Kategoria: Uncategorized

Uncategorized

Omenapiirakan ilosanomaa punttimimmeille!

Elina8 kommenttia
Lupauksenihan taannoin kuului, että rupean kokkailemaan uudessa keittiössäni enemmän. Okei, ei voi sanoa enemmän, koska tähän asti vanhassa kolossa sitä ei ole oikeastaan tapahtunut laisinkaan. Koska mikrotustahan ei lasketa. Eikä kanapalojen paistamista.
 
Kuitenkin. Nyt käytin jopa uunia. Montaa kippoa ja lusikkaa. Ja voitteko kuvitella, opin jotain aivan uutta! Tein jotain sellaista, mistä en ollut keittiössä touhutessani tehnyt koskaan aiemmin. Erottelin kananmunan valkuaiset. Nih. Kyllä, olen aina syönyt ja käyttänyt munat kokonaan keltuaisineen päivineen. Niin, en olekaan mikään true-bodari. 😦
 
Siitä huolimatta päätin jatkaa omalta osaltani punttimimmien ylistämää ilosanomaa taivaallisen hyvästä (ja terveellisestä) omenapiirakasta.
 
Lähtöaineet; kaurahiutaleita (meidän kaapista löytyi kaura-ruis-Nalleja), vaniljaprotskujauhetta (no, minulla oli omasta takaa suklaata), maitorahkaa, kaksi banaania, neljä valkuaista (hetken mietin, käynkö ostamassa kaupasta valmiiksieroteltuja :D), tilkka vettä, leivinjauhetta, kardemummaa ja kanelia. Jokin makeanlähdekin olisi kuulunut reseptiin (muu kuin valkoinen sokeri, koska ohjeen pääidea oli se terveellinen herkku), kuten esimerkiksi steviaa ripaus tai tilkka, mutta muuton jäljiltä suhteellisen tyhjistä kaapeista ei löytynyt mitään kelpaavaa. Joten tein ilman.

Lähdin taistoon sekoittamalla kuivat aineet keskenään. Ja märät aineet vastaavasti omaan kippoonsa.

Kaksi scoopia jauhetta, eli 60 grammaa? No, Santtu on kieltänyt meidän taloudesta vaa’at (:D), joten vähän mututuntumalla menin. Olen jostakin joskus lukenut, että 30g protskujauhetta on vajaa desi.

Liian pitkä aika siitä, kun olen viimeksi avannut kanelipurkin. Jouluaattoaamu, riisipuuro, Joulupukin kuumalinja, kynttilät, pimenevä ilta, hiljaa leijailevat lumihiutaleet, jauhoja hiuksissa, perunalaatikon imelä maku suussa, kolme koputusta ja houhouhou. Yhdellä kanelipurkin avaamisella. Elokuussa. Joka aika monen mielestä on kai sitten vielä kesää. Hehe.

Tuoksu oli huumaava, kun olin saanut kaikki kuivat aineet kippoon! Niin ja huomio, ohjeeseen kuului vielä ripaus suolaa.

Sitten märkiin aineisiin. Luokittelin banskut niihin. Banaanit mössättiin. Ja ne pirulaiset eroteltiin. Siis valkuaiset. Onnistui se lopulta, vaikka aika monta kertaa ronkinkin kuoren palasia kiposta ja muutaman kerran kahmaisin juuri tipahtamassa olevan keltuaisenmuljakkeen kouraani. 😀

 
Tätä katsellessani olin varma, ettei ainakaan äiti tule koskaan muuta kuin maistamaan kohteliaisuudesta uunista tullutta lopputulosta;

Uuniin menossa. Päälle tulevat omenalohkot käytin nopeasti pannulla, jotta ne saivat hiukan väriä pintaan.

 Odottavan aika on pitkä!
 

Aika ihana tuoksu kuulemma levisi rappukäytävään, kun muuttomiehet saapuivat kahville. 🙂

Vähän kuitenkin pelotti lopullinen tuomio.

