taatelijugurtilla. Olen niin uudesti syntynyt! Hyvästi tylsät juustoleivät. Bling vain ja valmista on. Mutta kun. Oho. Vähän on puuro paksua – minunkin makuuni. Menikö sormi suuhun? No ei takuulla. Lisäillään vähän vettä ja notkistetaan rakennetta. Äkkiä kuvia, on kyllä niin hienon näköistä. Oikeaa tattaripuuroa. Klup. Mutta kun. Tämähän on… äh. Kokeillaan uudemman kerran. Klup. Vähän suolaa. Klup. No raejuustoa. Klupklup. Entäs omenasoseen kanssa? Eih. Ihan hemmetin pahaa. Lusikallinen ei vain kerta kaikkiaan mene alas. Edes väkisin. Mikä minua riivaa? Haluan niin tykätä tattaripuurosta! Jos nyt vielä kerran. Klupklupklup. Ei pysty. Pakko laittaa Nallea kippoon.

Noin. Puuroa se on Nallekin. Ruispuuroa ja taatelijugurttia. Kuullostaa tyydyttävältä. Näyttääkin, kunhan vain kattaa hienosti pöytään. Räps, räps, räps. Noin, vähän tännepäin, hivenen tuonne. Ihan hitusen vasemmalle. Done! Maistetaanpas. Mutta kun. Tämä jugurttihan on jo ehtinyt lämmetä. Mikään ei ole inhottavampaa kuin hetken pöydällä seissyt jugurtti. Oi, ihana aamu, missä olet? Mikään ei tunnu taas menevän putkeen. Heh.

Mutta kun. Auts. Auts. Auts. Varmaan jokinlainen noidannuoli. Sen siitä saa, kun syö aamiaista normaalien ihmisten tapaan pöydän ääressä kovalla tuolilla istuen. Aivan liian kova aamunaloitus, minulle ainakin. Haluan takaisin sänkyyn – leipieni kanssa!

Onneksi aamiaisen ja jopa kokonaisen päivän voi vielä pelastaa ja pahan mielen hälventää. Kahvikupillinen. Niiskuneidistä juotuna. Onnellinen päätös surkealle aamiaiselle. Mutta kun. Tattarit tän’ pään varmaan sekoittivat. Kitkerää aamukahvia. Voiko olla inhottavampaa? Okei. Voi. Kiusallaan tölkin pohjalle jätetty aivan liian riittämätön tilkka maitoa. Hmph.

Ei syntynyt haaveilevaa ja harsomaisen kevyttä kuvausta utuisesta elokuun täydellisestä aamusta. Koska näissä olosuhteissa se ei vain ollut mahdollista. 😀 Ehkä en enää ikinä yritä olla tai edes haaveile olevani oikea bloggaaja ja koita väkisin luoda harmonista kuvaa aamuisesta hetkestäni. Tai mistään muustakaan hetkestä. En ole ennenkään, enkä aio tulevaisuudessakaan. Sillä minun aamuni ovat oikeasti rähmäsilmiä, sängyssä röhnöttämistä, aika usein juustoruikkareita, murusia suupielessä ja sosetahroja lakanoissa. Niin, enkä koskaan kata pöytää aamuisin, vaan haen viilin aina vasta syötyäni ensimmäisen osion aamupalasta. Heh.

Mutta ainakin minun blogini on katsaus aitoon elämään. Ehkä siinä on oma viehätyksensä? Oodi oikealle elämälle, paremminkin.

Ps. Mieliala nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Todistetusti epäonnistuneen tattaripuurokokeilunkin jälkeen. Voiko olla parempaa kuin paistella salitreenistä vapisten käsin tarjousjauhelihaa vatsa kurnien? No, ei voi! 🙂

Uncategorized

Kalori kertaa kalori on vain enemmän elämää.

14/08/201322/10/2016 Elina13 kommenttia

Ja silloin nähdessäni sen ihan oikeasti hajotti…

Vaikka minä en normaalisti koskaan hajoile, mikään ei ole mielestäni ihQ, enkä lagaa ikinä.

…usko tähän yhteiskuntaan oli aika koetuksella. Niin, ehkä paremminkin usko tulevaisuuden terveeseen yhteiskuntaan.

