Eilisaamuna tunsin sen niin voimakkaasti. Kosketuksen lapsuuteen. Kosketuksen Elinaan. Ei enää pinnistäen tai yrittämällä. Tunne tuli kuin luonnostaan. Istuin sängyllä suklaamunieni kanssa. Kaikki tuntui niin hirvittävän oikealta. Näin asioiden kuuluu olla.

Joskus luovuttaminen on onnistumista. En löydä itseäni taistelemalla tai räpiköimällä, henkeä haukkomalla ja kuristamalla. Sisin minuus paljastuu kontrollin luovuttamisella ja tunneaallokkoon heittäytymisellä, rakkaudella, paljon myös rohkeudella.

Pystyn vieläkin muistamaan sairauden ”ajatusmallin” ja kuinka ”järki” tuolloin juoksi, tai oikeastaan ”juoksi”. Ei se juossut, edes madellut. Ihan vain hytisi kohmeisena paikoillaan. Sairastuin 9. luokan loppupuolella. Siitä asti elämä oli yhtä aaltoliikettä. Oli suvantovaiheita, kokonaisia vuosia jolloin tuntui, että junnaan vain paikoillani, enkä pysty ikinä tavoittamaan enää sitä todellista elämistä.

Olen kuitenkin aina sanonut, että anoreksiasta tavallaan kasvetaan ulos. Tietenkin tein kaikki vuodet töitä parantumisen eteen, muttei sitä koko aikaa jaksanut ”aktiivisesti” parantua. Se on ihan mahdotonta. Ei kukaan jaksa. Tähtäin oli kuitenkin koko ajan mielessä, enkä menettänyt uskoani täysin koskaan. Tai silloin kun olin menettää, äiti nosti minut ylös ja kantoi niin pitkään, että sain oman haluni takaisin ja jalat alleni. Kuitenkin koko sairasvuosien ajan ikään kuin kypsyin terveyteen – takapakeista huolimatta. Anoreksiasta täysin parantuminen vie vuosia. Väitän, ettei kukaan pysty parantumaan nopeasti, vaikka kuinka haluaisi. Halu ja todellinen parantuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka yhteen tiukasti liittyvätkin.

En ollut koskaan osastohoidossa. En halunnut. Vaikka lääkärit olisivat lähes väkipakolla sisälle ottaneet. Tiesin jo tuolloin, ettei se tule tekemään minua terveeksi. Ja onneni oli ja on, että äiti uskoi minua. Puhalsi kanssani yhteen hiileen muista välittämättä. Äiti taisteli saadakseni parantua kotona ja minä taistelin parantuakseni. Jos vaati minulta rohkeutta lisätä itse ruokavalioon ylimääräisiä Nutridrinkkejä ja nousta yöllä syömään maksapasteijaa, vaati äidiltä vähintääkin yhtä paljon rohkeutta vastustaa hoitohenkilöstöä. Sairaimmillanikin tiesin oman tahtoni, pikkuruinen terve Elina lusi pääkopan nurkassa vaikeimpinakin aikoina. Ehkä se on se hemmetin luja oma tahto ja kovapäisyys. En tiedä.

Ilman osastohoitoa on mahdollista parantua. Pitkästä ja vaikeastakin syömishäiriöstä. Olen elävä esimerkki. En kuitenkaan sano, etteikö osastohoito joitakuita auttaisi. Toisten hengen se on pelastanut. Minun henkeni pelasti oma tahtoni ja äiti. Loistava ravitsemusterapeutti oli kriittisessä vaiheessa suurena apuna. Väitän, että tietty ihmistyyppi kykenee parantumaan kotioloissa. Mutta minkäänlainen ihminen ei pysty parantumaan ilman oikeanlaista tukea – tuli se sitten ammattilaiselta tai keneltä hyvänsä.

Olen mieltänyt oman parantumiseni porras portaalta eteneväksi. Suunta on ollut aina ylöspäin, mutta askelmia on hypitty aika ajoin myös alaspäin – joskus jopa laskettu pyllymäkeä vauhdilla alas. Toisaalta välillä olemme ihan tietoisesti vain pysyneet yhdellä portaalla levähtämässä, yrittämättä edes kiivetä ylös. Nimenomaan me. Minä ja äiti. Viimeisimmillä portailla iski totaalinen kyllästyminen sairauteen; ei hemmetti, nyt tämän myslisekoituksen nyppiminen saa ihan oikeasti loppua! Siitä pikkuhiljaa – järjettömien pelkojen saattelemana – irtauduin sairaista ajatuksista ja rutiineista yksitellen.

En ehkä vieläkään ole aivan ylhäällä tasanteella, en ole aivan täydellisen kypsä vielä poimittavaksi, mutta olen terve. Vaatii ehkä vuoden tai pari, jotta olen täysin terve.