 
Kyllä se näytti maistuvan. Tosin omenapiirakkaani kuvailtiin sanoin banaanikakkumainen. En tiedä sitten, oliko se ihan tarkoitukseni. Anyway, jokainen tyhjensi kiltisti lautasensa. Olin kyllä varannut tavallista vaniljakastiketta jääkaappiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Lopuksi voittajan (ja nuhanenänkin) oli helppo hymyillä. Helpotuksesta. Kynnys aloittaa keittiössä touhuaminen on ylitetty!

Mutta hei. Oma arvioni omenapiirakasta. Tiivistettynä ja nimenomaan terveellisten herkkujen kategoriassa kuvailisin tuotosta yllättävän hyväksi, hyvä plussaksi. Rakenne oli melkein lähempänä erinomaista. Ei aivan, sillä jostain syystä pientä muljumaisuutta oli havaittavissa. Johtunee siitä, ettei ohjeessa käytetty minkäänlaisia jauhoja laisinkaan. Ulkonäkö taasen oli mielestäni oikeastaan erinomainen (omaan tasooni verraten). Aivan kuin ”oikea” omenapiirakka! Maku oli hyvä, herkullinen, muttei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä. Minulla on mielessäni kaksi syytä: 1.) Se pieni makeudenlähde puuttui (se vähäpätöisempi syy) ja 2.) käytin keinotekoisesti makeutettua protskujauhetta. Varsinkin nyt, kun olen tietoisesti poistanut oikeastaan kokonaan ruokavaliostani aspartaamin ja kumppanit, tuo protskujauheen maku jotenkin hyppäsi esiin piirakasta.
 
Onneksi reseptejä voi aina jatkojalostaa ja kokeilla korvata huonoja ainesosia vähän paremmilla. Se kai tässä koko touhussa on melkein koukuttavintakin?

Ps. Leikittelin ajatuksella tässä yksi päivä, mitä tarjoaisin, jos Heidi joskus tupsahtaisi meille kylään. Ihan vain varmuuden vuoksi voisin kehitellä protskujauhottoman ja kananmunat korvikevalmisteella korvatun piirakan. 😀

Uncategorized

Ajatuksia muutoksesta ja uuden kohtaamisesta.

Elina11 kommenttia
 
Joskus pienikin muutos pelottaa, vaikka se tosiasiassa toisikin vain pelkkää hyvää.

Minua on aina pelottanut muutos. Kaikenlaiset muutokset. Heppaleirillä, kun vihdoin oli tottunut leiriympäristöön ja aamutalleihin, koko homma jo loppuikin ja oli palattava kotiin. Kesälomilla tuntui, etten osannut asettua mihinkään: kun olin isillä, oli jatkuva ikävä äidin syliä, viikon isillä vietettyäni olin ehtinyt tottua siihen jo siten, että äidille palatessani ikävöin isiä ja aamuisia nakkimunakkaita.
 
Toiseksi suurin ja samalla vaikein muutos elämässäni on ollut itsenäistyminen ja omaan asuntoon muuttaminen. Suhde äitiin on ollut ja on edelleen jotain, minkä vain me kaksi voimme tuntea. Ei tavallinen äiti-tytär-suhde, vaan jotakin paljon syvempää, jotakin, mitä terveydenhuollon ammattilaisetkin ovat ihmetelleet.
 
Minä regoin muutoksiin ensijaisesti tunteella (kuten niin moniin muihinkin asioihin). Voimakkaiden tunteiden vallassa on vaikea käsitellä muutoksia – ne kun loppupeleissä vaativat myös sitä tavallista maalaisjärkeä. Ja vaikka järki kuinka yrittäisi selittää asiat tosifaktoina, toisinaan vahva tunne syrjäyttää järjenäänen totaalisesti. Olenkin miettinyt, pitääkö minun alistua siihen vai taistella tunteitani vastaan? Joissakin tilanteissa kyllä, on taisteltava. Sellaisissa tilanteissa, joissa tiedän tuntemusteni höpläyttävän minua ja sen järjenäänen olevan oikeassa. Haastavaksi kaiken tekee kuitenkin se, etten välttämättä aina tiedä, mikä taho on oikeassa. Kääntelen päätäni oikealta vasemmalle tietämättä kumpaa kuuntelen.
 