Se tuntui niin älyttömältä, etten voi käsittää, voiko siitä ihan oikeasti olla hyötyä jollekulle. Ei ainakaan niin paljon, että se kumoaisi sen kaiken lietsoman pahan, ahdistuksen ja vinksahtaneen ajattelun. Koska ei kai normaalin ihmisen tarvitse sellaista niin tarkasti edes ajatella ja tietää? Tai ylipäätään kenenkään. Miksi ihmeessä kaiken on oltava niin tiukassa kontrollissa? Miksi pidetään yleisesti hyveenä sitä, että järki (tässä tilanteessa suoranaisesti hulluus, mielestäni) kykenee syrjäyttämään poikkeuksetta halut? Ohoi, minne katosivat tästä hektisestä, suorituskeskeisestä ja paineiden musertamasta maailmasta mielihalut?

Yksi ranskalainen x g painaa x kcl ja on x % aikuisen viitteellisestä päivittäisestä energiantarpeesta.

Niin siinä luki. Eriteltynä yhden ranskanperunan kalorimäärä. Kätevää, sanoisi ehkä joku. Oksettavaa, sanon minä. Voin nähdä sieluni silmin, kuinka teinityttö nyppii lautaselleen viisi ranskalaista ja ynnää päässään kalorimäärät. Vielä mahtuisi puolikas…

Ymmärrän, että tässä(kin) on kaksi ääripäätä vastakkain, joista toinen ehkä voi kai sitten jollain tapaa hyötyä kyseisenlaisista merkinnöistä, ainakin se voi auttaa realisoimaan asioita. Mutta on myös se toinen valitettavan kasvava ääripää, joka tunnutaan unohtavan täysin, kun lätkitään purkkapusseihin, teepaketteihin ja porkkanasäkkeihin kalorimääriä – jopa yksittäisille salaatinlehdille ilmoitetaan omat energiamääränsä. Yleisesti ottaen tokaisu syötkö sä muka pelkkiä kaloreita, eiks kyllästytä aina se sama ei ole enää vain huvittava lausahdus, vaan koko ajan enemmän ja enemmän täyttä totta. Aamupalaksi syödään kevyt 200kcl tehoseikoittimella surautettuna ja päivälliseksi 450kcl höyrytetyssä muodossa, viikonloppuisin ehkä öljyssä paistettu reilu 500kcl, jos villiksi heittäydytään.

Ja kun taidon on kerran oppinut, ei sitä ihan hevillä unohda. Tosin itse en suostu puhumaan taidosta, ennemminkin kirouksesta. Kirouksesta ei pääse eroon noin vain. Olisi kätevää, jos päässä sijaitsisi jonkinmoinen play-nappula. Laskurin päässä saisi hiljennettyä halutessaan ja sitä voisi käyttää tarpeen tullen. Mutta se jatkuva raksutus, sitä ei pysty täysin sivuuttamaan edes aktiivisella ajatustyöllä. Tai sitten se vie vaan hurjasti aikaa.

Minä en suostu enää laskemaan kaloreita. En edes miettimään päivittäistä energiantarvettani. Olihan se aluksi aika pelottavaa, kun se laskuri päässä tuo toisaalta turvantunnettakin. Mutta nykyisin pakottaudun väkisin ajattelemaan, että syön iltapalaksi leipää ja rahkaa, en 60+60+150. Nykyisin myös perustelen haarukallisiani sillä, että minulla on nälkä. Inhottavina satunnaisina hetkinä kokiessani huonoa omaa tuntoa syömisestä, rääyn sisälläni mutta kun minun tekee mieli. Ja kaikki hiljenee hetkellisesti päässäni. Myös se raksutus. Olen hiljaisuudesta hyvin onnellinen.

Eikö ihmismielen muistikapasiteetti olekin rajallinen? Loppupäästä tai vähemmän tärkeistä jutuista alkaa unohtamaan asioita uusien tullessa tilalle, niinkö? Monet kerrat kemian kirjan kanssa istuessani olen miettinyt, josko pystyisin vapauttamaan sen turhasta täyttyneen muistitilan vaikkapa normaalipotentiaalijutskille. Sen sijaan, että osaan laittaa kaupan ruisleivät kalorimääriltään järjestykseen pienimmästä suurimpaan, haluaisin mieluummin osata ulkoa metallien jalousjärjestyksen ilman taulukkokirjaa.