Toiset sanovat, etteivät usko syömishäiriöstä pystyvän parantua kokonaan, milloinkaan. Oli aikoja, jolloin allekirjoitin tuon täysin. Tässä ja nyt haluan kuitenkin sutata nimmarini. Kumota väitteen. Pitkästäkin syömishäiriöstä voi todellakin parantua. Vanhan – tosin huomattavasti viisastuneen ja henkisesti kasvaneen – minän voi todellakin löytää uudelleen.

Parantumisen tulee olla aktiivista toimintaa. Ei kukaan herää yhtenä aamuna ja tajua löytäneensä itsensä – tervekään. Itsetutkiskelu ja asioiden oivaltaminen pohdintojen tuloksena ovat avainasemassa, väittäisin. Oma, aktiivinen ajatustyö. Anoreksia on jollain tapaa myös matka minuuteen. Itsensä kohtaamista. Ja itsestä oppimista.

Tarvitaan vain aivan helvetisti omaa tahtoa ja halua, uskoa, pitkäjänteisyyttä, periksiantamattomuutta, hiukan itsepäisyyttäkin ehkä, tukea, rakkautta, selkeä tavoite sekä ennenkaikkea rohkeutta. Aivan hirvittävästi rohkeutta juuri sinulta itseltäsi. 

Mielestäni pahin ajatusmalli on ”minä opettelen elämään sairauden kanssa”.

Tänään olen hymyillyt salikaverille ja yhdessä testatulle uudelle liikkeelle. Miehelle, joka kohteliaasti päästi minut kyykkypaikalle. Myöhemmin vanhalle herralle, joka keskeytti sarjansa vuokseni ja suorastaan vaati minua tekemään omat sarjani ensin. Ihan-melkein-spagaatille. Ja taivaalliselle toffeepalkkarille. Siivoojalle, joka innokkaasti kyseli juomastani. Sekä avuliaalle kassatädille, joka lupasi selvittää vetoremmien kohtaloa.

Ovisilmästä näkyvälle kuonolle. Äidin yllätyskäynnille. Pikkukerän nuolaisuille. Kuorettomille maapähkinöille. Valtavalle tiskivuorelle. Karttuvalle Skyr-lusikkakokoelmalle. Ja uusille pääsiäiskoristeille. Pienille kehityksenmerkeille. Sekä pienen paniikin jälkeen yläkropasta tiukemmalta tuntuvalle kesäleningille.

Herralle, joka huokaisi ymmärtävänsä nyt vaimoaan selvittyään kassalleni ostostensa kanssa. Työkaverin intoiluille pilkkikisoista. Tauottajalle. Kahdentoistaminuutin pikalounaalle. Ja eväspillimehulle. Lainehtiville hiuksille. Viideltä loppuneelle työvuorolle. Sekä kotimatkan ilta-auringolle.

Pannulla valmiina tiriseville nakeille. Myöhemmin putipuhtaalle kodille. Ja imurin johdon takaisinkelautumiselle. Pimenevälle illalle. Aukinaisesta ikkunasta kuuluville elon äänille. Sekä tämän päivän muistoille.

Kuitenkin hyväksynyt tunteet. Ymmärtänyt teot. Ja sivuuttanut alakulon.

Yksi osa salilla treenaamisen ihanuutta on uusiin ihmisiin tutustuminen ja erilaisten sekä eri-ikäisten ihmisten kanssa ajatusten vaihtaminen. Myönnän, että toisinaan ruuhkat ärsyttävät; minä kun haluaisin mennä oman tahtini mukaan, en rytmittää ohjelmaani toisten ehdoilla. Heh. Kanssatreenaajista voi kuitenkin saada lisäboostia, varmistajan penkkisarjaan tai ihan ystävänkin. Minä olen saanut kaikki kolmesta.

Mieluiten treenaan yksin. Salilla käyminen ja aamut ovat omia juttujani, en jaksa tai halua joka hetki pälättää ja olla sosiaalinen. Haluan keskittyä olennaiseen, eli irvistelyyn tuskasta. 😀  Kuitenkin sarjataukojen välillä on mukava jutustella niitä näitä ja kyllä enemmän kuin mielelläni opastin parasta ystävääni raudan pariin. Ennen ajattelin, että oma kotisali olisi unelmien täyttymys – ihan jo sen takia, että salille meneminen nolotti ja olin hyvin epävarma itsestäni treenaajana. Se, uskalsinko kokeilla uutta liikettä määräytyi salilla kävijöiden mukaan: pappojen seassa ehkä uskalsin vaivihkaa testailla, mutten missään nimessä ”tosissaan treenaajien”. Mutta niin se mieli muuttuu. Nykyisin olen melkein kuin kotonani salilla, enkä juurikaan mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Itse asiassa melkein nautin aidosti muiden ihmisten läsnäolosta. 