Toisaalta, ilman muutoksia ei voi tapahtuakaan mitään ja tallaan samaa polkua loputtomiin. Sitäkö haluan? En totta vie. Haluan päästä elämässä eteenpäin. Haluan kokea niin paljon ja uutta. Haluan hypähdellä kadulla kevein askelin. Haluan sisällyttää jokaiseen päivääni edes pienen hetken hymyä ja naurua.

Muutoksen tuulet ovat siis enemmän kuin tervetulleita. Ei niitä pidä pelätä, muttei niiden armoille tarvitse täysin heittäytyäkään. Niiden voi rauhallisesti antaa kuljettaa ja välillä hellävaraisesti ohjata oikeaan suuntaan. Siitä huolimatta, että muutokset kysyvätkin hemmetisti rohkeutta ja uskallusta.

En minä ole kaiken muutoksen keskellä yksin, hyppäämässä tuntemattomaan täysin yksin. Elina sisälläni matkaa aina kanssani.

Uncategorized

Hyvää huomenta, elokuu.

Elina2 kommenttia
Eh. Mitä tulee mieleen elokuusta?
 
Ihan ekaksi syksy. Minulle elokuu on jo syyskuukausi, vaikka moni immeinen aloitteleekin kesälomaansa vasta elokuussa. Elokuussa joku minussa kääntää joka vuosi syksymoodin päälle; villapaidat alkavat jälleen kiinnostaa (vaikka kesän alussa aina vannon, etten kaiva niitä esiin ennen totaalista syväjäätymistä tammikuussa), alan suunnitella syyskenkien ostoa ja pimeitä, sateisia iltoja teekupin ääressä. Niin ja kynttilöiden polttaminen. Elokuussa alan haaveilla elävästä, lepattavasta liekistä hämärässä huoneessa. Tänä vuonna tosin haaveilen kynttilöiden sijaan lämmittävistä infrapunalampuista parvekkeelle. Heh.
 
Elokuu merkitsee minulle jollain tapaa yhäkin uutta ajanjaksoa, vaikka en tänä syksynä koulua aloitakaan. Syksy kaikkinensa on kuin puhdistettu ja kaikesta vanhasta raivattu pöytä; uudistettu, muttei täysin uusi – vaikka joskus sitä halajaisinkin. Joskus se raivausvimma laajenee, en sanoisi kuitenkaan että lähtee lapasesta, vaikka kaiken maailman tossukkaa ja mössykkää lentääkin roskakoriin kaappien uumenista. Tänä vuonna tämä ”uudelleen syntyminen” tuli kuin tilauksesta meidän muuton yhteydessä. Ihan kirjaimellisesti. Tiedättekö, raivasin vaatekaapistani yhden kokonaisen, jättimäisen jätesäkin vanhoja vaatteita jorpakkoon. Tai en vielä heittänyt menemään. Vakaa aikomukseni on kiikuttaa ne kirpparille, niin vähän käytettyjä ja hyväkuntoisia vaatteita olisi sääli vain viskata menemään.
 
Uskon ja toivon, että tuon mustan säkin myötä jätän hyvästit viime vuosien ikäville asioille monellakin saralla. Pikkuhiljaa.
 
 
 
Niin suuri merkitys yhdellä vaatevaraston karsimisella voi olla. Olo oli illalla levollinen. Tyyni. Rauhallinen. Ennen kaikkea helpottunut. Asettelin uusia syysvaatteitani uuteen vaatehuoneeseemme. Ainakin sata kiloa kevyeemmin mielin.
 
Tosin ei niin paljon hyvää ilman jotakin huonoa. 😀 Eilen aamulla heräsin kurkkukipuisena ja jätin suosiolla aamulenkin väliin. Hyvä niin, sillä työpäivän aikana olo kehittyi oikeaksi flunssaksi. Tänään olen maannut koko aamun täristen sängyssä kykenemättömänä mihinkään. Luulen, että koko vaaterumbassa eskaloitui lähiaikojen mieltä painaneet jutut ja muutokset elämässä, kaikki stressi sulloutui yhteen jätesäkkiin ja purkautui tehtyäni lopullisen päätöksen poistaa ahdistavat vaatteet. Suunnattoman helpottunut olo laukaisi lopputuloksena tämän flunssan. Niin minä reagoin.
 