Toisinaan mieleeni putkahtaa kaiken tämän keskellä, lieneekö se kalorilaskurin hiljentäminen kuitenkaan järkevää. Etekin silloin, kun selailen fitnessintoilijoiden kaikenmaailman mikro- ja makrojakaumia sekä kalorimääräsyklittelyjä. Kun minulla on se tietopankki päässä, mutta he joutuvat käyttämään jotain Finelliä. Välillä tuntuu miltei väärältä olla hyödyntämättä sitä pääomaa mielessäni.

Mutta sitten muistan sen ranskanperunan. Jos olisin kuunnellut silloin joskus itseäni, enkä laskeskellut sen puolikkaan ranskiksen energiamäärää, noin niin kuin kuvainnollisesti, ei kehoni varmaankaan olisi alkanut syömään omia aivojaan, enkä ehkä olisi laahustanut paikasta toiseen kuin koliseva kummajainen.

Tänään syön kylmää maksalaatikkoa lounaaksi, koska minun tekee sitä älyttömästi mieli.

Pst. Kiitos niin hurjasti viime postauksen kommenteista!<3 Olen ollut niin innoissani niistä, jokaisesta. 🙂

Uncategorized

Tahdon, elämä.

12/08/201322/10/2016 Elina22 kommenttia

Se on varmaan sitä, kun illalla silmien lurpsuessa kiinni peiton alla ei kuitenkaan malttaisi nukahtaa. Kun masunpohjaa kutkuttaa jo seuraavan aamun puurolautanen. Kun omatekemä pannukakku palaneenkärystä huolimatta maistuu maailman parhaalta. Kun mustikasta värjäytyneet suupielet näyttävät peilissä aika kivalta. Kun maanantaiaamu tuntuu lottovoitolta. Se on varmaan sitä, kun innostukseltaan ei pysty puhumaan, vaan on pakko vain nauraa.

Se on varmaan sitä elämäniloa.

Olen miettinyt paljon, mitä se elämänilo oikeastaan on? Ei tunnu oikealta vastaukselta todeta, että rakastan elää varsinkin silloin, kun törsään rahaa uusiin kuteisiin. Paremminkin oikea vastaus kuuluisi jotenkin näin; elämänilo on minulle sitä, kun aamulla avaan silmäni ja näen ikkunasta pikkulinnun oksalla laulelemassa, hymyilen sille ja tassuttelen villasukissa keittämään vihreää teetä sydän täynnä tuon pienen olennon viattomuutta.

Mutta äh. Kuinka. Öh. Tekopyhältä se kuulostaisikaan, jos oikea vastaus olisi aina jälkimmäisen kaltainen. Kuin askeltaisin päivästä toiseen sama seesteinen hymy naamallani vailla muita ilmeitä, saatika tunteita.

Kyllä, minä rakastan elämää silloin, kun sade ropisee kattoon ja istun vilttiin kääriytyneenä turvassa sisällä omassa kodissa. Tai silloin, kun vastaanotan juuri minulle tarkoitetun hymyn toisen huulilta. Mutta kyllä minä olen järjettömän onnellinen saadessani elää myös silloin, kun viikkaan uutta syysneulettani vaatehyllylle. Tai kun istun uudella baarijakkarallani ja mietin, kuinka yllättävän hyvän alennuksen siitä sainkaan. Tai kun saan uuden Muumi-mukin kaappiini.

Koen, että elämänilo on niin valtavan laaja käsite, että sitä on mahdoton täydellisesti selittää. Mahdottomuuden lisäksi aivan turha. Liiallinen määrittely vain vahingoittaa sitä. Ei elämää voi täysin ja joka hetki kontrolloida, se kulkee omia polkujaan. Varmasti ei elämäniloakaan voi sulloa vain yhteen muottiin. Uskon, että sillä on lukemattomia erilaisia esiintymismuotoja – ihmisestä ja kontekstista riippuen. Kuitenkin olen aivan varma, että kaikki ovat aivan yhtä hyväksyttäviä. Ja hyviä.