Harvoin teen kotona oikeastaan mitään kunnollista lihaskuntoa. Joitain pieniä lisäjuttuja, mutta muuten olen pyhittänyt kodin levolle ja rauhalle. Viikonloppuna innostuin kuitenkin tekemään vatsalihastreeniä ennen töihinlähtöä. Kulkekoon se vaikka nimellä vatsalihaskuntopiiri. Ihan omasta päästäni keksin, on varmasti olemassa parempiakin ohjelmia. Itse sain kuitenkin tällä ihan mukavasti tuntumaan. Väitän, ettei vatsalihasliikkeissä pääosassa ole niinkään liikkeet, vaan se, kuinka ne tekee. Vatsalihasten tekeminen on omantunnonkysymys, taisin itse aiemmin jo kirjoittaa Jutta Gustafbergin ne lausuttua omassa ohjelmassaan. Se tuntuma on tärkein ja sen tuntuman saa kyllä ihan tavallisilla istumaannousuillakin. Vaikkei pelkästään sillä ehkä sikspäkkiä rakenneta.

Tein kaikki liikkeet putkessa, eli täysin ilman taukoja. Koko setti kolme kertaa.

Istumaannousuja kaksikymmentä toistoa.

Kiertoja neljäkymmentä yhteensä, eli kaksikymmentä per puoli. Kahvakuula on 8 kg ja toimi ihan hyvin toistaiseksi.

Jalkojennostoja kaksikymmentä. Jalat suorina ja kädet rentoina. Esimerkiksi lattiasta tukea ottaminen madaltaa vaikeusastetta.

Hoover niin kauan, että alkaa tärisyttämään niin rajusti, ettei pysy enää tolpillaan. 😀 Lisäpainolla tai ilman, ihan oman jaksamisen mukaan. Mielikuvitusta voi käyttää ja kasata vaikka kirjoja selän päälle. Hehe.

Loppuun voimapyörällä rullailua niin monta toistoa kuin suinkin jaksaa. Jos voimapyörää ei löydy kotoa, voi 5. liikkeeksi ottaa jonkin muun, tavallisemman. 

Kerron nolostelematta nollatoleranssin olevan kantani liikenteessä. Ja sen Haloo Helsingin yhden kappaleen olevan mielestäni oikeastaan tarttuva. Jopa hyvä. Sanon mielipiteeni ääneen. En enää viljele joka lauseessani sanoja vähän, ehkä ja joskus. Syön pullan nyt. Aivan varmasti valmistun auttajaksi tulevaisuudessa. Haluan elämältä paljon. Opettelen välttelemään edes välillä konditionaalin käyttöä ilmaistessani tahtoani. Minä saan haluta ja olla jotakin mieltä. Kivet jalkakäytävällä eivät enää kiinnosta. Katson vastaantulijaa silmiin. En pyytele enää anteeksi jokaista askeltani. Sanaani. Olemassaoloani. Valtaan itselleni juuri sen istuimen junassa, jonka haluan. Vaikka vastapäätä istuisikin itsevarmuutta uhkuva Guessin kantaja. Olen tyytyväinen omaan laukkuuni. Kehooni. Itseeni. Elämääni. Jätän itseni vertailun arkipuuhistani pois. Sitaisen hiukset nutturalle. Lähden huoleton hiuspehko päässä ulos syömään. Sushia. Odotan pääsiäisateriaa. Haaveilen helteisen kesäpäivän jäätelöstä. En enää vain ajattele kunpa, vaan toteutan. Quasimodo on pian historiaa. Minulla ei ole syytä piilotella itseäni. Vaadin yhä itseltäni paljon, mutten enää täydellisyyttä. Annan ilon näkyä ulospäin. Vatsassa poreilun ei tarvitse jäädä vain omaksi tiedokseni. Nostan rouvan hansikkaan ylös. Teen pienen teon. Toisen päivästä toivottavasti hitusen valoisamman.Uskon pystyväni vielä kirjoittamaan kokonaisen kirjan. Perustamaan oman yrityksen. Toteuttamaan haaveeni. Olemaan täydellisen vapaa. Ostan vaalean farkkuliivin. Turkoosin kynsilakan. Palkkapäivänä räikeän punaisen huulipunan – enkä varmasti jätä sitä laatikon pohjalle. Kaikki ihan vain koska haluan (mieli)hyvää itselleni. En ole enää itseni pahin vihollinen. En edes välinpitämätön itseäni kohtaan. Olen nyt hyvänpäiväntuttu. Tulevaisuudessa varmasti ystävä. Pysyn pystyssä omilla jaloillani, vaikka tukipilarini horjuisikin. Harjoittelen ehkä vielä osin itsenäisyyttä, muttei minun tarvitsekaan olla heti ja kaikki. Tiskaan vaaleanpunaiset lasini ja imuroin Hello Kitty -imurillani. Olen pieni, mutta iso. Lämmitän valmismaksalaatikkoa. Tajuan elämässä tarvittavan toisinaan helpotuksia. En ole enää oksentaa haistaessani SJP-hajuveden ympärilläni, enkä ole purskahtaa itkuun nuuhkaistessani kalamurekkeen tuoksua. Pystyn käsittelemään muistojani. Katson toista silmiin ja kiitän kehuista. Katson itseäni silmiin ja kehun itseäni. En tallaa itseäni maan rakoon, enkä anna itseni olla muiden tallattavissa. Minähän olen yhtä arvokas kuin minua arvostelevasti katsova.