Huteralla aasin sillalla takaisin siihen syksyyn, elokuuhun. Vaikka yöllä eivät turvonnut kurkku ja vinkuva hengitys naurattaneetkaan, aamulla vähän jo huvitti. Elokuun ensimmäinen päivä, ensimmäinen syksypäivä minulle: vettä sataa, ilma on harmaa ja minä istun sisällä teekuppi kädessä nokka vuotaen. Viimeinen asia, joka tulee mieleen elokuusta ja siten syksystä: köhäräkäyskäkuumeflunssat. Heh. Olo oli niin kliseinen aamulla.
 
Aurinko pilkisti juuri pilvien takaa. Eilen puhuin myöskin flunssaisen työkaverini kanssa, kuinka suuri voima mielellä oikeasti on. Hän oli nimittäin päättänyt olla tulematta kipeäksi enempää. Saa nähdä, onko meitä sairaslomalaisia kaksi huomenna. Minä päätän nyt, että oloni lähtee kohenemaan. Istun tällä hetkellä keittiön jakkaralla ja nakerran dipattua miniporkkanaa. Olo on vähän säälittävä, kuitenkin hitusen parempi. Mistä sitten johtuukaan. Porkkanoita, rasiallinen mustikoita ja vihreää teetä. Ja Ibumax.
 

Lopuksi ihan vain muistutuksena itselleni kuvat terveestä Elinasta näiden räkäpaperien keskelle: kyllä se hymy sieltä vielä irtoaa, kun flunssa saadaan selätettyä. 🙂
Uncategorized
ElinaKommentoi
 
 
Tuuli vinkuu
ja naapurin koira perässä.
Istun säkkituolissa
kahvikuppi kädessä.
Sisällä jyllää
myrskyn tavalla.
Täällä näin,
täällä sydämessä,
sielun kodissa.
Piilottelee, pakoilee,
melkein jo kurkkii
sitä ei nää,
sen tuntee.
Tiedän,
mussa on kapasiteettia,
jotain erikoislaatuista.
 
On vain odotettava
bussipysäkillä.
 
Nimikkotie,
jossain mullekin varmasti on.

 

Uncategorized

Treeni-Elinalle kuuluu hyvää.

Elina2 kommenttia
Jaa, mites reenit kulkee? Lissee, lissee, lissee reenii.

Minulla on ongelma. Tai ei se varsinaisesti ole ongelma, ehkä poikkeavuus paremminkin. En tiedä, ehkä ei poikkeavuuskaan, voihan se olla yleistäkin – kertokaa te! Normaalistihan (normaalit:D) ihmiset kertovat, kuinka kädet alkavat täristä rankan sarjan jälkeen tai että jalat lyövät loukkua erityisen kovan prässäämisen seurauksena. Luonnollista kai, lihas on joutunut töihin ja sitä on rasitettu. Okei, kyllä minullakin kädet tärisevät, etenkin koko treenin päätteeksi, mutta sitäkin useammin (sarjojen välillä) hampaani alkavat kalisemaan. Siis: pinnistän ja pusken läpi sarjan, viimeisen toiston jälkeen rentoutan lihaksen ja hampaiden kalina, ei suinkaan lihastärinä, alkaa. Heh. Se on ihan hassua.
 
 
Olen miettinyt kovasti, miksi treenaan. Kun tiedättehän, lähes jokainen on tätänykyä tavoitteelliseen treenaukseen hurahtanut. Jopa niin moni, että minua on miltei alkanut etomaan sana tavoitteellinen. On minullakin tavoitteita; tulla yhä voimakkaammaksi ja liikutella yhä suurempia rautamääriä, oppia kehoni rajoja sekä konkreettisesti että omassa päässäni. Mutta en minä silti seuraa Bullin ruokaohjeita ja laske hysteerisesti broccolinippuja lounaalla. Ihan jo senkin vuoksi, että se vihreä on minulle ihan vain tylsää parsakaalia. En heilu salilla sen vuoksi, että minusta joku päivä tulisi kuuma biksubeibe, vaan sen vuoksi, että treenisali on mielelleni rauhan tyyssija. Onnellinen paikka. Ainoa paikka, jossa katson itseäni peilistä päivästä riippumatta  hyväksyvästi. Siellä se voimakas Elina äheltää, muisto vain hauraasta.   
Uncategorized

Olen iloinen tästäkin päivästä.