Ehkä elämänilo on kaikkea sitä nautintoa, jota elämällä on ihmiselle tarjota. Joskus elämänilo katoaa, hukkateillä pidemmänkin aikaa. Samaan aikaan kuitenkin koko ajan kaikki mahdollisuudet ovat aivan nenän edessä. Silloin kaikkea sitä elämän tarjoamaa ihanuutta ei vain näe. Eikä se ole häpeä. Sillä ilman surua ei olisi iloakaan. Niin se vain on.

Muistan hetkiä, jolloin ajattelin, etten välitä sitten elää, jos olen kerta tällainen, koska en tällaisena kuitenkaan voi olla onnellinen ja rakastaa elämää. Kaikkea sitä toivoo ja ajattelee, onneksi ainoastaan pään sisällä. Olen suunnattoman kiitollinen, että ole alkanut tajuamaan, että voin tuntea onnea, nauttia ja elää siitä huolimatta, etten ole täydellinen – itselleni. Vaikka en ole vaatimusteni kaltainen, voin silti pukeutua nätisti ja kulkea pää pystyssä kadulla hymyillen vastaantulijoille. Voisin aivan hyvin nauraa jokaikinen päivä ja vain muistella huolenryppyjä – jos sitäkään.

Monessa tilanteessa se taakka harteilla on kuitenkin ihmisen oman itsensä tuotosta. Tai vähintääkin oman itsensä poistettavissa, osittain tai kokonaan. Monen monta kertaa minua onkin ohjannut äidin sanat jos sinulla rakas lapsi olisi jokin, mihin itse et voisi vaikuttaa, olisi ehkä syytä suruun. Ei taakan jättämiseen tarvita useinkaan kuin pienen pieni maistiainen sitä aitoa ja mehevää elämäniloa. Ehkä ripaus myös rohkeutta.

Aivot narikkaan ja taas töihin.

Itsetehtyjä tortilloja ja ihania iltamia.

Ihan vain sitä parasta.

Olen niin onnellinen, etten enää vain jähmety paikoilleni. Jälleen touhuan ja teen ja se tekee minut hyvin iloiseksi. Vielä on opittavaa ja muisteltavaa, mutta joka päivä olen varmempi siitä, että todella haluan elää, vaikka olisinkin vain tällainen.

Uncategorized

Pieni ompputarina.

11/08/201322/10/2016 Elina4 kommenttia

Kun lenkkijalka alkaa vipattamaan,

on sen vastustaminen vähintäänkin haastavaa.

Kipeäksi en suostu uhallakaan,

nuhainen ainoastaan,

oli silti tyydyttävä talsimaan.

Lääke mihin vaan,

rento pyrähdys ulkosääs’.

Parantaja totta vie,

tottako tämä lie:

”Mikä mut tavoittaakaan,

vieno omenien tuoksu pihamaan!”

Nuhanenä nyt historiaa,

tervekin täysin kohta varmaan.

Tällä tarinalla halusin vain opettaa,

yllättävän pienetkin asiat voi ilostuttaa.

*Olin nappaamassa yhden lenkkievääksi, mutta muistettuani, etten ole vielä apple thief pro -tasoa, jätin omput suosiolla puuhun.

http://youtube.googleapis.com/v/DOWVgn0v9WI&source=uds

Edit// Äiti kertoi luettuaan tämän teksin, että haistelin kuulemma jo pienenä syksyisin omppuja ulkona. :–)

Uncategorized

Ruokaterveisin.

09/08/201322/10/2016 Elina9 kommenttia

Rakas päiväkirja,

meitsi on ollut viimeisen viikon suoranaisesti tulessa! En suinkaan tarkoita nyt flunssan aiheuttamaa normaalia korkeampaa ruumiinlämpöä, vaikka sekin sai hetkittäin minut aika tuliseksi, vaan vihjaan sen sijaan niihin tunteihin, joita olen uudessa keittiössäni viettänyt.

Nii-in. Ei se leipominen jäänyt siihen yhteen piirakkaan. Ja olen niin ylpeä itsestäni.