En ole enää vaatekauppojen myyjien pyöriteltävissä. En muiden mielipiteiden vaikutettavissa. Olen vain elämän vietävissä.

Paras päätös, jonka olen tehnyt ja jonka tulen koskaan tekemään.

Ps.
 

Vuoropuhelu tänään klo 06.17. Vaikea ei ole varmastikaan arvata, kumpi repliikki kuului minulle ja kumpi oli Santun. Heh.

Olen varmasti joskus maininnut, että olen kova tyttö suunnittelemaan. Rakastan erilaisia projekteja ja lähes poikkeuksetta minulla onkin oltava vähintään yksi asia tulilla. Pelkkä nopea mikrotus ei riitä, vaan haluan todellakin olla omistautunut täysin jollekin asialle. Tai ei se ehkä niinkään ole halua, vaan tarvetta. Tarvitsen konkreettisia tavoitteita ja tähtäimiä. Epävarma ja ennen kaikkea tyhjä tulevaisuus apatisoi minua. Tarvitsen haasteita ja virikettä! Tottakai nautin jokaisesta päivästä ja arkipuuhista. Tulevaisuudensuunnitelmat auttavat kuitenkin minua nauttimaan tästä hetkestä – voin elää levollisin mielin tätä hetkeä, kun tulevaisuus ei näytä kaoottiselta sekamelskalta.

Jaottelen päässäni suunnitelmani pidemmäntähtäimen tulevaisuudensuunnitelmiin ja pienemmän mittakaavan (helposti ohimeneviin) projekteihin. Suunnitelmat koskien tulevaisuutta käsittelevät aivan tavallisia asioita, joiden kanssa moni ikäiseni piehtaroi, kuten esimerkiksi opiskelu, oma terveys ja tavoitteet harrastusten suhteen. Tällä hetkellä elän vaihetta, jossa minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini ja liikuntaan, tarkemmin sanottuna salilla treenaamiseen. Jokupäivä kun kykenen nappaamaan haluamani opiskelupaikan, on priorisoitava asioita uudemman kerran. 

Pikkuprojektini taas ovat vain hassuja päähänpistoja. Usein hiukan järjettömiäkin. Hehe. Saan niistä kuitenkin mielihyvää. Tällä hetkellä työstän Oivariini-rasioiden kansien keräysoperaatiota, jotta saisin Pentikin voiveitsen. Tämä tarkoittaa sitä, että patistan Santtua vetämään voita triplamäärän. Toinen ehkä vielä höperömpi projektini liittyy Skyr-rahkoihin. Syön rahkat aina kotona tavallisella lusikalla, mutta tässä eräs kaunis päivä päätin alkaa säästämään jokaisen purkin mukana tulleen muovilusikan. Miksi? Koska se on minusta hauskaa, ei suinkaan säästösyistä. Parhaimmillaan noita rahkojahan menee kolme päivässä. Se päälläseisontahaaste antaa vielä odottaa itseään, muhii pääkopassa, eikä ole vielä toteutuksen alla. Kokeilin kerran ja lannistuin. Lisätsemppiä odotellessa. 😀

Olen listannut tulevan vuoden suunnitelmat opiskeluiden suhteen ja lyönyt ne lukkoon itseni kanssa. Olen myös suunnitellut nyt aamulla tämän päivän kulun, vaikka Santtu vielä nukkuukin. Tässä ennen töihinlähtöä suunnittelin lisäksi tulevaa kuukautta ja laitoin ylös tärkeitä päiviä. Teidänkin nähtävillenne.

Se on syvällä silmissä,

pakahduttavana voimana rinnassa.

Samoin kuin aidossa hymyssä

ja lausutuissa kauniissa sanoissa.

Mutta se on myös huudetuissa lauseissa,

itkun sekaisissa toiveissa.

Niin kuin puhtaassa raivossa

ja katumuksessa.

Se näkyy punaisissa poskissa,

listatuissa tulevaisuuden suunnitelmissa.