Elina3 kommenttia
Toiset toivovat saavansa syödä, toiset taas haluaisivat osata syödä.
 
Toiset taistelevat pahuutta vastaan, toiset ainoastaan itseään.
 
Toiset iloitsevat vähästä, toisille valtavastikin on pientä.
 
Toiset kaipaavat edes kosketusta iholla, toiset kapinoivat rakkauttakin vastaan.
 
Toiset hyväksyvät epäoikeudenmukaisuuden ainoana vaihtoehtonaan, toiset eivät edes itseään.
 
Toiset kiittävät luojaansa vesitipasta, toisia rangaistaan liiasta juomisesta.
 
Toiset haaveilevat kolikosta, toiset antaisivat kaksikin roposta onnesta.
 
Maailma on yhteinen, mutta silti ihmisille niin erilainen, epätasa-arvoinen. Kuitenkin on jotain, minkä jaamme; ilo, suru, onni, tuska. Suurien tunteiden edessä olemme tasa-arvoisempia kuin ikinä.
 
Sillä toisen onni ei voi olla oikeutetumpaa tai parempaa kuin toisen.

 

Kyllä luulen, että minun onneni onnistuneen treenin tai lihapulla-aterian jälkeen oli aivan yhtä oikeutettua kuin afrikkalaisen pikkupojan saatua elämänsä toiset housut jalkaansa. Se, että iloitsee omasta, ei ole pois toiselta. Tosin oma onni voi olla tukena toisen onnelle; omaan elämäänsä tyytyväisellä on voimia ja usein sitä kautta myös halua auttaa toisia.
 
Kun alkaa oikein ahdistamaan ja pelottamaan oma minä ja oma elämä, äiti neuvoi ajattelemaan välillä muita kuin sitä omaa itseä. Useimmiten minä ajattelen syöpäpotilaita.

Uncategorized

Silloin syötiin myös pannukakkua.

ElinaKommentoi
Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu,
iho vanhenee ja kasvot muuttuu,
ennen syötiin lettuja, nyt
lasketaan kaloreita.
Kesä -96 polvet ruvella,
taloyhtiön hiekkalaatikolla.
Äiti liimasi laastarin kun itkin,
sanoi ”Anna mä puhallan”.

Ihan sama, mikä kappale. Ihan sama, kuka esittäjä. Mutta nuo sanat saivat pysähtymään. Sanat kuvaavat juuri sitä tunnetta, joka valtaa minut nyt ja toisena hetkenä.
Istuin töissä ja ihmisiä oli julmetusti. Mutta mitäs siinä voi tehdä kuin piippailla omaa tahtiaan huokailuista huolimatta. Ostoksia tulee liukúhihnalla, asiakkaita tulee kuin liukuhihnalta ja sitä alkaa itsekin itsekin palvelemaan kuin liukuhihnalainen. Niinä hetkinä mietin omassa päässäni kaikenlaista ja irtaudun tahtomattani todellisuudesta.
Vessanpönttökarkki. Valkoinen pönttö, veikoilla oranssit. Kuuma auto, puristava turvavyö ja väsymys, mutta vessanpönttökarkki kädessä. Pieniä, soikioita namuja. Sormenpäitäkin reilusti minimaalisempia. Niitä oli kiva pyydystää. Sylistä, pepun alta, auton lattialta, paidan alta…ja sieltä pöntöstä. Hirveän kiva. Automatka taittui joutuisasti. Eikä kumpikaan veikka kiusannut, koska heillä oli omat pönttönsä.
Tänäpäivänä jynssään oikeaa pönttöä töistä saaduilla ilmaisnäytevessanpuhdistusaineilla. Jee.
Kyllä minä muistan ne äidin hirmuiset lettukasatkin keittiön pöydän ääressä kattolampun loisteessa illan pimetessä. Tiskipöydän toinen valo vilkkui, koska uusi lamppu oli unohtunut ostaa päivällä kaupasta. Yksi torni jokaiselle. Se oli tarkkaa puuhaa kuulkaas. Isoin, paksuin ja vaalein kasa oli halutuin.
Tänäpäivänä luetaan netistä sitä yhtä ainoaa ja sallittua lettuohjetta. Tai on niitä kaksi. Toiseen tulee banaani ja kaksi kananmunaa, toiseen taas banaani, yksi muna ja yksi valkuainen. Ei nyt sentään kahta keltuaista. Vaikkakin ihan sama. Se ja sama vaikka sokerikin puuttuu. Mutta kun siitä puuttuu se äidin kosketus.
Pienenä tyttönä pelkäsin aina, että aikuisena elämä on tylsää. Ja harmaata. Ei sellaista sateenkaarenväristä. En voinut ymmärtää, miten äitiä ei voinut värittää kanssani värityskirjaa. Korkeintaan ”väritti” Anastasian ääriviivat tussilla. Syy kun oli niinkin heppoinen kuin hei Elina olen aikuinen. Muistan, kuinka päätin, että haluan isonakin vielä värittää värityskirjaa. Luulen sillä tarkoittaneeni, että haluan aikuisenakin säilyttää lapsenmielisyyden ja uteliaisuuden. Lapsellinen en ole sillä tavalla koskaan ollut. Ainoastaan harmistuksissani ja höpsötellessäni. Vai voiko pikkutyttö olla yhtäaikaa sekä hyvin vastuullinen että puhtaasti lapsellinen?
 