”Mä olen nyt kipeenä ollessani leiponut protskuomppupiirakkaa, protskulettuja ja äsken tuli uunista (valkosuklaa-banaani-cashewpähkinä)protskumuffinit. Ei tää salilla käymistä korvaa, mutta auttaa pahimpiin vierotusoireisiin. :> ”

Tekisi niin mieli paistaa jokaiselle vapaalle suulle banaanilettuja uudella ohukaispannullani.

Lettujen paistaminen on yllättävän raskasta puuhaa. Hypin, pompin, säntäilin ja pyyhin hikeä. Energiavajaushan siinä väistämättä tuli. Letut tulivat tarpeeseen. Heh.

Okei, näyttää pahemmalta, miltä maistui. Sitä paitsi nämä olivat ensimmäiset lettuset ja ensimmäiset palavat aina pohjaan – äidilläkin. Tosiasiassa syy taisi olla siinä, että kameralla kuvaillessani kadotin ajantajun ja nuhanenähän ei haista palaneenkäryä…

Ei kuvan pino ole vielä mitään. Kyllä pienenä lettukasat olivat eri luokkaa.

Todistusaineistoa; hyvää oli. Nam. Erityisesti sormin syötynä.

Koska oli piirakkaa ja lettuja, tarvittiin myös muffineja. Tiistaina kaivoin kaapista (korkkaamattoman) muffinivuokani. Alku näytti vähän epätoivoiselta, ehkä hivenen epämääräiseltäkin.

Ei se lopputuloskaan ehkä ollut kaikkein esteettisin. Mutta voimmeko todella vaatia herkulta sekä terveellisyyttä, maukkautta että silmiä hivelevää ulkomuotoa? Emme mielestäni. Ja jälkimmäisin on se, mistä tingin ensimmäiseksi. 😀

Taikinaa tehdessä tosin nenäni taisi olla hieman enemmän tukossa tai vaihtoehtoisesti maustekäsi reilulla päällä. Sain nimittäin varovaista palautetta, että kardemummaa hitusen vähemmän seuraavalla kerralla. En tosin rekisteröinnyt palautteesta kuin seuraavalla kerralla. Saamanne pitää!

Kahvin kanssa välipalaksi. Nam. Olen kehittänyt itselleni pahan tavan nyt kipeänä ollessani. Nääh, tylsää. Taidanpa keittää kahvit. Tuttua? Minulla tulee siitä ainoastaan mummo-olo. Koska mummelit ovat mielestäni koko ajan keittämässä kahvia. 🙂

Jottei koko homma ihan pelkäksi (protsku)jauhoiluksi menisi, päätin kunnostautua samoin tein muillakin keittiön osa-alueilla (joo, joo äiti, olen hinkannut liettä ja pöytiä, täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta jo kyllästymiseen asti). Bongasin ohjeen kaali-jauhelihapyttiksestä ja sovelsin sitä hiukan. Lounaaksi syntyi jonkinmoista paistoksen ja padan välimaastoon sijoittuvaa pippurisen sinappista broileri-kaali-porkkanapyttispataa. Onneksi en itse ole kovin ennakkoluuloinen.

Seuraava ruoanlaittoon liittyvä haaste nököttää jo pöydällä. Kyllä varmasti senkin vielä kesytän. 🙂

Ihan vain (yhä) nuhaisin terveisin,

Uncategorized

Lähtölaskenta.

07/08/201322/10/2016 Elina4 kommenttia

Purista kädestäni.

Teen työtä käskettyä. Valot vilkkuvat silmissäni ja tuijotan mustaa aukkoa, jonne olemme syöksymässä. Edessäni kuulen riehakasta naurua, vieressä kärsimätöntä muminaa, takanani näkisin innosta loistavia naamoja, jos vain kääntyisin vilkaisemaan. Mutten tee niin. Oloni on epämukava. Raavin tiukasti koukussa nököttäviä polviani. Kaksin käsin. Atopinen ekseema. Korvani erottavat hälyn keskeltä numeroita – lähtölaskenta on alkanut. Nojaan taaksepäin. Yritän olla kuin muut. Innostunut. Sopivasti pelokas. Kierrän sormeni tiukemmin sylissäni nököttävän kämmenen ympärillä. Koen sen velvollisuudekseni. Olenhan meistä se kauniimpi osapuoli.