Aivan kuin jokaisessa arkiaamussa

ja pohjaan palaneessa liisteripuurossa. 

Se on mahdollisuuksissa.

Lähtöaineiksi valitsin pienen pohdiskelun jälkeen broilerinjauhelihan (tavallinen käy, soijarouhe käy, se quornkin varmaan käy), paseerattua tomaattia ja niitä kesäkurpitsoja. Tajusin vasta myöhemmin, että inhoamani isot kurpitsathan ovat juuri passeleita tähän tarjoitukseen: ällöttävän löllö sisus kaivetaan pois ja täytettä mahtuu reilusti. Lisäksi veneestä ei tule niin säälittävän näköistä sen kutistuessa uunissa, jos lähtötilanne tuoreena on reilun kokoinen. Uuteen kertaan viisaampana!

Sen ällölöllön kaivaminen, eli kesäkurpitsan sisuksen kovertaminen. Poistetun osankin varmaan voisi hyötykäyttää ja heittää vaikka täytteen sekaan. Ehkä. Jos haluaa. Minä en halunnut. Koska ällölöllö.

Keksin siinä sitten matkan varrella, että lihaisan täytteen sekaan voisi sotkea hiukan myös vihanneksia. Näin nämä omat reseptini yleensä menevät. Uusia aineksia lentelee sieltä sun täältä. Heh.

Sulatin pakastevihannekset mikrossa. Lisäksi mikrotin myös pilkottuja kesäkurpitsoja. Luulen, että jos uunissa olisin lähtenyt niitä kokonaan kypsentämään, olisi täytteestä tullut rutikuivaa. Sen vuoksi esikypsensin mikrossa ja vain kuorrutin uunissa.

 Samalla paistoin jauhelihan pannulla. Lopuksi lisäsin sopivan määrän tomaattikastiketta. Sopiva määrä on vähän kuin mielipidejuttu. Omasta mielestäni sen kuuluu värjäytyä ja mehevöityä, muttei lillua.

Sitten vähän maustoin. Tosin vain suolalla ja pippurilla. Koska curryyn olen totaalisen kyllästynyt ja koska maustevarastomme on aika rajoittunut. 😀

 Lisäsin joukkoon kypsät vihannekset. Herneet voi nyppiä pois (tai valita toisen pakastepussin), jollei niistä satu tykkäämään. ;D

Sitten vain täytetään veneet. Täpötäyteen. Tilaa säästelemättä.  Omani olivat harmittavan pieniä ja veneistä tuli aika köykäisiä. Kahdesta jäi nälkä. Kasa Kesoakaan ei auttanut.

No tyrinhän minä. Ja vielä pahemman kerran. Nimittäin jääkaapissa ei ollut KETSUPPIA. Mikään, siis mikään ruoka ei maistu hyvältä ilman ketsuppia, edes kelvolliselta. Paitsi äidin kaalipata ja maksalaatikko ilman rusinoita. Odotin kiltisti veneiden tuloa uunista ja kaasutin sitten lähikauppaan. Alahyllyltähän se Felix löytyi. ❤

Hiukan säälittävän näköinen ehkä. Mutta aika liikuttava. Ennen kaikkea herkullinen. Minä tein sen! Kokkasin itselleni (omasta päästäni tosin) uuden ruokalajin lounaaksi. Olen vähän ylpeä. Ehkä tämä tästä lähtee. Master chef Järvenpää.

Luottoystäväni. Ilman teitä mikään ei onnistuisi. Kiitos. 

…tälläkin kertaa, juuri näin. Hemmetti, minä typerä, lauhkea ja liian kiltti lammas.

Riitaisa monologi päässä. Tuttua? Toisinaan minulle ainakin.

Olen pohtinut lähipäivinä sitä, mitä on olla rehellinen itselle. Olen tajunnut, että se on loppupeleissä aika vaikeaa. Mielestäni todella hankalaa. Kun ristiriitaisia ajatuksia sinkoilee päässä puolesta ja vastaan ja vaihtoehtojen punninta täyttää tietoisuuden, on vähintäänkin haastavaa yrittää tutkiskella, kuinka asian oikeasti kokee ja mitä siitä ajattelee. Halu ja rehellisyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Haluaisin ajatella kaikesta aina vain hyvää ja päästää negatiivisemmat ajatukset valloilleen vasta, kun niihin oikeasti on aihetta. Haluaisin nähdä aina pienet, hyvät asiat, enkä kiinnittää heti ensimmäisenä huomiota epäkohtiin. Haluaisin yrittää tulla vähintäänkin kaikkien kanssa toimeen, enkä haluaisi kuunnella ennakkoluulojani. Vaikka kuinka haluaisin, en kuitenkaan kykene peittämään halulla spontaaneja ajatuksia ja tuntemuksiani. Jotka harmikseni voivat olla esimerkiksi ennakkoluulojen sävyttämiä. Joskus inhottaa se, miksi ajattelin niin ja näin. Miksi en voinut sen sijaan heti ajatella hyvän kautta, kun siihen kuitenkin pyrin. Tällöin tunnen itseni hirveän pahaksi ihmiseksi. Olenko minä rehellinen itselleni vai täysi feikki, kun yritän löytää asioiden valoisat puolet, vaikka ensimmäiset (rehelliset?) ajatukset kääntyvät väkisinkin negatiivisuuden puolelle?