Tätä tekstiä kirjoittaessani tajuan, että minustahan on hyvää vauhtia pian tulossa se harmahtava tylsyyskasa. Luultavasti kyyninenkin ennen pitkää. Jos en laita muutokselle stoppia. Ymmärrän nyt, että viime vuodet ovat olleet silkkaa aikuistumisen tuskaa ja sen tuomien paineiden alle ehdoin tahdoin änkemistä ja vaatimuksien pakonomaista täyttämistä. Muottiin sopimista.
Vaikka ei minun tarvitsisi. Vastuullisuus ja järkevyys eivät ole kadonneet mihinkään, joten voin huoletta keskittyä olemaan vain Elina mistään muusta välittämättä. Pakollinen aikuisuusosa on hoidossa.
 
 
Muuten. Se saamani vessanpönttöaine on pinkissä pullossa. Pihistin salaa kaksi, ilmaista kun oli. Hihii. Ja kyllä ne banaaniletut ovat varmasti hirmu hyviä. Ainakin jäätelön kanssa. Hihii.

PS. Tiedättekö, kun joskus tulee vain olo, että on pakko kirjoittaa? Minun oli aivan pakko kirjoittaa vessanpönttökarkeista. En tiedä, aukesiko kenellekkään kirjoituksen syvin pointti. Koska rehellisesti ottaen keskityin vain fiilistelemään vessanpönttökarkkikappaletta tässä tekstissä. Kjheh.

Uncategorized

(Oikea) Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Elina10 kommenttia
Mielestäni paras mainos ikinä on elämä on*. Elämä on ihanaa ja riemukasta. Elämää on silloinkin, kun on vaikeaa ja kohtaa surua. Elämä on kaikissa muodoissaan kaunista ja elämää on kaiken muotoista: pitkiä, pätkiä ja heinäsirkkoja. Elämä on kaikenlaista. Joskus se tosiaan on kallista, mutta aina myös hyvin arvokasta. Monellakin tapaa. Voi olla, että elämä on aliarvostettua joissain tapauksissa. Elämä on kuitenkin aina uudelleen löydettävissä. Ihan niin pitkään elämä on kun elämää on.

 * Ylpeys ehostetuista hiuksista * Rentoutumishetki
 
 
* Tulokset * Kaakaokaurapuuro ja näkkärit, kaapin (onnistuneet) aamupalarääppeet

 * Salaattilounas äidin kanssa * Aamulenkki auringossa
 
 
 * Maailman rakkain karvainen * Minähän ymmärrän jotain!
 
 
* Äiti hemmotteli marjoilla * Viilivälipalaa

*  Lihasrääkki * Työpäivät

 Ja vaikka nappi välillä kiristäisikin, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, en mistään hinnasta, mistään hinnasta luopuisi nykyisestä.

Uncategorized

The Original Bad Boy.