Are you ready? Three. Two… Silloin näen sen. Aivan liian pienen kyltin oikeassa ylänurkassa. ”…tai jos kärsit sydänoireista.” Tunnen muljahduksen sisälläni. Tunnottomuus valtaa kehoni. Lähtölaskenta tuonpuoleiseen. Sitäkö tämä nyt on? En enää hallitse itseäni. Päässäni takoo vain yksi sana. Pois, pois, pois.

One. Hyppään ja heittäydyn.

***

Pulmonaalihypertensio. Aurallinen migreeni. Hypermobiliteetti. Ehkä jopa Ehlers-Danlosin oireyhtymä, en ole vielä aivan varma. Kuitenkin alustavasti reilusti yli viisi pistettä testeissä. Niin ja yleisesti ottaen a sensitive stomach. Tarkempaa diagnoosia odotellessa.

Näin muutamia merkittävimpiä mainitakseni.

Kirjoitan kynä sauhuten opinto-ohjauksen tutkielmaani. Tarkoitus oli valita itselle jokin ammatti ja toimia sen asiantuntijana. Oma haaveammatti tai esimerkiksi ala, jolle ei tulevaisuudessa missään nimessä haluaisi sijoittua. Pitäkää mieli avoinna kaikelle, opo toisteli. Minun tulevaisuudensuunnitelmani ovat selkeät. Haluan auttaa.

Luen tuotostani ja vilkaisen syrjäsilmällä Wikipedian sivua. Pitkittynyt päänsärky. Voi pysyä oireettomana vuosia. Hipaisen ohimoani. Pään jomotus ei hellitä. Silmäni eivät enää tarkenna tietokoneen ruudulle. Neljä tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Olen vasta kymmenennellä sivulla, siis alkutekijöissä. Sysään ajatukseni pääkopan kauimmaiseen nurkkaan ja siristän silmiäni auringonpaisteessa. Pahoinvointi. Oksentelu. Huimaus. Otan jakkarasta tukea ja nojaudun eteenpäin. Jatketaan.

Tuijotan kattoa silmät lasittuneina. Ja turvoksissa. Niistän märkään peittoon vuotavan nenäni. Pimeys syö minua sisältäpäin. Tekee onnettoman. Yön pitkinä tunteina tajuan monia asioita. Esimerkiksi sen, ettei minulla ole paljoakaan enää aikaa. Joidenkin tietojen mukaan ehkä kuukausi tai pari, mutta armottomimpien lähteiden mukaan vain päiviä. Silloin taistelu ei enää auta. Ei edes lääkäri. Edes maan parhain aivokirurgi ei voi minua pelastaa. Pienen pieni virnistys karkaa huulilleni. Ironista. Auttaja kuolee jo ennen ensimmäistä autettavaansa.

Monesta olen selvinnyt. Sikainfluenssasta. Jonkin sortin halvaantumisesta. Vakavista rytmihäiriöistä ja mitä luultavimmin myös jonkinmoisesta keuhkoveritulpasta. Joistain hermostojutuistakin muistan lukeneeni.

Mutta pitkälle levinneestä aivokasvaimesta ei kyllä kukaan selviä.

Kävelen. Hiekka rahisee kenkieni alla. Kevät on ihmeiden aikaa. Kaikki herää eloon. Sipaisen poskelle vierähtäneen kyyneleen kämmensyrjällä pois. Pian se on edessä. On kerrottava äidille. Kuinka selitän, että minua ei pelota. Että olen ollut tietoinen jo jonkin aikaa. En vain ole halunnut äidin tietävän. Äidin tulevan onnettomaksi. Kuinka saan taottua äidin päähän, että haluan hänen jatkavan elämäänsä. Kun. Kun. Kun minua ei enää ole.

Kiljaisen. Jokin olento tarttuu kiinni olkapäästäni ja olen jo survaisemassa koululaukullani ahdistelijaa. Eivätkö nämä potentiaaliset pahoinpitelijät tiedä, että osteoporootikolle pienikin nyhjäisy voi olla liikaa? Ruskeat silmät tapittavat minua takaisin. Pelästyneenä. Omani uhkuvat vain raivoa. Kuolemansairasko ei saa kulkea luultavasti viimeistä koulumatkaansa edes ilman kahinointia?