En kovin usein salli itselleni kehuja. Keksin aina (teko)syyn, jolla lyttään tyytyväisyydentunteen. Kuitenkin nyt voin (kehumismielessä) kertoa, etten ole pahansuopa ihminen. Olen kiltti. Joskus vain luiskahdan, hups, miksi ajattelin näin. Mutta ovatko ne hupsit silti yhtälailla rehellisiä ajatuksiani?

  

Liikunnan ilo ja sen löytäminen ovat olleet kovin monessa blogissa lähiaikoina kantavia teemoja. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Olenhan itsekin hehkuttanut kyllästymiseen asti rakkauttani rautaa kohtaan. Ja se on tosirakkautta. Ihan rehellisesti. Ilman minkäänlaista päänsisäistä monologia.  Tämä itse asiassa saikin minut pohtimaan sitä, milloin ihminen on todella rehellinen itselleen. Aihe on kiehtova, mutta kovin hankala. Se on niin henkilökohtainen juttu, vähän kuin vatsalihasten rasittaminen. Omantunnon kysymyskin, omien tuntemusten kuuntelua.  

En oikeastaan voi puhua varmasti kuin omasta rehtiydestäni ja suhteestani rehellisiin ajatuksiin. Ihmisiä pystyy kuitenkin lukemaan aika hyvin ulkoapäin. Lukuunottamatta tietenkin satunnaisia poikkeuksia. Ihan jo kokemuksen syvällä rintaäänelläkin voin sanoa, ettei sairas mieli koskaan täysin tuota rehellisiä ajatuksia. Lisäksi niiden rehellisten ajatusten suodattaminen sairauden saastuttamista on tilanteesta riippuen hyvin hankalaa. Oli mieli sitten millä tavoin vain sairas. On aivan hirveää seurata vierestä toisen selvästi järjetöntä uskottelua. Varsinkin, jos uskottelu kohdistuu henkilöön itseensä. Jos henkilön tavoite on nimenomaan saada itse itsensä vakuuttuneeksi – niin epärehellisellä ajatuksella, että ulkopuolinenkin ymmärtää sen järjettömyyden. Uskottelu ei ole mitään muuta kuin epärehellisyyttä itseä kohtaan.

Ihminen voi toimia ulkoisesti kuinka rehellisesti vain. Kehua toisen työn tulosta ja ylistää, hymyillä ja onnitella,  sillä kaikkihan loistavan tuloksen näkevät silmillään, se on laskettavissa ja todistettavissa. On kuitenkin aivan eri asia olla rehellinen sisäisesti. Väitän. Rehellinen myös sisäisesti on vain silloin, kun oikeasti ajatuksissaankin, toisten tietoisuuden ulkopuolella, suupielet korvissa myhäilee toisen onnistumiselle ja tuntee iloa onnistujan puolesta. 

Sisäisesti rehellinen olet silloin, kun lausut kauniita sanoja toisesta, vaikkei kukaan ei ole kuulemassa niitä. Toki voit sanoa sanat ääneen vain pystyäksesi uskottelemaan itsellesi olevasi sisäisesti kaunis ja rehellinen ihminen. Mutta todellako tarkoitat, mitä sanoit? Vain sinä tiedät sen sisimmässäsi.

Ymmärsitkö, mitä tarkoitin omantunnonkysymyksellä?

Olen aina ollut aika hyvä analysoimaan itseäni ja ajatuksiani. Erittelemään ja pohtimaan, kritisoimaan joskus liikaakin. Toisaalta olen aina ollut myös hyvä välttelemään asioita, pakoilemaan hankalia tilanteita ja siirtämään niitä tuonnemmas. Muttei se ole koskaan tarkoittanut sitä, etten olisi tiennyt, mitä sisimmässäni asiasta olen mieltä tai kuinka tunnen, tunnistanut rehellisiä ajatuksiani. 

 Rehellisesti ajateltuna tulen hyvin iloiseksi katsellessani salikuvia.