Elina4 kommenttia
Aivan ensimmäiseksi haluan täsmentää, etten ole mikään todellinen romantikko.
 
Muistan edelleen, mikä oli ensimmäinen lukemani kirja: sellainen lehmäkirja. Tai oikeastaan vihkoläpyskä. Olin saanut sen kummitädiltäni, lehmätilalliselta. Ala-asteella saatoin viettää koko kesälomapäivän sisällä kirjoja lukien ja kirjallisuusvihkoon arvosteluja tehden. Kuvituksia, kuvauksia, arviointeja, tarkaa kirjanpitoa luetuista kirjoista. Jotain hyvää se kolmannen luokan pelottava noita-akka (opettaja) sai aikaan. Tein monta, monta vuotta kolmosen jälkeenkin vielä kirjallisuusvihkoa – ihan omaksi huvikseni. Lukemista en ole lopettanut vielä tänäkään päivänä, toisinaan koulukirjat ovat vain omineet silmäparit itselleen.
 
Forget Edward and Jacob, Travis is out of this world.  Luvattiin pokkarin takakannessa. Kai se nyt oli pakko napata kainaloon ja kiikuttaa kassalle. Vaikka en olekaan mikään rakkausstoorien suurkuluttaja. Toisinaan vain, pienissä annoksissa. Ennemminkin kiinnostukseni sijoittuu sen typpisten aiheiden välimaastoon, joita esimerkiksi elokuvissa Black Swan sekä  Kaunis mieli ja The deep end of the ocean käsitellään. Syvyyttää, jotakin psykologista, ehkä jopa tositarinaan pohjautuvaa. Sellaisiin kirjoihin tartun epäröimättä. Toki joskus sitä chick littiäkin.
 
Mutta palatakseni Edwardin ja Jacobin unohtamiseen, kirja Walking Disaster by Jamie McGuire sen lupasi. Ja hyvin onnistui lupauksen täyttämäänkin. Kirjan minä-kertoja, Travis Maddox, johdattaa lukijan miesten ajatusmaailmaan. Find out what men really think. Varsinkin mitä tulee elämän monimutkaisimpaan tunteeseen, rakkauteen. Travis on jonkin sortin tappelijapukari, an underground fighter, ja tuuliviiri naisten suhteen. Yhtenä iltana yksi ja seuraavana toinen. Kunnes tapaa tytön nimeltä Abby Abernathy…
 
Äitimuorin lausumat sanat kuolinvuoteellaan ole valmis taistelemaan ollessasi varma, että olet löytänyt tosirakkauden (tai jotain sinnepäin), tämän abbyrakkauden tajuaminen, tytön temperamentti ja kielteiset tunteet poikaa kohtaan sekä lopulta molemminpuolinen sulaminen kuitenkin monien mutkien ja ongelmien kautta. Vähän kliseistä, myönnettäköön. Kirjaa lukiessa ei tullut kuitenkaan missään vaiheessa sellainen olo. Ei edes teiniolo, kuten Twilighteja lukiessa. 😀 Tiedä sitten johtuiko kerronnan miesnäkökulmasta, juonen muista osasista vai mistä. Kirjan viimeisten sivujen jälkeen jäin vain kaipaamaan lisää.

 

Kirjakaupassa lisää lukemista haeskellessani törmäsin sattumalta kirjaan nimeltä Beautiful Disaster. Tajusin sen olevan sama tarina, vain naisnäkökulmasta Abbyn kertomana ja ilmeisesti Walking Disasteria edeltävä. Ihan mielenkiintoista sinänsä, sillä Travisin kerronnassa tosiaan oli aukkoja, jotka Abby luultavasti omassa kirjassaan täydentää. Tai toisinpäin, jos haluaa lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä.   
 
Itse luin kirjan englanniksi, enkä oikeastaan tiedä, onko sitä vielä suomennettu, koska ilmestysmisvuosi näyttäisi olevan 2013. Kuitenkin siitä olen varma, että suomennos on ainakin tulossa. Luultavasti jossain vaiheessa elokuvakin. 😀
 
Ei liian ällöä ja siirappista, vaan pehmeän särmikästä. Sanoisin. Imaisee mukanaan. Ainakin minut.