Viha häipyy kuitenkin yhtä nopeasti silmistäni kuin ilmestyikin. Tutut ruskeat silmät. Raastavan tutut. Ja tärkeät. En näe edessäni poikaystävääni, rakastani, heti äidistä seuraavaa elämäni tärkeimmät ihmiset –listallani. Näen vain menetyksen.

Puristan tötteröä kaksin käsin. Ehkä hieman liian lujaa. Se räsähtää ja murenee käsiini. Ruskeat silmät tuijottavat minua ihmeissään kuin kysyen, mikä minua oikein vaivaa. Ei mikään muu kuin että murenen pian tämän pahvikeksin tavoin. En ääneen, vain ajattelen. Annoin itseni tulla houkutelluksi. Annoin periksi. Jos kerran elän viimeisiä päiviäni, voin yhtä hyvin keskittyä hetkeksi itseeni. Ei minulla ole kuitenkaan aikaa enää auttaa toisia. Päivät eivät riitä. Voin hieman irroitella, ottaa riskin ja hytkyä huvipuistolaitteissa sitten vuosiin. Yksi murtunut nikama tai sormi ei ole kohtaloni rinnalla enää mitään. Pari viikkoa selviää vaikka pää kainalossa. Tyrskähdän. Ei naurata. Itkettää mielikuva. Saan osakseni jälleen ihmettelevät ruskeat silmät. Pakottaudun naurahtamaan. Joo, on kivaa.
Istuudun. Oikeammin möngin ahtaaseen vaunuun. Sisävuoristorata. Voi sitä lapsuutta – ja terveyden huumaa! Muistoja. Oloni on levoton. Vääntelehdin ruskeiden silmien vieressä. Rapsutan polviani ja kaivan kynsieni alta vaivihkaa kuivunutta verta pois. Veren hyytymisen kanssa on nähtävästi taas ongelmia. Täytynee kertoa hoitavalle lääkärille, jos päätyvät ottamaan ruumiini tutkimuskäyttöön. Lähtölaskenta alkaa. Muistan, kuinka pikkutyttönä vatsan pohjassa muljahteli mukavasti laskiessani ääneen three, two..

Huokaisen kaikelle menneelle. Ja silloin näen sen, pikkuruisen kyltin oikeassa ylänurkassa. Varoituskyltti raskaanaoleville, epilektikoille ja sydänoireista kärsiville. Arvoisa huvipuistokävijä, huomioithan. .. Emme suosittele. .. Paniikki syöksyy tajuntaani. Haluavatko nämä idiootit viedä minulta viimeisetkin päiväni? En ole vielä valmis! Minä en ole vielä valmis lähtemään! Wikipedia lupasi vielä ainakin kaksi kokonaista päivää. Ei. Minä en suostu ennenaikaiseen lähtöön. Mutta menoa se on, jollen nyt pääse pois. Sydänparkani ei kestä. Rytmihäiriö kesken vuoristorata-ajelun. Pilkkopimeässä, sisällä vesitornissa. Ei ikinä.

Päästäkää minut pois!!!

Repäisen käteni irti toisen kädestä. Hyppään ja heittäydyn sivulaiturille. Riuhdon vauhkona jalkaani, joka itsepintaisesti on jumiutunut vaunun turvakaiteeseen. Kuulen korvissani vain sanan one. Pimenee.

Näen valkoista. Vain vaaleita seiniä, kaapuja ja kirkkaan valon. Taivasko tämä on. Näin kivutonko siirtyminen tuonpuoleiseen oli?

Jokin nostaa silmäluomeani. Auts. Pakottaudun avaamaan silmäni. Onko taivaassa kuitenkin kipua? Rauhan tyyssija. Miksen saa maata tässä lämpimässä rauhassa. Olen tajuttoman väsynyt matkasta ylös.

Kuulen nimeäni kutsuttavan. Paperien rapinaa ja kynän naksutusta. Voisivat heittää kaikki kuulakärkikynät hemmettiin, tai tarkemmin ottaen alas maahan. Hirvittävän ärsyttävää naksutusta. Jotain etuoikeuksia sentään tänne taivaaseen! Heheh. Tajuan vitsailevani ensimmäistä kertaa vuosiin. Ihmekös. Taivaassa kaikki kai ovat kuitenkin terveitä? Ei tarvitse olla diagnosoimassa koko ajan itseä. Aika helpottavaa, sanoisin. Ihan siisti mesta olosuhteisiin nähden, nyökkään.