Itse asiassa toisinaan jopa pelkään sitä, olenko riittävän rehellinen itselleni. Kyse on jälleen siitä, että haluan olla sataprosenttisesti, en vain yhdeksänkymmentäyhdeksän. Hyvin helpostiymmärrettävä esimerkki on salitreenaus. Tiedän tehneeni täysillä, mutta silti toisinaan treenin jälkeen mietin, tai pelkään,  höpläytänkö itseäni nyt ihan pikkuriikkisen. Teinkö rehellisesti jokaisen toiston loppuun, vai annoinko hitusen periksi? Toisaalta taas se perfektionismi ei ole enää rehellisyyttä, vaan hyppää tavallaan yli, toiselle puolelle rehellistä ajattelua.

Olen tullut tulokseen, että rehellinen ajattelu toimii parhaiten luonnontilassa. Silloin, kun mieleen ei vaikuta minkään tavoittelu, liika analysointi, paine, stressi, sairaus  tai muukaan ulkopuolinen. 

Ps. Ihan rehellisesti sanottuna inhoan siivoamista, varsinkin tiskausta ja vessan pesua. Menen kuitenkin mukisematta jynssäämään pyttyä nyt. 😀

Pps. Lämmin tervetulohalaus uudelle lukijalle.  :’)

 Tiedättekö, minulla oli kamalan suuri muuri ylitettävänä, kun aloitin tekemään tätä postausta. Edellisen postauksen ihanat kommentit nostivat jälleen itse itselleni asettaman riman yhä ylemmäs: pelkään, etten itse ole tyytyväinen tähän ja tuleviin kirjoituksiini, mutta sitäkin enemmän pelkään epäonnistuvani teidän silmissä, ettei ketään kiinnosta tällaiset vähemmän järisyttävät soperrukset. Kunnes palautin mieleeni, miksi tätä blogia pidän.

 Klo 06.15 ja aamunaloitus säkkituolissa. Pientä lepoa ennen aamupalaa.

Santun töiden ansiosta olen saanut viikolla joka päivä syödä aamiaisen sängyssä kovalla keittiöjakkaralla kököttämisen sijaan. Olen heräillyt nimittäin tyhjään asuntoon. Luksusta! En tiedä mistä tapani on tullut, mutten ikinä syö aamupalaa tai iltapalaa pöydän ääressä, vaan useimmiten loikoilen sängyllä niitä nauttimassa. Varsinkin aikaisin aamulla tuolilla istuminen (vapaaehtoisesti) tuntuu liian kovalta päivänaloitukselta. Pidän rauhallisista, pehmoisista ja hiljaisista aamuista. Iltaisin syy lienee siinä, että olen liian väsynyt istumaan suorassa – jaksan vain röhnöttää, hehe. Olisihan se kiva laittaa pöytä koreaksi ja istua jalat sirosti ristissä siemailemassa iltateetä, mutta harmittavan usein tässä huushollissa mennään äähihanjärkkynälkääkkiäjotainsuuhun-meiningillä. Ruokabloggaajille pointsit viitseliäisyydestä!

Aamiaisen jälkeen ja muutaman kahvikupillisen lomassa aloin kirjoittamaan. Teksti soljuu parhaiten juurikin aamuisin – paitsi tällä hetkellä, kun takana on vajaat viiden tunnin yöunet. Kaikki parhaimmat tekstini olen rustannut virkeänä ja maha täynnä. Tosin joskus pieni väsymys auttaa porautumaan syvemmälle pään sisälle. Tuolloin oivallukset ovat hienoja, mutta niitä on huomattavasti hankalampi saada järjellisesti paperille.

 Julkaise-nappia painettuani vetäisin juoksukerraston päälle ja lenkkitossut jalkaan. Painelin hölkyttelemään ulos lumisiin maisemiin. Odotan kevättä kuin kuuta nousevaa, joten tällainen tyhmä takatalven lumituiverrus vetää pakostakin mielen matalaksi. Bongasin kuitenkin lenkkireittini varrelta pajunkissoja, jotka muistuttivat lähestyvästä pääsiäisestä. Pääsiäinen taas tarkoittaa suklaamunien lisäksi kevättä! Vähän piti hakemalla hakea niitä kevään merkkejä, mutta etsivä löytää. 😀

Lounasta napaan jo ennen yhtätoista, sillä kuuden hujakoilla syödystä aamupalasta ei ollut mahassa enää mitään jäljellä. Toiset nukkuvat kymmeneen ja syövät aamupalan puoliltapäivin, itse taas en voisi kuvitellakaan senkaltaista päivärytmiä. Kuinka joku voi nukkua aamun ihanien tuntien ohi? Nehän ovat miltei parasta päivässä!

Taisin minä jotain muutakin syödä kuin raejuustoa ja ketsuppia. Ehkä. Pikkuriikkisen.