Terve plikka. Pieniä mustelmia jalassa, mutta muuten täysin elävien kirjoissa. Annetaan hänen heräillä rauhassa, jonka jälkeen voitte yhdessä suunnitella kotiinlähtöä. Verenkuvat ja röntgenin tulokset on tutkittu. Erinomaiset, kumpainenkin. Kohti uusia seikkailuja vain. Ehkä hivenen rauhallisemmin vain. Näkemiin.

Elävien kirjoissa? Täysin terve? Entä se kuolema. Tai kasvain, osteoporoosi ja sydänoireet ? En minä ole voinut kuvitellakaan niitä.

Fiktiivinen kertomus luulosairaasta tytöstä, joka voisi olla todellinen.

Uncategorized

Ehkä hän on vain herkkis.

06/08/201322/10/2016 Elina4 kommenttia

Tekisi mieli ulvoa. Taittaa niskasta ja kääntää kasvot kohti taivasta. Heittää kädet huolettomasti sivulle, samaan aikaan kuitenkin jokainen sormenpääkin jännitettynä. Aivan, aivan liikaa muistoja tälle pikkupäälle.

Väsyneet maan

Ei se ole pikkupäälle mikään jumalalaulu. Se on laulu kerran koetusta, jo eletystä, menetetystä, siitä vanhasta ja hyvästä.

Joskus vaivun sellaiseen mielentilaan.

Se alkaa alavatsassa tuntuvana poreiluna. Sitä edeltää hentoinen paine rintakehässä. Jos se päästäisi ääntä, kuuluisi viuuuu. Intonaatio nousisi jokaisella uulla. Samaan tapaan kuin itse tunne kasvaa jokaisella hengenvedolla. Raastaa sisintä enemmän ja enemmän. Se tuntuu päässä; saa surulliseksi tai vaihtoehtoisesti onnelliseksi, mutta aina kuitenkin kyyneliin ja sekaisin. Se tuntuu kestämättömältä. Niin valtavan voimakkaalta lataukselta sisälläni, että sitä on hankala hallita.

Silti aina poreilun tuntiessani lietson sitä lisää. Oikein yllytän. Istun yksin sängyllä, tunnustelen koko maailman tuskaa, kuuntelen toinen toistaan minulle merkityksellisempiä kappaleita, oikeastaan mikä tahansa vähänkään melankolinen käy pienen paineen alettua. Tunnetta ei tarvitse yrittää pitää yllä, eikä siihen tarvitse keskittyä. Itken, itken, itken. Ihan kaikkea. Ja se vain vie.

En voi käyttää sanaa angstata. Enkä liiemmin sanaa fiilistellä. Ensinnäkin, koska ne eivät kuvaa edes osittain sitä mielentilaa. Mutta ennen kaikkea siksi, koska ne eivät tee oikeutta tunteelle. Minua puistattaa edes ajatella, että tipauttaisin verbin fiilistellä keskelle viuuta. Sama asia kuin joku raahaisi Suomen lippua maassa.

Minä nautin siitä raastavasta tunteesta ja kyynelistä. Kaikki elämän nerokkaimmat oivallukseni ja omasta mielestäni parhaimmat tekstini ovat syntyneet silloin. Mutta se ei ole mikään luomisentuskajuttu. Sillä se luominen ei ole pääosassa, vain kanava purkaa tunnetta sisältä. Ennemminkin sillä on joitain yhtymäkohtia maailmantuskaan. Pikkutyttönä jo koen tunteneeni eksistentiaalista maailmantuskaa. Tunteen vallassa on kuin levittäisin käteni, avaisin sylini ja viittoisin kaikelle surulliselle ja tuskalle tulemaan luokseni.

Mutta. Ei se ole vain maailmantuskaa. Koska mukaan mahtuu myös iloa ja onnea. Tunne ja olotila voi olla täysin sama, mutta vain käänteinen: kaikki kumpuaa surun sijaan ilosta ja hyvästä olosta.