Tankkauksen jälkeen nappasin itseäni niskasta kiinni ja kävin likaisten tiskien kimppuun. Operaatio kävi huomattavasti kivuttomammin, kun keksin laittaa NRJ:n nettiradion taustalle hölisemään. Ja naurattaa edelleen kuva astiakaapistamme. Tulee mieleen lasten leikkiastiasto. Hehe.

Söin välipalaa ennen lähtöä juna-asemalle. En saa mielenrauhaa, jollei mahani ole täysi ennen kuin lähden huitelemaan pois kotoa. Pelko nälkää ja jaksamattomuutta kohtaan on jäänne viimevuosilta. 

Maitorahkaa, mehukeittoa ja pähkinöitä. Olisin heittänyt sekaan raejuustoakin, mutta ehdin kaapia viimeiset purkin pohjalta jo lounaalla. Iso Keso kuluu meillä parhaimmillaan yhdessä päivässä. Olen raejuustoaddikti, tunnustan.

Ilma oli selkeytynyt ulkona ja auringonpaiste sai vatsanpohjan kipristelemään. Tuntui niin keväiseltä, että uskaltauduin kävelemään puolet matkasta juna-asemalle ilman pipoa. Mutta vain puolet. Hetken annoin tunteiden viedä, mutta palasin järkiajatteluun ja painoin pipon takaisin päähän. Pipo pysyy päässä, omena syödään päivässä, käsidesi kulkee mukana kassalla  ja unta palloon pyrin painamaan vähintään sen kahdeksan tuntia. Riskitekijöiden minimointi. Sanon ei kiitos flunssalle ja sen vuoksi kotona sängyn pohjalla kököttämiselle.

Juna-asemalla hyppäsin autoon ja kaasutin äidille…

…jossa minua odotti perin epäluuloisen näköinen karvakasa. Kävimme karvakasan kanssa ulkoilemassa ja tsekkaamassa uusimmat  hajut.

Palasin takaisin asemalle ja tarkalleen kello 14.41 astuin sisälle junaan. Vähän nolotti alkaa räpsimään kuvia omasta nassukasta teinitytön istuessa vieressä, joten tyydyin vain vaivihkaa nappaamaan näinkin loistavan otoksen junan penkeistä. Haha. Ihan vain vinkkinä, jos yrität esittää räplääväsi puhelinta muuten vain samalla  kuitenkin koettaen napata muiden huomaamatta kuvaa, kannattaa tarkastaa ääniasetukset. Paljastaa nimittäin aika nopeasti todelliset aikeesi se puhelimen kameran sulkijaääni. 😀

 Aloitimme äidin kanssa äiti-tytär-iltapäivän Kalevalan koruliikkeestä. Valitsin pienoisen paineen alla itselleni Vanamon korvakorut, sillä kotoa löytyy jo sarjan sormus sekä nilkka- ja käsikoru. Hienoissa liikkeissä on kiva käydä, kun saa asianmukaista palvelua, mutta liian hienoissa liikkeissä tunnen itseni vain avuttomaksi ja epäsopivaksi. Kyllä, haluan ostoksia tehdessäni hengittää vapaasti ja laskea jokaisella askeleella myös sen kantapään maahan. 😀

Koska kello lähenteli jo neljää kuumottavien koruostosten jälkeen, päätimme lompsia haukkaamaan purtavaa kantakuppilaan. Stockmannin Robert’s Coffee on ärsyttävän pieni, ruuhkainen ja ahdas, mutta silti niin ihanasti keskellä kaikkea. Rakastan napsia ensin kurpitsansiemenet kansipalasta ja seurata samalla ihmisvilinää. Sitä paitsi valikoimista löytyy Pepsi Maxia.

Monen vaatekauppavisiitin ja hikisen sovituskoppijumpan jälkeen istuimme äidin kanssa puoli seitsemän aikaan junassa jälleen. Parasta on onnistuneen ja onnellisen päivän jälkeen palata hieman väsähtäneenä kotiin, heittää vaatteet viikkaamattomana nurkkaan, sujahtaa yöpukuun, heittäytyä sängylle ja tarkastaa josko joku olisi nakannut blogiin kommentin tai kaksi. Sen jälkeen maanitella Santtu iltapalalle tai vaihtoehtoisesti tulla käskytetyksi iltapalalle, aloittaa omenan jyrsinnästä ja selailla päivän mainokset.

Kaksin kappalein korvakoruja, treenishortsit kesähelteille, uusi lempihameeni, mustat, pitsiset kiilakorot kaappiin lumien sulamista odottamaan sekä uusi aluevaltaus kaulakorujen saralla. Ihan kuin olisi ollut joulu, äiti totesi. No, olihan se tiistai aikamoinen juhlapäivä, totean puolestani nyt. Harvoin sitä nimittäin nykyisin pääsee äidin kanssa shoppailemaan.